Itsekkin olen alkanut miettimään sitä, josko antaisin lääkkeille mahdollisuuden. Mutta, pää tietenkin sanoo etten ole tarpeeksi sairas sellaiseen 😀 tällä hetkellä olen ns. töiden välissä koska en jaksanut enää olla kokoajan iloinen ja asiakaspalvelija kaikkialla, töissä sekä vapaa-ajalla. Tuntuu että en jaksa yhtään mitään, eikä minusta ole mihinkään. Huomenna on aika terveysasemalle psyk-sh:lle, mutta sinnekkin menen ihan vaan mielenkiinnosta. Koska kun soitin aikaa, luurin toisessa päässä oli oikein mukavan oloinen nainen, joka ymmärsi että olen tulossa vain ns. konsultaatioon tilanteestani, että pitäisikö hakeutua uudelleen hoidon piiriin vai pärjäisinkö omilla opeillani ( olen opiskellut itseni itseni hoitajaksi mielenterveys- ja päihdepuolen lähäriksi xD). Mutta en päässytkään tuolle naiselle, vaan henkilölle joka säikähti ihan vaan sitä että olen ollut psykoterapiassa! Pohdiskelin kaverin kanssa, että pitäisikö mun kysyä tältä naiselta että haluaako hän jonkun turvasanan jonka sanoa, jos juttuni käy hänelle liian rankoiksi 😀 voi sentään mä sanon...

Mutta ehkä parempi että menen sinne, ja mietin tosissaan miten saisin taas elämästä kiinni. Tai siis itsestäni. Tuntuu että liikun vaan zombina paikasta toiseen, koska jos antaisin omien mielenmuurien murtua, niin en jaksaisi enää elää. Koko ajan pelottaa että teen jonkin virheen josta muut joutuu kärsimään tai muuten vaan vaikeuttaa kaikkien muiden elämää. Että ihan vaan mun olemassa olo on muille taakka. Jokin pieni järjen ääni tuolla takana yrittää kuiskata että ei se niin ole, mutta ahdistus huutaa kovempaa. Koko ajan.

Anteeksi tätä avautumista, mutta ei ole oikein muuta paikkaa mihin sitä purkaa. Pahinta on vielä se että olen ehkä ekaa kertaa elämässäni oikeasti ihastunut toiseen ihmiseen, enkä ahdistukseltani osaa toimia oikein. Tuntuu että ihan sama mitä teen on väärin, ajattelen tätä henkilöä koko ajan ja pelkään, että kaikki mitä teen päästäkseni hänen lähelleen tuottaa hänelle vain pahaa oloa ja ärsytystä. Miksi pitää aina pelätä?

Hei domandra. Mä kyllä komppaan vahvasti sitä pientä ääntä joka väittää ettei sun olemassaolosi ole muille mikään taakka. Päinvastoin, musta oli tosi kivaa lukea tekstiäsi ja kokemuksistasi. Niistä voi olla vielä apua monelle. Mukavaa, että kirjoitit tänne. 🙂

Kiitos soroppi 🙂 välillä on vaikea itse päätellä tilanteista, toimiiko niissä oikein vai ei...

Hei onko muilla ahdistuksen kanssa elävillä sitä ongelmaa, että välillä tulee jaksoja että tunteiden tunteminen on todella vaikeaa? Tietää itse että on esimerkiksi surullinen, vihainen, iloinen tms mutta sitä tunnetta ei saa oikein päälle. Että se on vaan tuossa hönkimässä niskaan, mutta siitä ei saa oikein otetta. Selitin varmaan vähän vaikeaksi, mutta saako kukaan koppia? 😀

domandra kirjoitti 28.9.2017 11:49

Kiitos soroppi 🙂 välillä on vaikea itse päätellä tilanteista, toimiiko niissä oikein vai ei...

