Hei Baileys

Kovin on tuttua mitä kirjoitit. Minulla samoja oireita. Nyt kun muistelen ollut
lapsesta asti. Reilu 20 vuotiaana kävin psykiatrilla ensimmäisen kerran sain
lääkkeet. Niitä muuteltu vuosien varrella. Ahdistaa, sydän hakkaa,paniikkioireita,
sekoamisen pelkoa ym. Olen osätyökyvyttömyyseläkkeellä. Töissä olo yhtä
tuskaa. Minulla käy kotikuntouttaja kerran viikossa. Terapiasta mimulla ei kokemusta.
psykiatrin aikaa odotan

Moikka!
Onhan se aina mukavaa kuulla, että on muitakin vaikka sen tiedän kyllä mutta tuntuu välillä että on ihan yksin näiden oireiden kanssa.
Mikä se tällainen kotikuntouttaja on? Ei tietenkään tarvitse kertoa jos et halua mutta kiinnostaisi tietää.
Tiedätkö miten pian saat aikaa psykiatrille?

Joo nyt on minulla taas huonompi kausi näköjään menossa. Keho yritti varmaan kyllä viestittää jo pari viikkoa sitten kun olin tosi väsynyt vaikka nukuin sillon vielä suht hyvin. Ajattelin vaan että se on psyykkistä väsymystä tai psykosomaattinen oire taas että pakko jaksaa tehdä kaikkia asioita mitä en olis oikeesti edes jaksanut tai halunnut.
Nyt se väsymys meni sitten päiväksi pois ja olin ihan että jee!! Kerranki mua ei väsytä ja tietenkin lenkkeilin ja tein kaikkea muuta kauheasti ja nyt sitten se varmaan kostautui nimittäin oon vaan voimattomana maannut sängyssä, väsyttää mutta vaikea saada unta, yöllä heräilyä, päivällä ihan outo olo sellanen voimaton, välillä just se epätodellinen olo, epätoivokin iskee mukavasti kun inhottaa tämä olo niin paljon ja tuntuu ettei nämä tai tämä koskaan lähde pois.
Yritän nyt kuitenkin vaan levätä koska itken tyyliin kokoajan. En tajua.
Inhottavia nämä tälläset on kyllä ja tosi vaikea sellaisille henkilöille puhua joilla ei ole samaa ollut.

Hei Baileys,

niin kuulostaa tutulle myös mulle nuo sun oireet. Mulla ei oo diagnosoitu virallisesti yleistä ahdistuneisuushäiriötä,mutta lääkäri on siitä mulle kyllä puhunut.. mulla on kyllä niin paljon muutenkin psyyken kanssa ongelmia että tuo on vaan yksi niistä.
mulla auttoi järkyttäviin tunteja kestäviin paniikki/ ahdistus kohtauksiin sertralin lääkitys. Mulla on ollu nuoruudesta asti sitä oireilua ja lääkitys siihen ja tuossa olin noin puoltoista vuotta ilman lääkitystä ja yks kaks oireet palas,johtu kyllä osittain oman lapsen sairastumisesta ja sen tuomasta huolesta ja pelosta. Lääkityksellä saatiin kyllä pahimmat oireet pois,mutta edelleen joskus tulee lievempiä "kohtauksia" ja huonompia päiviä. Opamox myös auttaa,harvoin nykyään pitää sitä käyttää onneksi.
Mulle ollaan meinattu hakea ehkä toivottavasti lähiaikoina kelan psykoterapiaa,joten vielä ei kokemusta ole ihan virallisesta terapiasta. Mutta oon menossa toisen asian vuoksi sinne terapiaan,jos vaan pääsen edes.. saa nähdä. Kävin kyllä kuutisen vuotta terapeutilla joka siis oli ensin psyk sairaanhoitaja mutta opiskeli samalla psykoterapeutiksi,niin vähän on kokemusta niiltä ajoilta,ja musta toimivaa.. mutta musta ei ehjää varmaan ikinä saa vaikka tekisin mitä.. mutta ees että pystyn elämään siihen olen apua saanut.
sun kannattaa puhua siellä missä käyt juttelemassa ja miettiä sitä lääkitystä. Senhän voi lopettaa kyllä heti jos tuntuu sille ja ei sitä välttämättä kamalan kauaa pidä syödä. Mä ainakin koin että lääkitys oli pelastus,ilman sitä en kestäis läjässä vaikka kuinka yrittäisin itelleni todistaa ettei oikeasti ole mitään hätää.. se hätä kun tulee tuolta syvältä sisältä.. keho muistaa kyllä vaikka mieli ei kaikkea muista. Lääkäri on näin mulle sanonu.

toivon sulle voimia jaksaa ja puhu kaikesta siellä missä käyt juttelemassa ja ota kaikki apu vastaan mitä voit saada!

