Moi ! Mistä aloittaisin kertomisen?! Lyhyesti vielä.🤔 Olen yksinhuoltaja äiti ja opiskelen ja yritän vielä jaksaa työtä tehdä. Lapseni isä kuoli reilut neljä vuotta sitten auto onnettomuudessa ja olen itse tähän asti työstänyt tunteitani. Tähän asti hyvällä menestyksellä?Olisikohan minun sittenkin pitänyt ottaa vastaan kriisi apu ja tuki. Päätin onnettomuuden jälkeen että selviän kaikesta yksin. Sairastuin pahaan astmaan syksyllä ja oireet vaan pahenee kiireestä. Saan paniikki kohtauksen pienistä asioista tai siitä että joku muistuttaa minua tekemättömistä asioista. Pelkään että saan taas uuden astmakohtauksen ja sitä että mitä muut ajattelevat minusta.Olen kaksi kertaa syksyn aikana joutunut astmakohtauksen vuoksi ensiapuun.
Minua ei kyllä yhtään lohduta se että ystävät sanovat minulle – voimia sinulle tai koita nyt jaksaa. Toisaalta hyväähän he vaan tarkoittavat!Olen yksin tämän pelon kanssa eikä minua kukaan kuuntele, oikeasti. Minua on aina pidetty vahvana selviytyjänä, mutta en koe enään olevani sama henkilö.
Tätä kirjoittaessa olo vähän helpompi, kiitos 😳
Niinpä, hyväähän ne ystävät tarkoittavat kun yrittävät kannustaa.
Mutta tosi on että ei se auta yhtään.
Ihan konkreettisesti, onko sinulla vanhempia, sisaruksia, saatko apua lastenhoitoon, saatko itsellesi yhtään omaa aikaa?
Olisiko ketään joka joskus tulisi "hoitamaan" sinua?
Vaikka istuttaisi sinut nojatuoliin ja sanoisi että keitänpä sinulle kahvit?
Joku joka joskus tekisi jonkun pienenkin päätöksen sinun puolestasi?
Joka ottaisi edes pikkuisen osaa sinun elämääsi?
Jos joku tällainen ihminen on olemassa, päästä hänet elämääsi, älä yritä liikaa pärjätä yksin, älä yritä liikaa olla vahva.
Niin päästäkää ihmiset lähellenne! Siinä hyvä neuvo. Mutta kun on ahdistunut niin tuntuu ,että karkottaa kaikki kauemmas. Minä ainakin sulkeudun ja olen hiljainen. Mietiskelen pääkopassani yksin. Sieltä kun pääsisi ulos.