Ahdistunut, uupunut, pelokas ja liian kiltti
Mulle on kehittynyt ajan saatossa kunnon ahdistus. Kohdistuu lähinnä uuteen työpaikkaani. Kirjoitin jo aiemmin, että pelkään ajaa moottoritiellä ja viime perjantaina jouduin tilanteeseen, jossa olin joutua ajamaan. onneksi ihana työkaveri tuli ja pelasti ja koska saan tukea työkavereilta tässä asiassa, muistan aina heitä vastavuoroisesti esim. venytän työvuoroa yms….Aloitan pian rohkeasti rattiin- valmennuksen ja nyt kysynkin, onko teillä jollakin kokemusta siitä, auttaako se tälläistä ajopelkoista ihmistä? Kärsin nimittäin todella tuosta elämääni rajoittavasta asiasta.
Ja kaiken tämän työstressin lisäksi olen mennyt ja sössinyt raha-asiani. Kas kummaa…vipeillä ☹️ ahdistukseeni olen ostellut lainarahalla kaikkea ja perinnän kautta koitan nyt sopia ja saada raha-asiani kuntoon….😯🗯️
rahaa ei jää meidän perheessä mihenkään kivaan ☹️ Mieheni, joka on yrittäjä tekee niska limassa töitä, että saa yrityksensä pyörimään, minä lähinnä AINA iltavuorossa ja jää siis tosi vähän aikaa perheelle sekä parisuhteelle. Toki, auttaa, kun viikonloput usein vapaana, mutta sekin kuluu nopeaan. Eilen ajaessani töihin, pääsi itku…..yritän kovasti tehdä työni hyvin ja olen tullut pelokkaaksi esim. jos unohdan pienenkin asian, pelkään että sössin työtkin ☹️ Onneksi minulla on upea aviomies,ystävät ja läheiset….ja terveys, mutta tuntuu että olen jotenkin VIALLINEN ja TYHMÄ
Anteeksi tuo (<- mitäs taas anteeksi pyytelet?!!!) otsikko kertoikin erittäin selvästi omankin olotilani, joka on juurikin ahdistunut, uupunut, pelokas ja ah! Aina liian kiltti! Heitän paskakikkareella tuota kiltteyttä kohta! (tähän piruhymiö) Ja luen tekstisi, kunhan saan puuron keitettyä. Syömättömyys lisää tätä angstia 😠
Minulla ei ole aviomiestä, läheisiä, tai ystäviä. Siinä mielessä kuin noita asioita yleensä ajatellaan. Pelosta ratin takanakaan ei ole kokemusta. Pelko poistuu, kun kokemus karttuu? Miksi sinä pelkäät unohtelevasi pikku asioita? Ja onko näin käynyt?
Minä pelkään aina poistuessani kotoani että en ole taaskaan muistanut ottaa avainta mukaan ja että kahvinkeitin on taas jäänyt päälle, ja että lääkkeet on ottamatta. Jotenkin onnistuin silti jättämään avaimet pöydälle ja lähtemään ulos tupakalle.😟
Kaippa se kuuluu tähän pahanoloon tuo anteeksi pyytelykin.( ilmeisesti koen itseni ja olemassaoloni toisille rasitteeksi, siis töissä) Uusi työ ja kuviot....ja olen ihmisenä sellainen, ketä haluaa kuitenkin tehdä työnsä niin hyvin kuin mahdollista. Pahinta on ettei esimies tunnu ottavan pelkoani tosissaan, toisaalta ihminen ketä ei kärsi fobiasta ei varmaankaan osaa ajatellakaan millaista on pelätä.
Mutta.