Joo lääkitys on harkinnassa kokoajan ja todellakin sitä oikeasti mietinkin. Sain nyt viikon sairaslomaa ja aion kyllä hakea varmaan lisääkin, koska en nyt millään haluaisi itseäni millään kuormittaa enempää vaikka ei tuo koulussa oleminen nyt hirveän raskasta ole ollutkaan, mutta silti.
Tiedän, että tuolla ulkonakin on monia jotka sairastavat tätä aivan samaa ja käyttävät lääkitystä eikä sitä liiemmin ihmisestä huomaa jos on vain oikeat lääkkeet.
Jotenkin tuntuu vaan hassulta, että pystyn olemaan näinkin voimaton ja stressiherkkä ihminen, en oikeastaan osaa tunnistaa itseäni tästä ja sitä olen itkenytkin, että mikä minussa on nyt vikana kun tälläinen olen.

Kiitos kun kirjotit tänne! 🙂
Minäkin toivon sinulle hirveästi voimia jaksaa!

Hei

Kotikuntouttaja käy kerran viikossa. Noin 1,5 tuntia kerrallaan. Touhutaan kakenlaista
Käydään kuntosalilla,jutellaan mitä milloinkin. Tänään ainakin vielä parempi päivä.
Viime yönä nukuin huonosti. Mietin liikaa asioita ja ne paisuu kuin pullataikina.
En saa otetta mistään. Minulla diagnoosina yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten
tilanteiden pelko. Myös paniikki oireita on. Pelkään mm.matkustaa julkisilla
kulkuneuvoilla. Paikat missä paljon ihmisiä ahdistaa. Monesti joutunut mm. kaupasta
lähteen pois paniikki iski. Kassalla jonottaminen kauhistus. Tässä muutamia pelon
aiheita.

Kotikuntouttaja kuulostaa ihan mukavalta! 🙂 Joo itsekin nukuin vähän huonosti niin kun olen nyt nukkunutkin parisen yötä, ei kiva.
Minullekkin on joskus tullut tuollaisia ahdistuksia kaupassa ja paikassa missä on paljon ihmisiä, mutta tosi harvoin (koputan puuta) ja ne on kyllä inhottavia tilanteita.
Sillon yleensä yritän kuitenkin olla siellä kaupassa enkä lähteä pois koska se sitten pelottaa seuraavalla kerralla enemmän vaan mennä sinne.
Sillon yleensä haahuilen vaan ympäri kauppaa todella eksyneen näköisesti ja muista se saattaa näyttää hieman oudoltakin. 😀

Tietäisiköhän täällä kukaan miten hormonitasapainoa mitataan? Ihan vaan sillä, jos minulla on joko liikaa tai liian vähän jotain koska mieliala vaihtelee eniten aina ennen menkkoja ja oikeasti olo on tosi järkyttävä enkä edes itse tunnista itseäni. 🙄

Baileys kirjoitti 27.4.2015 13:36

Tietäisiköhän täällä kukaan miten hormonitasapainoa mitataan? Ihan vaan sillä, jos minulla on joko liikaa tai liian vähän jotain koska mieliala vaihtelee eniten aina ennen menkkoja ja oikeasti olo on tosi järkyttävä enkä edes itse tunnista itseäni. 🙄

Hei Baileys
Kysyit hormoonitasapainosta ja premenstruaalisista oireista.
Kyllä hormonitasapaino vaihtelee kovastikin kierron eri vaiheissa, lienee jo klisee puhua naisista joilla on "se aika" ja jotka joko itkevät tai raivoavat ennen kuukautisia.

Olen itsekin kärsinyt kuukautisia edeltävästä, sekä yleisestä ahdistuneisuudesta ja apeasta olosta, että raivosta, jossa voisi kevyesti tappaa jonkun.
Kummallisinta, että koskaan ei tule mieleen, että taas on "se" aika ja apeuden, itkuisuuden ja ahdistuneisuuden voi olettaa kohta helpottavan.

Kierron eri vaiheissa munasarjojen tuottamien hormonien määrä siis vaihteleeja se vaikuttaa keskushermoston välittäjäaineisiin joka puolestaan heijastuu mielialaan.
Yleensä ei tarvita hormonitason määritystä, riittää kun seuraat oloasi ja merkkaa vaikka ylös kalenteriisi, koska oireet pahimmillaan, osaat sitten jo vähän varautua seuraavaan "notkahdukseen" mielialasssa. Minut se kyllä yllättää edelleen säännöllisesti.
B-6 vitamiini on auttanut jonkin verran, annostus ohjeen mukaisesti.
Muutenkin B-vitamiinin saannista kannattaa huolehtia, tärkeä mielialavitamiini, tulipa sitten purkista tai ravinnosta.
Vaikeissa pms-oireissa kai voidaan käyttää lääkityksenä selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä, jos on todella vaikeat oireet. Kannattaa kyllä puhua hoitavalle lääkärille oireista, jos on muutenkin jaksamista mielialojen kanssa. Premesntruaaliset oireet siihen päälle ovat varmasti rankka yhdistelmä.