Hei onko muilla ahdistuksen kanssa elävillä sitä ongelmaa, että välillä tulee jaksoja että tunteiden tunteminen on todella vaikeaa? Tietää itse että on esimerkiksi surullinen, vihainen, iloinen tms mutta sitä tunnetta ei saa oikein päälle. Että se on vaan tuossa hönkimässä niskaan, mutta siitä ei saa oikein otetta. Selitin varmaan vähän vaikeaksi, mutta saako kukaan koppia? 😀

Jos syö ahdistus / masennus lääkkeitä esim. Citalopraania niin luonnollisesti tunteiden tunteminen on vaikeampaa. Johtuu siis serotoniinin tuotannon rajoittamisesta.

Itse lopetin kesällä kokonaan n. 5 vuotta kestäneen Citalopram kuurin. Söin ko. lääkettä ahdistuneisuushäiriöön. Nyt tuon jälkeen kroppa on ollut TODELLA herkkä. Jos nenä on esim tukossa niin saan ahdistuskohtauksen, jossa tuntuu ettei henki kulje. Olen erittäin säikky ja muutenkin käyn tosi "herkillä". Halusin lopettaa lääkkeen, koska se nimenomaan vei tunteista osan pois. Nyt en kuitenkaan tiedä ovatko nämä vielä vieroitusoireita vai olenko oikeasti näin herkillä käyvä tyyppi. En voisi kuvitella jaksavani tällaista arkea kovinkaan pitkään. Toivottavasti ei tarvitse palata lääkitykseen.

Ite kaikki lääkkeeni ku en halua enää pahoja kohtauksia tai säikkyä, mutta 3-4 vuoden jälkee palas nämä häiriöt pahasti päälle ja justiiku ajatteli et nämä on historiaa 😞 ..piti käskeä lääkärin soittaa ja laittaa kakkos lääkkeen ja väli aikoina rauhottavaa .... auttaako yhtää eipä juuri tää on hyvin itsekeskeinen oire ja rankasti lääkittävä mutta kannattaa ymmärtää sen ettei ne lääkkeet ole ainoa syy tunteiden näyttämisee kyllä se suurimmalti osin johtuu itsekeskeisyydestä ja siitä että pelkää erillaista ja ei näyttä tunteita kohtausten pelossa ja sitten koko elämä tuntuu muuttuvan rutiiniksi sama ilme sama kiertorata kuhan vaan ei tee mitää erillaista noudatan tätä tuttua turvallista kaavaa. Mutta kyllä niit oppii näyttämää uuvestaa kun tuntuu et joku tunne tulee päälle niin koittaa päästää läpi eikä estä ja nielse.

Joo o nyt kestäny kolmevuorokaut nämä paniikki häiriöt 😭 ei jaksais enää .kohtaus ku lähtee niin jää pelko ja ahistus päälle jatkuva syitten ettiminen kaikkee hirvee ressi ,vointi kohenee ja romahtaa kohenee ja romahtaa

Hei, kiinnostaisi kuulla minkälaisia oireita teillä liittyy paniikkikohtaukseen? Osaatteko joskus aavistaa, milloin se on tulossa? Mitä keinoja teillä on ahdistuksen kanssa pärjäämiseen?

Itselläni ei ole diagnosoitu ahdistuneisuushäiriötä, mutta oireet viittaavat sellaiseen. On tyypilliset hengenahdistukset ja sydämen muljahtelut ja lisäksi välillä päänsärkyä, palantunnetta kurkussa, kuumotusta, puutumista ja mahavaivoja. Lisäksi uusi oire ilmaantui pari päivää sitten ja kummastutti todella. Lapsuudessa ollessani kuumeessa minulla oli tapana nähdä painajaisia valkoisesta tyhjästä tilasta, johon ilmaantuu palloja, jotka alkavat kasvaa. Joskus olin itse myös pallojen keskellä ja puristuin niiden väliin. Pallot saattoivat myös pienentyä aivan pikkiriikkisiksi. Sekä pallojen laajeneminen että pieneneminen tuntuivat todella ahdistavilta. Joskus myöhemmin olen myös kokenut samaa sulkiessani silmät nukkumaan mennessä. Aikuisuudessa ilmiö on tapahtunut vain pari kertaa. Nyt pari päivää sitten tuo pienenemis-ilmiö tapahtui paniikkikohtauksen yhteydessä ollessani hereillä ja silmät auki. Kaikki, minä mukaanlukien, pieneni kuin hiekanjyviksi ja tuntui pirstaloituvan. Tiesin, että se on epätodellista, mutta tuntui silti todelta. Kehoni oli kuin lamaantunut ja todella ahdistunut. Jostain syystä tunsin ainoastaan huuleni ja tuntui, että jos liikuttaisin niitä, ne liikkuisivat konemaisesti. Sain rikottua hetken kertomallani kumppanilleni, että minua ahdistaa todella paljon fyysisesti. Sen jälkeen, kuten yleensäkin paniikkikohtauksen jälkeen, minua itketti paljon ja olo tuntui tyhjältä.
Onko kellään muulla ollut tällaisia tuntemuksia?