Ensi viikolla alkaa se ajokurssi. En ole koskaan ajanut helsingin keskustassa ja moottoritie on se kauhunpaikka! Työni puolesta minun pitäisi pystyä ja haluan ainakin yrittää, auttaako tämä kurssi. Ajatuksena, että olempahan ainakin yrittänyt!
ja raha-asioita olen koittanut taas tänään sopia Toivottavasti vielä tästä suosta nousen ☹️
Toivottavasti valmennuskurssi auttaa! Itse en ole ajanut autolla noin kymmeneen vuoteen ja nykyisin ajattelenkin, ettei minulla ole ajokorttia. Tai ainakin kerron näin uusille ihmisille, sillä on väsyttävää selittää, miksi en aja autoa. En vain pysty enkä uskalla eikä se muuksi muutu. Tämä kyllä rajoittaa elämää ja vaikkapa työnhakua kovasti. Ja vaikuttaa tietysti myös itsetuntoon; mihin minä muka pystyn, jos en pysty edes autolla ajamaan ja suurin osa ihmisistä siihen pystyy ja vielä helposti. No, täytyy yrittää löytää se itsetunto jostain muualta. En tiedä, onko tästä viestistä mitään lohtua, mutta et ole ainakaan yksin näiden pelkojen kanssa.
Tsemppiä sinulle kovasti! 🙂🌻
Moips kaikille!
Täällä kirjottelee myöskin erittäin väsynyt nuori nainen. Opiskelen yliopistossa tokaa vuotta ja otin sellasen sivuaineen, että sen mukana tulee "kylkiäisenä" sellanen kammottava toinen sivuaine, missä pitää lukee 45 kirjaa vuodessa.😞
Ja tää sivuaine oli lähes ainoo mahollinen vaihtoehto, koska se takaa duunia jos pääaine ei sitä anna. Ongelmana on kuitenki kamala työtahti; tää ylimääränen kylkiäissivuaine vie lähes mun kaiken ajan, ja tää varsinainen sivuaineki tarvis aikaa ja on vaativa. Yhellä luennolla 30 diaa täyttä tiukkaa asiaa ku opet vaa latoo ja altoo tietoja.
Mulla on diagnosoitu yleinen ahdistuneisuushäiriö ja käyn terapiassa sen takii. Kävin tällä vkolla opintopsykologillaki juttelemassa. Musta vaan tuntuu ettei kukaan voi auttaa mua tässä, kun ongelmana on työmäärä, ei mun opiskelutaidot (luen kirjoja systemaattisesti).
Opintopsykologin kaa sovittiin vähän, et täs jaksos panostan siihen ylimääräseen sivuaineeseen ja ens jaksos varsinaiseen sivuaineeseen. Sit mä aattelin pyytää niit opettajii vähän sanoo, mist kannattais tehä tunneilla muistiinpanoja. Opintopsykologin mielestä se oli hyvä idea.
Tänään mä pyysin yht opee vähän antaa suuntaa, et mist kantsis tehä muist.panoi et mikä on olennaista. Ja vastaukseks sain todella kylmää kyytiä.
Se ope sano, et periaatteessa kaikki mitä niis diois on pitää oppii. Et on olemassa sellasiiki opeja ketkä ei anna mtn materiaalii et ne vaa puhuu ja voi kysyy kokeessa ihan mitä vaan ne on tunneilla puhunu😞 Tuli masentava fiilis.
Enkä voi lopettaakkaan sitä sivuainetta, sit en sais mtn duunii pelkällä pääaineella😞
Oon aikasemmin ollu ahdistunu täst tiukasta tahdista, eilen ja tnää on ollu masentava ja todella uupunu fiilis. En ois uskonu et joudun tälläseen painajaiseen tän sivuaineen kaa. Tuntuu, et mistä mua rangaistaan ku mulle pannaan tällänen työmäärä☹️ Muut opiskelijat on kokenu samaa ku mä
Eikä mtn kursseja voi siirtää ens vuoteen, tietyt opintopisteet on saatava vuosittain opintotuen takii.
Mites muiden fiilikset liian rankasta työtahdista? Tuntuu olevan sellanen tän ajan vitsaus, ihan sama millä alalla opiskelee/on töissä😞
Pompula kirjoitti 21.9.2016 11:51
Anteeksi tuo (<- mitäs taas anteeksi pyytelet?!!!) otsikko kertoikin erittäin selvästi omankin olotilani, joka on juurikin ahdistunut, uupunut, pelokas ja ah! Aina liian kiltti! Heitän paskakikkareella tuota kiltteyttä kohta! (tähän piruhymiö)
En kyllä ymmärrä tätä omaa eilistä tekstiäni 😀 Tuosta alusta näyttää puuttuvan sanoja, tai lause, ehkä. Taisin raivostua itselleni, kun jokaisessa ketjussa pyytelen anteeksi.