Itse yritän tehdä tilaa kalenteriin niille päiville, jolloin tiedän oireiden olevan pahimmillaan, (jos muistan...) ei kannata kaikkein haastaimpia juttuja osuttaa k.o päiville, siis viikko-pari päivää ennen kk alkamista, se kyllä vaihtelee yksilöllisesti.
Toivon sinulle jaksamista ja sinnikkyyttä, pidä huolta voinnistasi, ja etsi aktiivisesti apua ja helpotusta. Kaikkea hyvää ja keväturinkoa päiviisi.

🙂🌻

Moikka amy22! 🙂
Kiitos hirveästi viestistäsi, se oli todella rakentava.
Mulla oli nuorempana vaan hirveät kivut menkkojen aikaan ja pientä kireyttä mielialassa, mutta nykyään kaikki on täysin sekaisin enkä edes välillä tunnista itseäni. Oon kovin ahdistunut kokoajan aamusta iltaan.
Enkä nyt osaa sanoa johtuuko tämä olo PMS-oireista vai kaikesta mitä nyt tässä onkaan meneillä.

Pelkään niin paljon tulevani hulluksi, koska tuntuu että kaikki on vaan unta jatkuvasti koska ahdistus on niin valtava. Olen nukkunut kyllä, mutta unenlaatu ei varmaan ole nyt kauhean hyvää.
Ennen ei ole edes ollut tälläistä. Tiedättekö kun on sellanen ahdistus ja levottomuus kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Oon ihan hukassa oikeesti.

Tuntuu kun haluaisi kokoajan nukkua vaan tai olla ajattelematta mitään ja maata sängyssä, mutta sitten tulee sellainen että olen hirveän laiska ja pakko mun on tehdä jotain eikä vaan itkeä ja maata sängyssä vaikka se olis just se mitä haluan tehdä.
En haluais olla yksin nyt ollenkaan, mutta en omaa sellasia kavereita kenen kanssa olla yötä tai sillon kun mulla on huono olla... Ymmärrän sen kun ei ne pysty samaistumaan tähän enkä haluaisi heitä muutenkaan huolestuttaa tms.
Vanhemmilla olenkin ollut nyt muutaman yön, mutta päivällä joudun pakostakin olemaan yksin heidän ollessa töissä.
Oon nykyään varmasti kauhea riesa ihmisille koska mulla menee niin huonosti.

Kiitos vielä viestistäsi amy22, toivon sinulle kaikkea hyvää! 🙂

Baileys hyvä... Tervehdys🌻🙂🌻

Ikävää kuulla että olet niin ahdistunut etkä voi hyvin.

Mitäpä jos nyt kokeilisit sallia itsellesi sen että et voi hyvin, että olet sairas. Jos on jalka poikki, on maattava alkuun paikallaan ja immobilisoituna kipsin kanssa, otettava ehkä kipulääkettä ja vain odotettava toipumista.
Mielenterveyden vaivoissa pätee sama: sinun on nyt hyväsyttävä että et ole kunnossa, et voi hyvin. Tarvitset lepoa, hoivaa, ehkä lääkitystä, toisten apua ja tukea aivan kuin missä tahansa sairaudessa.

Ei sinun tarvitsekaan jaksaa tai selvitä siitä, mihin terveenä ollessasi kykenit.
Et pakottaisi itseäsi lenkille tai treeneihin, jos olisit murtanut tai katkaissut sääriluusi, ei kukaan muukaan teksisi sitä. Et voisi lähteä hetkeen edes lempiharrastustesi pariin.

Tarvitset nyt lepoa, rauhaa ja hoivaa. On aivan oikein ja luonnollista, että hakeudut vanhempiesi luo turvaa ja apua saadaksesi. Jo pelkkä kunnon flunssa ahdistaa ja on kurja potea yksin, on kiva jos joku keittää kupin teetä.
Nyt on kysymys vähän isommasta vaivasta.
Siispä ehdotan, että hyväksyt ensin itse sen, että et ole nyt kunnossa, siksi olet sairauslomalla ja tarvitset apua ja tukea, sinulla on oikeus niihin.

Päästä irti kaikesta syyllisyydestä ja huonommuuden tunteista. Et ole laiska tai saamaton.
Et vaan nyt tällä hetkellä voi hyvin, jaksaminen on huonoa.
Suhtaudu itseesi kuin keneen tahansa lähimmäiseen, joka sairastuu.
Hoputtaisitko parasta ystävääsi tyyliin "nyt ylös vaan ja kyllä se siitä..."

Voisitko olla myös itsellesi paras ystäväsi, olla armollinen. Anna itsellesi aikaa toipua, vaikka on raskasta potea ahdistusta ja pahaa oloa.
Sairaudelle on aina syynsä, sillä on oireensa ja se kestää aikansa. Mutta siitä myös toipuu. Usko minua. Kuuntele itseäsi, sinä tunnet itsesi ja vointisi parhaiten. Nyt on aika potea, myöhemmin tulee aika jolloin tunnet taas jaksavasi hiukan paremmin, vointisi on vähän parempi... Malta. Ota aikaa.
Ja jos nyt joku haluaa ajatella, että "helppo sanoa" tai "ei voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut" vastaan jo valmiiksi : kyllä, olen kokenut, olen ollut masennuspotilas ja viettänyt runsaasti aikaa kriisiosastolla, käyttänyt aikani lääkkeitä, läpikäynyt terapian.
Ja toipunut. Voin siis sanoa.