Omalla kohdallani ahdistus on liittynyt sekä ihmissuhteisiin että stressiin ja tilanteisiin, joissa koen painetta. Ensimmäisen kerran sitä ilmeni alakouluikäisenä ja se liitettiin ilmeisesti vuosia aiemmin tapahtuneeseen vanhempieni avioeroon. Ahdistusta ei kuitenkaan hoidettu millään tapaa vaan sain pärjäillä sen kanssa yksin. Seuraavat muistikuvat ovat lukion loppupuolelta, kun minua ahdisti mennä kouluun. Saatoin maata kippurassa kylpyhuoneen lattialla, enkä kyennyt liikkumaan. Ahdistus liittyi kaiketi koulukiusaamiseen ja paineisiin ylioppilaskokeista ja muista harrastuksiin liittyvistä suorituksista tuohon aikaan. Myöhemmin ristiriidat parisuhteessa ovat laukaisseet ahdistuksen. Viimeksi viitisen vuotta sitten edellisessä suhteessa ja nyt taas. Olen aina ollut sosiaalinen ja minulla on ollut paljon ystäviä, mutta siitä huolimatta jännitän sosiaalisia tilanteita ja koen usein ulkopuolisuuden tunnetta ja yksinäisyyttä. Parisuhteessa tuntuu erityisen kivuliaalta, kun ei koe tulevansa ymmärretyksi tai saa osakseen empatiaa. Sitä seuraa yleensä ahdistuskohtauksia ja voimattomuuden tunnetta.
Nyt ensimmäistä kertaa kohtaan ahdistuksen ja itseni ja olen hakeutunut ensimmäiseen hoitokontaktiini.

Mitä syitä te olette osanneet nimetä ahdistuksellenne?

Itselläni on vissiin todettu joku määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö(?) Mitä lie tarkoittaakaan.. Mutta kun ekan kerran kävin mielenterveystoimiston hoitoarvioinnissa eli joskus alkusyksystä, niin lääkärin lausuntoon oli merkattu tuommoinen kuin Määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö.

Lisäksi kun tein toimintaterapeutin kanssa viimeksi ahdistuneisuustestin, niin tulokseksi tuli siinä lievä. Joten en sitten tiedä onko mulla jokin ahdistuneisuushäiriö..

Olen kuitenkin pari kertaa kuntouttavassa työtoiminnassa saanut jonkun paniikki-/ahdistuskohtauksen, en osaa siis oikein sanoa kumpi se on, koska vasta tämänvuoden puolella nuo on jostain syystä alkanut (ei ole ollut aiemmin, ainakaan tietääkseni).
Kaupassakin käydessä on meinannut tulla muutaman kerran ahdistus-/paniikkikohtaus.

Lisäksi kun eilen kävin kaupassa ja siellä oli ruuhkaa, niin mullahan meinasi alkaa ahdiistaan, niinpä yritin vain hengitellä mahdollisimmman rauhallisesti ja kiinnittää johonkin muihin asioihin huomiota kuin ihmisiin (esim. laskea katossa olevia lamppuja), joten lopulta selvisin ihan ok kaupasta.

Hieman "vanhahko" ketju jo, mutta tahdon nostaa kun itselleni on ajankohtainen.

Sairastuin suuren elämänmuutoksen ja oman fyysisen sairastumisen takia ahdistuneisuushäiriöön. Liian pitkään pyristelin itsekseni ja lopulta menin niin huonoon kuntoon että suostuin lääkitykseen (tätä ennen olen ollut hyvin lääkevastainen kaikkiin mielenterveyslääkityksiin niiden ison haittavaikutuslistan takia).