No. Ajatukset mulla on välillä täysin kaaoksen vallassa. Ahdistukseen otan kännit jos vaan on mahdollista. KYLLÄ, ei se mitään ratkaise vaan ahdistus pahentuu...Jotenkin kaikki minussa itsessäni ahdistaa....on ylipainoa 10 kg, olen lohtusyöppö myöskin...tuntuu,että olen ns täysin pihalla kaikesta!
Sain nyt keskiviikon vapaaksi ja kurssi alkaa....ahdistaa jo sekin☹️ tällä viikolla ei ole kuin kolme työpäivää, mutta tuntuu etten jaksa niitäkään....ja pe työvuoroja, lähinnä iltavuoroja pelkään, kun silloin pitäisi pystyä ajamaan....☹️
Mutta se kurssi on kohdennettu juuri ajopelkoisille 🙂 Varmasti se auttaa! Olet sitten avoin kaikesta mikä ajamisessa ahdistaa, että saat mahdollisimman hyvän hyödyn kurssista. Tsemppiä!
Ahdistukseen ja ärsyyntymiseen todellakin auttaa joskus alkoholi. Itse en juurikaan juo, enkä samana päivänä ahdistuslääkkeiden kanssa, todellakaan. Ahdistus voi nousta juomisesta. Joskus se vaan helpottaa. Mutta tähdennän, että puhun vaan omasta kokemuksesta. Useimmitenhan alkoholilla on suora yhteys lisääntyvään ahdistukseen. Sitten jos sitä vielä "korjataan" alkoholilla, niin mennään pahaan suohon.
Eilen alkoi se kurssi. Ihan jees,alkoi teorialla....sitten katsotaan milloin rattiin jne....pitää hieman raottaa syytä miksi olen tuolla töissä. Olin ennen kehitysvammaisten ohjaaja, kaksi vuotta, pomoni tuli eräänä päivänä kertomaan, etää paikka tulee hakuun, hae sitä...vakkaripaikka. Kaikki oletti, että saan paikan, mutta jossakin vaiheessa mieleeni hiipi kylmä ajatus, että jospa en saakkaan paikkaa.....ja näin kävi. tilalle otettiinkin nuori 20v nainen, sama koulutus muuten mutta hänellä lukiopohja minulla kokin ammatti eli amispohja. Eli molemmat lähihoitajia vammaistyön käyneitä, hänen työkokemuksensa 4kk ja minun keittiötyöt 14v ja kaksi vuotta tuolla samaisessa vammaisyksikössä..Ja nyt kuulin, että tämä nuori irtisanonut itsensä, kun ei oikein halunnutkaan tuota paikkaa...just. Mutta tänään sitten soitin ent. työpaikkaani ja ilmoitin, että olen ehkäpä käytettävissä hyvinkin pian jos tarvitaan työntekijää heille. Tuli heti vastaus, että voisinko tehdä yhden vuoron, mutta vastasin olevani vielä silloin tässä nykyisessä työssä ja oma tilanteeni selviää ehkä jo ensi viikon aikana, mutta aiemminkin voin tulla, mutta silloin olisi hyvä olla pidempi sijaisuus.....sovittiin, että asiaan palataan...en ole siis polttanut siltoja takanani. Pitäkää peukkuja, että pääsisin vanhaan työpaikkaani takaisin 🙂....Mutta kohta lähtö iltavuoroon nykyiseen....ahdistaa jo valmiiksi niin pirusti!
Tulevana viikkona mene keskusteluun esimieheni kanssa. Taas. Nyt tulee sitten loullinen niitti työni jatkumiseen. Niin uskoisin.....typerää. eihän fobia katoa muutamass yössä ☹️
Huomenna aamulla eka moottorie-ajotunti.Kieltämättä olen todella ahdistunut
ja pelottaa.....
Moi, miten ajaminen sujui?