Jos minä, sillä taustalla mitä sain evääksi lapsuudessa, ja sen kaiken jälkeen, mistä olen selvinnyt, toivuin, voi toipua kuka tahansa. Aikanaan.

Muista myös se, että lääkkeet, niin tarpeellisia kuin jossain vaiheessa ovatkin, omaavat aina myös sivu- ja haittavaikutuksia. Tarkkaile niitä itsessäsi.

Lääke rauhoittaa ja tasaa mielialaa, pahaa oloa, mutta samalla tavalla laimentaa myös hyvän olon ja ilon tuntemuksia. Siis turruttaa mieltä, saattaa väsyttää, tehdä epätodellisen olon. Osa aiheuttaa rankaa painonnousua, lamaantuu se lääkkeillä aineenvaihdunta ja suolentoimintakin.
16 kg muutamassa kuukaudessa oli rankka kokemus. Meitä, jotka lihoimme silmissä osastojaksolla, kutsuttiin nimellä lempeästi nimellä "ryhmä Remeron".

Aivokemiaanhan ne lääkkeet vaikuttavat, aivan kuten alkoholi tai huumeet. Tai oma hormonitoiminta, josta puhuimme.
Ei ole enää salaisuus että tietyt lääkkeet aiheuttavat itsetuhoisuutta tai ainakin sen suuntaisia ajatuksia. Ensin mainitusta minulla on omia kokemuksia.

Yritä pitää kiinni jonkinlaisista rutiineista. Nouse aamulla ylös, pukeudu, syö aamiaista.
Tee joka päivä jotain, josta pidät. Lämmin suihku, musiikki, hyvä kirja. Lakkaa varpaankynnet kullanvärisiksi. Käy ulkona, edes haistelemassa happea, vaikka vain takki niskaan hetkeksi ja nenä aurinkoa kohti.
Valo hoitaa.
.
Pyydä apua. Vanhempasi auttavat mielellään kun kerrot, miltä tuntuu.
Me vanhemmat olemme sillä tavalla rakennettuja, että välitämme lapsistamme ja autamme kun voimme.
Uskalla kertoa, vain sillä tavalla vanhempasi saavat jonkin tavan auttaa, jos eivät vielä ole oikein selvillä. Pyydä. "Tekis mieli kaakaota" on hyvä alku. Samoin "Nyt on paha olo, haluan nukkua."

Kirjoita, ihan vain itsellesi. Pura ajatuksiasi paperille. Kirjoita pois, mikä sinua painaa, mahdolliset huolet, viha, kaikki. Auttaa sinua hahmottamaan, mikä on pielessä, miettimään, mitä haluisit muuttaa.
Kirjoita myös, mikä elämässäsi on hyvin, mistä haaveilet, mihin pyrit. Unelmia pitää olla.

Hoivaa itseäsi, unohda sana "pitäisi", vaihda sanaan "haluaisin" tai "ilahtuisin siitä että..." Huolehdi siitä, että syöt hyvin, täysipainoisesti ja monipuolisesti. Jos ei maistu, pyydä sitä mitä tekee mieli. Lohturuoka sallittua. "Hyvä ruoka, parempi mieli."
Ajattele: kohta saa mansikoita.. uusia perunoita... Simaa! Minun lohtujuomani oli lämmin kaakao, tummasta suklaasta. Tulee hyvin uni.

Ota vastaan kaikki apu, jota tarjotaan, Jos et itse jaksa hakeutua sitä saamaan, pyydä jotakuta, johon luotat, tekemään se. Et ole yksin. Älä jää yksin, älä sulje pois niitä, meitä, jotka haluamme auttaa ja oikeasti toivomme parastasi ja vakaasti uskomme toipumiseen, parantumiseen. Olet hyvä ja arvokas. Ansaitset toipumisen, iloa elämääsi ja hyvää oloa.

Tulipa pitkä tarina, vaan usko minua, tosi.

Ajattelen sinua lämpimästi, lähetän jaksamista, voimaa ja aurinkoa.
Olisi ihana kuulla, mitä teit tännän itseäsi ilahduttaaksesi, voimistaaksesi. Nukkuminenkin on sitä, hyvä alku.
Ps. Lopuksi ihan konkretiaa, unohdin eilen mainita, ehkä jo tiedossasi.
Vaikeita pms-oireita voidaan tasata myös ehkäisyyn tarkoitetuilla hormonivalmisteilla, jotka pitävät estrogeni- ja progesteronitasot tasaisena kierron eri vaiheissa, olokin on silloin tasaisempi. Auttaa joskus, ja sopii osalle naisista. Selviää parhaiten kokeilemalla.
Kysy tästäkin hoitavalta lääkäriltäsi.