Olen ollut nyt lääkityksellä venlafaxin orion 37,5mg 3 viikon ajan. Alkuvaikeuksien jälkeen (mm. hirvittävä oksettava olo monta päivää) olo on ollut tasoittunut, jaksan paremmin tehdä hankalia asioita ja se jäätävä ahdistus mikä vaivasi päivittäin on poissa. Olen voinut viikkoja todella hyvin, haittavaikutuksia on kuiva suu ja entistä raskaampi hikoilu esim. rasituksen yhteydessä sekä nihkeä hiki öisin. Näin kuitenkin tällä viikolla lääkäriäni joka haluaisi tuplata annokseni (75mg), syynä ei ole olon huonontuminen (hän mainitsikin että olen silminnähden paremmassa kunnossa) vaan se ettei pienin annostus ole ollut riittävä terapeuttisen hyödyn saavuttamiseksi. Halusin kuitenkin jatkaa pienemmällä annostuksella, olen todella herkkä lääkkeille ja tästäkin määrästä on tullut jo jonkin verran päivittäisiä haittavaikutuksia.

Nyt lääkäritapaamisen jälkeen kuitenkin ahdistuspiikki nousi aivan hirvittäviin lukemiin, ahdistus kalvaa yötä päivää. Tekee mieli paeta paikalta jos näen ystäviä, melkein menee pakokauhuksi. Tiedän syynä ehkä olevan se että pelkään tehdä vääriä valintoja, jännitän siis onko lääkkeen nosto minulle hyväksi vai paheneeko haittavaikutukset. Annos on kuulemma pieni vaikka sitä nostettaisiin, mutta terveysongelmieni takia (huono fyysinen kunto, ruuansulatuskanavan imeytymisongelmat, ruokailu jo nyt vaikeaa kipujen takia) pelkään nostaa lääkitystä. Voin lääkäritapaamiseen äärettömän hyvin, mutta sen jälkeen olo romahti hirvittäväksi ahdistuneisuudeksi.

Olisiko kellään tähän ketjuun (tai tätä ketjua lukeneella?) kokemusta juuri tuota venlafaxinin lääkityksestä tuolla 75mg annostuksella? Toki kaikilla on oma keho ja kaikki reagoi erilailla, mutta olisin kiitollinen kokemuksista. Käytän toki ahdistuksen omahoitoon erilaisia harjoitteita, myös syynä haluni jatkaa myös pieneen annostukseen oli se että tahtoisin oppia hallitsemaan ahdistusta näillä lääkkeettömillä keinoilla enemmän kuin kemiallisilla konsteilla.

Heips!

Mulla ei lääkitystä ole, mutta olen useamman vuoden miettinyt josko se voisi auttaa. Jostain syystä mielummin pyristelen itse eteenpäin, ja käsittelen ahdistusta omilla kovin epäterveellisillä tavoillani.... ei kovin fiksua xD mutta viimeaikoina töissä on tullut sellainen pelko, että oma ahdistus alkaa näkyä liikaa töissä, tai annan itselleni oikeuden antaa sen tulla siellä ns. päälle, enkä todellakaan halua että työkaverit joutuu katsomaan tai kuuntelemaan sitä että jokin osa minua nyt vaan ei jaksa sillä hetkellä elää. Tosin saattaapa tuo olo johtua ihan vaan tuosta häiriöstäkin, välillä on vaan tosi vaikeaa erottaa mitkä tuntemukset/päätelmät on realistisia ja mitkä eivät...

Millaisia harjoitteita teillä on? perus hengittelyt, lämpötilavaihdokset, kaikkionhyvin-mantrat on kyllä ihan hyviä, mutta joitain muita. Ja miten jaksatte pitää itsestänne huolta? Tuntuu itselleen ylivoimaiselta töiden lisäksi harrastaa esim. mitään liikuntaa vaikka tiedän että sekin auttaisi.

Ps ihana kevään alku, vaikka en tästä vuodenajasta yleesä tykkää. Jotenkin aurinko tuntuu tällä hetkellä kivalta 🙂