Mä voin muuten samaistua sun viestiletjun otsikon adjektiiveihin. Tossa kiltteydessä on kyllä sekin puoli, että mä koen saavani virtaa siitä et yritän auttaa muita. (Eli ihan itsekkäistä syistä täällä viestiketjuihin kirjoittelen 😋 ). Siinä vaan pitäis löytää jonkinlaiset rajat sen suhteen mitä on valmis tekemään ja kuinka paljon henkilökohtaista mukavuuttaan valmis uhraamaan toisten puolesta. Yritän aina ajatella ettei puolityhjästä lasista voi kaataa, eli joskus on pakko (ja OIKEIN!) asettaa se oma hyvinvointi toisten edelle.
No, ei mulla muuta tähän väliin. Toivon sulle vähemmän ahdistunutta jatkoa! 🙂
ajotunti meni ok....mutta en ole ajanut vielä sitä toista..koska sairastuin flunssaan ja saamattomana ihmisenä en ole saanut sovittua uutta tuntia....mutta. Olen hakeutumassa muualle töihin,vaikka työkaverit ns. ymmärtäisivät tilanteeni ja ajaisivat puolestani en halua olla taakkana. Laitoin juuri työsopimuksen erääseen keittiöön, kyllä! olen valmis palaamaan ent. työhöni..jotenkin tuntuu et hoitoala oli nyt tässä. Kävin äsken saunassa purkamassa ahditustani, auttoi 🙂 tosin kohta lähtö iltavuoroon edessä, sitten ti aamu ja ke ilta ja to aamu aikainen herätys....;(( onko teillä jollain kokemusta oppisopimustyöstä? sekin kiinnostaisi...mutta nyt pitää kerätä itseni kasaan ja lähteä iltavuoroon ☹️
Hei kaikille! Olen uusi täällä kirjottelemassa, mutta lueskellut olen hieman pidempään. Itsekin alanvaihtajana hoitopuollelle ravintola-alalta 🙂 Ahdistuneisuushäiriö kulkenut mukana aikalailla koko työelämän ajan (ei ole karttunut kun vasta vähän yli 7 vuotta), mutta pysyy suht hyvin kasassa ja hallinnassa nykyään, ainakin töissä. Tottakai ajatukset omasta riittämättömyydestä, tolkuttomat pelot tolkuttomista virheistä joita VOISI tapahtua tai joiden olen luullut tapahtuneen ja pakokauhu siitä että toiset ajattelevat minun olevan huono ihminen kulkevat aina mukana. Ehkä vielä joskus saan nuo syytökset ja äänet hiljenemään, mutta se on todella syvälle pinttynyt asia.
Itse olen pohtinut omaa kiltteyttäni itsekseni ja terapiassa, ja tullut siihen tulokseen että osa siitä mitä teen muiden hyväksi ja "auttamalla" on oikeastaan sitä, koska pelkään niin hirveästi että ihmiset pitäisivät minua hirveänä, törkeänä ja kauheana ihmisenä. Tottakai teen hyviä asioita myös siksi että haluan olla avuksi ja tukena, mutta esimerkiksi parisuhteissa olen helposti alistunut ihan huolella, ettei toinen huomaisi sitä kuinka vähän itseäni arvostan. Voitte vaan arvata, miten hyvin tuo on onnistunut... 😀 kiitos psykoterapian, olen alkanut katsomaan asioita ja omaa käytöstäni vähän uudelta kantilta.
Miten te pärjäätte ahdistuksen kanssa töissä? Työskentelen yhä välillä myös salin puolella tarjoilemassa/baarissa, kovan kiireen keskellä ei kerkeä onneksi kauheasti panikoida, mutta vuoron jälkeen senkin edestä. Itselläni auttaa kun käyn pääni sisällä keskustelua itseni kanssa siitä, onko ahdistuksen aihe konkreettinen ja aiheellinen, olenko mahdollisesti tehnyt hieman ylilyöntiä, ja jos virhe on tapahtunut voiko sen korjata jollain muulla tavalla kuin rankaisemalla itseään ihan höpöhöpö jutuilla.