sinua ajatellen. Amy

☺️❤️

Tiedän että minun pitäisi enemmän ajatella itseäni, mutta ajattelen aina mielummin muita ja vähän aikaa sitten olen vasta älynnyt ettei minun tarvitse miellyttää ketään ja voin myös kieltäytyä jos jokin ei huvita.
Nuoruuteni meni oikeastaan siinä, että tein asioita niin että muilla oli hyvä olla eli tavallaan miellytin muita enkä itseäni. Tein asioita mitä en välttämättä olisi halunnut tehdä jne. Näin vanhempana kun miettii niin todella typerää, mutta opin ainakin nyt jotain.
Olen enemmän mennyt oman mielen mukaan ja tehnyt niin kun haluan.
Ennen koin huonoa omatuntoa jos sanoin ei ja näin toisen kasvoista sen pettymyksen. Nykyään saatan sanoa etten nyt jaksa mutta katsotaan myöhemmin.
Toisaalta tuntui ettei kukaan muu ikinä ajatellut niin kun minä eli muita mielummin, se ehkä nykyään ketuttaa kun itse yritin olla niin hyvä ja kaikkien mieleen.

Oon hukassa itseni kanssa, usein joudunkin kyseenalaistamaan omat tekemiset jne. koska en tunne itseäni tarpeeksi. Onhan mulla ollut tässä kohta 21 vuotta aikaa tutustua, mutta enemmin just keskityin muihin ja heidän elämään enkä omaan.
En tiedä mitä haluan tulevaisuudessa, en tiedä mikä rentouttaa, mistä elokuvista pidän, mitä oikeasti haluan opiskella... siis opiskelen nyt, mutta en tiedä onko tämä juuri sitä mitä haluan.
Ainut mitä olen pienestä asti halunnut on ollut omat koirat ja niiden kanssa oleminen. No minulla on kaksi koiraa ja niiden kanssa olen. Jos saisin nyt päättää niin jäisin sairaslomalle koulusta pidemmäksi aikaa ehkä 6kk ainakin ja touhuisin koirien kanssa, mahdollisesti ottaisin myös kolmannen.

Ulkoilusta sen verran, että lenkkeilen joka päivä ainakin sen 1-2 tunnin verran koska koirat on jotka haluaa ulos ja haluan itsekin.
En tiedä, mutta tavallaan ihanaa lenkkeillä reippaalla vauhdilla ja välillä itkeä ja taas jatkaa. Koirat nyt tuo jotaim voimaa minulle, onneksi.

Tänään heräsin n. 6 aikaan aamulla, 7 aikaan lähdin toisen koirani kanssa omalle asunnolle äidin kyydillä. Siellä itkin, siivosin! ja lenkkeilytin koiraa. Ruokaakin tein.
Nyt olen taas vanhempien luona kun äiti pääsi töistä.
Makaan sängyllä, koira peiton alla mun jalkojen päällä.

Katson muita ihmisiä ulkona ja mietin, että mitä ongelmia heillä on vai onko mitään. Tuntuu epäreilulta ja siksi varmaan itkenkin tätä oloa.
En tunnista tai tunne itseäni siksi olo on epätoivoinen. Tuntuu että olen ainut kenellä on paha olla vaikka tiedän etten ole. Tuntuu että en hymyile ollenkaan tai naura oikeasti. Olo on niin turta. En halua olla tällainen.
Taas vertaan itseäni muihin, on vaikea olla tekemättä niin.

Eilen kaverin kanssa juttelin, hän sanoi että "on hassua että päällepäin sinun asiat näyttää niin hyvältä ja sinäkin normaalilta on perhe, kavereita, oma asunto(vuokra), kaksi koiraa, lenkkeilet, olet perusterve, et ole ylipainoinen, mutta sisältä oot ihan rikki" niin, en usko että kukaan arvaa mitään ellen heille sano ja se tekee siitä aina vaikeaa alkaa puhumaan.
Oon tietenkin tosi iloinen siitä, että mulla on nuo kaikki, mutta mulla on silti sellanen olo ettei kaikki ole hyvin. Taas tuskastuttaa tämä.
Miks en voisi olla oikeesti onnellinen noista? Okei, on ollut paljon pahaakin elämän aikana varsinkin lapsuudessa tai sillon kun kotona vielä asuin.
Harmittaa kun kukaan ei sillon älynnyt viedä hoitoon tai itsekään en tiennyt mikä minussa on vikana joten nyt kun tiedän tavallaan niin joudun nyt vasta tämän läpi käymään.

Epäreilua, v*tuttaa, tekisi mieli vaan huutaa niin paljon kun pystyn, suututtaa, turhauttaa... siinä ne mitä tunnen päivittäin. Kysyn myös usein, että miksi minä? Niin miksi, en tiedä.

Kiitän sinua amy tosi tosi paljon kun jaksat kirjottaa minulle ja kirjotat tosi hyviä pointteja! 🙂☺️❤️

Baileys kirjoitti 28.4.2015 14:3

"Nuoruuteni meni oikeastaan siinä, että tein asioita niin että muilla oli hyvä olla eli tavallaan miellytin muita enkä itseäni. Tein asioita mitä en välttämättä olisi halunnut tehdä jne. Näin vanhempana kun miettii niin todella typerää, mutta opin ainakin nyt jotain.
Olen enemmän mennyt oman mielen mukaan ja tehnyt niin kun haluan.
Ennen koin huonoa omatuntoa jos sanoin ei ja näin toisen kasvoista sen pettymyksen. Nykyään saatan sanoa etten nyt jaksa mutta katsotaan myöhemmin.
Toisaalta tuntui ettei kukaan muu ikinä ajatellut niin kun minä eli muita mielummin, se ehkä nykyään ketuttaa kun itse yritin olla niin hyvä ja kaikkien mieleen."

Hei taas ja kolminkertainen hurraahuuto sinulle, Baileys

Nyt alat olla oikeilla jäljillä. Ei kenekään elämän tarkoitus ole olla olemassa sitä varten, että miellyttäisi muita.
Siihenhän kyllä meitä suomalaisia, varsinkin minun ikäpolveani kasvatettiin : ole kiltisti, pidä suusi kiinni, tottele, ja ole hyödyllinen, nöyrä ja ahkera, älä tuota häpeää vanhemmillesi.
En tiedä onko tämä nykyinen malli, jossa lapset ovat perheen kingejä ja prinsessoita heti syntymästään saakka, sen parempi. Onnellista taitaisi olla, jos saisi rauhassa kehittyä omaksi itsekseen, omilla ehdoilla, toki muita kunnioittaen ja arvostaen. Siihenkin viisas vanhempi osaa lapsensa kasvattaa.
Vanha kansa sanoo "arvaa oma arvosi, anna arvo toisellekin". Ja eräs tosi vanha, historiallinen kirja samasta aiheesta. "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi ja itseäsi niin kuin lähimmäistäsi..."

Siispä tiivistäen: ole oma itsesi, sen voi tehdä myös niin, ettet kohtuuttomasti tallaa muita. Tuskin sinä niin tekisitkään.

Minä ryhdyin aivan harkitusti itsekkääksi, kun tajusin, kuinka olin antanut käyttää itseäni hyväksi, niin perhe-, ystävyys-,kuin työsuhteissakin. Olin ollut aina se, joka ajattelee muita, huolehtii siitä, että muilla on hyvä, suostuu, joustaa ja myötäilee.
Siinäpä sitten kuppi tyhjeni aivan kokonaan, ei ollut mistä antaa. Pitää välillä myös saada ja osata ottaa, voidakseen antaa.

Tämä kylmä maailma kun, ikävä kyllä on täynnä niitä jotka kyynärpäät tanassa ottavat kaiken, minkä muut vain suostuvat antamaan, tahtoen tai tahtomattaan, vapaaehtoisesti tai hiljaa kärsien.
Sitten kun sain ympärillä olevat ihmiset viimein tajuamaa, että myös minä osaan vetää tietyt rajat ja pitää puoleni, oli mahdollista luopua turhasta itsekkyydestä. Sitäkin kun on montaa lajia, terveestä itsetunnosta ja itsekkyydestä aina sairaaseen, narsistiseen itsekkyyteen asti. Kohtuus kaikessa.
Ympäriltä kyllä karisi sitä lajia ihmisiä, jotka olivat olleet lähelläni vain hyötymässä ja käyttämässä. Se oli itsessään aika tervehdyttävää ja avasi silmäni. Todelliset ystävät jäivät.

Tähän loppuun vielä Arja Tiaisen teksti, teoksesta "Palava susi". (Wsoy, 1977)
Luin sitä aikanani aina vain uudestaan ja uudestaan, kysymys oli ehkä enemmän parisuhteen ongelmista, mutta minusta tämä sopii kaikille, meille jokaiselle, missä tilanteessa ja koska vaan.
Meidän, aivan jokaisen pitää "saada tottua olemaan joku" ja kun ensin pitää aivan itse, toki muiden avulla, ottaa selvää siitä, kuka minä oikeastaan olen.
"Joku" josta teksti kertoo, voi olla vaihdellen sinä itse, joku läheisesi, minä, kuka vaan...
Taitaa olla eräs lempirunoistani ja toimii aina. Toivottavasti et pidä minua aivan "sekopäänä"... kun puhun runon symboliikalla ja vertauskuvilla... No,- toisaalta se ei kyllä kovin kauas heitä totuudesta. 😉

"Joka ei ole vielä minä sen on mahdotonta olla me.
Se ei voi kiintyä toiseen kun se ei ole kiintynyt itseensä.
Se ei voi käsittää suuria ympyröitä kun se sekoaa pienissäkin.
Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.
Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta.
Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy.
Se toistelee nimeään ja innostuu siitä. Sen pitää saada tottua olemaan joku.
Ei se muuten opi näkemään jotakin ja muita."
~Arja Tiainen 1977

Näissä tunnelmissa... voi hyvin. Minä lähden nyt museoon. Jos minusta ei kuulu, ovat ottaneet kokoelmiinsa...
😋

Äh, taas inhottaa niin paljon. Tätä oloa on vaikea kuvailla. Psykologillakin pitää aina kuvailla ahdistusta ja oloa muutenkin niin se on tosi vaikeeta.
Tuntuu ettei tämä mene ikinä ohi. Huomenna ei ole edes vielä se psykologi... vasta torstaina. ☹️
Tukahduttava olo. Voisin mennä tuonne ulos ja vaan huutaa, mutta en kehtaa kun vanhemmat asuu tällaisella alueella missä on paljon taloja ja ihmisiä.

Monta vuotta sinä kärsit tällaisesta? Olisi mielenkiintoista kuulla kun kerta olet selvinnyt ja hyvä niin. 🙂 Mielenkiintoista olisi myös tietää, että miten sinulla nykyään menee? Miten tunsit, että olet parantunut entä pelottiko paraneminen?
Anteeksi jos vaikutan uteliaalta eikä ole pakko avautua jos et halua.

Haha toivottavasti et sinne museoon jäänyt! 😀 Millaisessa museossa kävit? Itse en ole pitkään aikaan käynyt missään tuollaisissa, pitäisi varmaan niin saisi muuta ajateltavaa. On tullut vaan koluttua jo oman paikkakunnan museot sun muut aika hyvin läpi.

Tosiaan no viime yönä näin kokoajan vaan painajaisia, ei ollut kiva juttu yhtään. Sellainen paniikki ja sydämen tykyttelyä oli sitten se yö/aamu kokonaan. Miten unetkin voi ahdistaa noin paljon? Ja vielä nyt kun mulla pyörii kaikkia pelottavia ajatuksia päässä aivokasvaimesta - hulluksi tulemiseen niin niitä nään sitten unessa kokoajan tietenkin.
Oon alkanut pelkäämään sitä että minulla on aivokasvain joka nyt painaa siellä ja siksi tuntuu tältä.

En tiedä miten normaalia on tuntea tällaista oloa... sellanen epätodellinen olo ollut jo monta päivää eli ihan kun ei ois 100% mukana kaikessa vaikka kuitenkin olen. Vaikea selittää...

Tervehdys Baileys, täältä kesämaasta...

Auriko paistaa, tulee hieno päivä. On ennustettu tälle päivälle yli +17 C, auringossa varmankin yli 20.
Kysyit sairastumisestani ja toipumisestani. Pyynnöstäsi kerron, en enää edes häpeä tarinaani, niin kuin joskus tein.

Luulen kärsineeni jonkinasteisesta masennuksesta jo lapsesta, ehkä n. 10 v asti. Sisulla sinittelin niin kauan kuin jaksoin ja oli pakko. Apua ymmärsin lähteä etsimaään vasta kun olin todella, todella pohjalla, monen vuosikymmenen kuluttua.

Minusta on hyvä, että tiedostat omia vaikeuksiasi jo nyt ja käsittelet sitä, mikä tuntuu vaikealta, ikävältä, raskaalta.
Minä taas rynnistin "laput silmillä", olin aikamoinen täydellisyyden tavoittelija ja suorittaja. Aina paras kaikessa ja kaikista.
Sisällä oli tyhjää, kärsin yksinäisyydestä, osittain omaa vikaani koska olin "erilainen", vetäydyin yksinäisyyteen aivan vapaaehtoisestikin koska ikätoverit esim. koulussa tuntuivat niin kovin ,kovin lapsellisilta. En osannut silloin ajatella, että olimme kaikki lapsia. Toisilla oli se huoleton lapsuus ja välittävät vanhemmat, toisilla oli vähän toisenlaista.

Minä vain satuin olemaan se, jolla ei ollut mahdollisuutta huolettomaan lapsuuteen, oli huolehdittava tasapainottomasta, tunnekylmästä ja julmasta äidistä, jonka ei olisi varmastikaan koskaan pitänyt hankkia lapsia, sisaruksista, koska olin sisarussarjan vanhin ja tyttö, ja siinä sivussa alkoholisti-isästäkin.
Helppo juttu, kun olin niin "aikuinen" ja vastuuntuntoinen jo alle kouluikäisenä. No problem.
No, niitä ongelmia oli sitten loppuviimeksi niin paljon, että eläminen kävi raskaaksi, jopa mahdottomaksi.

Sairastumiseni ja siitä toipuminen on niin pitkä tarina, etten tylsistytä sinua sillä.
Kaikkea mahdollista kokeiltiin, paitsi moksaamista ja kätten päälle panemista.
Jaa- no olinhan minä ystävien toimesta kerran jossain hengellisessä tilaisuudessa jossa evankelista (kuuluisa) yritti saada minut konkreettisesti kaatumaan. En kaatunut, tasapainossa ei siis ollut vikaa.😉 Kaikessa muussa sitten olikin.

Oli siis myös todellista hoitoa, psykoterapiajaksoja, huonompia ja parempia terapeutteja, jopa tosi huonoja sellaisia. Sairaalajaksoja, psykiatrisella kriisiosastolla.

Maksoin yksityisesti huomattavia summia terapeutille, joka n. puoli vuotta vain istui jalka toisen päällä, välillä vaihtoi asentoa, ei sanonut sanaakaan, koskaan. oli vielä todella vaikea päästä kyseisetä terapeutista eroon, koska kuulemma "hyödyin hoidosta".
Ainoa, joka taisi hyötyä, oli terapeutti ja valtio, kaipa hän veronsa maksoi.
Yhtä hyvin voi istua nuotiolla ja puhua kannolle.
Saa siinä samalla raitista ilmaa, ja on pajon, paljon edullisempaa. Vaatteet kyllä sitten haisee savulle, vaan se on pieni haitta- ja itse asiassa aika mukava tuoksu.

Lääkkeitä kokeiltiin A:sta Ö:hön, en kyllä merkittävästi hyötynyt. Sain kaikki mahdolliset haittavaikutukset,alakuloa, ahdistusta, väsymystä, aloitekyvyttömyyttä, rankkaa painonnousua, painajaisia ja rankimpana siis myös suisidaalisuutta, käsittämättömiä itsemurhayrityksiä. Ei vain yrityksiä, vaikka tässä edelleen kirjoitan, muutaman kerran on käytännössä palautettu elävien kirjoihin lähes "tuonilmaisista", kiitos nykyteknologian ja osaavien auttajien.

Paranantumiseni alkoi, kun viimein tapasin viisaan, vanhemman terapeutin, joka osasi ja uskalsi kommentoida,keskustella, esittää kysymyksiä ja kuunnella.

Ymmärsin itse omalla päätökselläni aloittaa rankkojen lääkemäärien vähentämisen, koskapa en niistä kokenut saavani apua.
Ikävintä oli, että se oli tehtävä hoitavilta lääkäreiltä salaa. Kelan kuntoutustuki myös edellyttää lääkkeiden syömistä, ainakin niin minun annettiin silloin ymmärtää. Otin siis kaikkien epäonnistuneiden lääkekokeilujen jälkeen edelleen kirjoitetut reseptit vastaan, aluksi vuosien ajan jopa ostin ne hel.... siis todella kalliit lääkkeet ja poltin ne sitten siellä terapianuotiollani. Ympäristörikos?

Tätä en kuitenkaan suosittele kenellekään muulle, jokainen tapaus on erilainen, toiset saavat kovastikin hyötyä lääkkeistä, eivätkä kärsi haitallisen voimakkaista sivuvaikutuksista.
Omana kokemuksena kuitenkin: yksikään lääkäri ei koskaan puhunut lääkkeiden yhteisvaikutuksista, eikä haittavaikutuksista. No, painon nousu oli ainoa, joka myönnettiin. Kaipa, kun kiloja tuli parhaillaan pari viikossa lisää.

Senkin voi aina kuitata, joko itse "kun oon niin saamaton ja vain makaan tässä" tai lääkärin toimesta "tarkkaile ruokavaliotasi"
Muistan yhä sen itseinhon tunteen kun täytin toisella kädellä tiskikonetta, ja toisella söin kylmää nauhapastaa suoraan kattilasta, toisella kädellä. Kunnollisen, runsaan aterian jälkeen, ei siis ollut kysymys nälästä vaan lääkkeen aiheuttamasta ahmimistarpeesta. Tai paremminkin, lääke esti kylläisyyden tunteen saavuttamisen.

Osa lääkkeistä myös lamaa aineenvaihduntaa ja suolentoimintaa, molemmat oleellisen tärkeitä normaalipainon ylläpitämiselle
En yhtään ihmettele, miksi suurin osa psyykenlääkkeitä käyttävistä on ylipainoisia. eivät kaikki tietenkään. Yleinen käsitys on, että olet vain laiska ja itsekuria puuttuu, jos saat ylipainoa sairastuessasi psyykkisesti. Kuin lyötyä lyötäisiin. No, liikakiloista olen päässyt eroon. Anoreksian kautta, vaan kuitenkin.

Käsi sydämelle, oletko koskaan huolellisesti lukenut saamiesi lääkkeiden pakkausselosteita. Luulen että moni vain kiltisti napsii pillerinsä ja odottaa nöyrästi hyötyvaikutukssen alkamista, ja pahatkin haittavaikutukset pannaan sairauden tiliin.

Siispä toivuin. Hitaasti, mutta silti. Ensin puolikas tabletista pois, pari kertaa viikossa, useita viikkoja. Sitten pelkillä puolikkailla, lopulta puolikas joka toinen päivä jne.
Lääkevieroitukseksi sitä kai voisi kutsua.

Korostan ja alleviivaan, kenekään ei ole syytä tehdä niin puhumatta lääkärinsä (toivottavasti yhteistyöhaluisen ja kuuntelevan) kanssa, ja koskaan ei pidä lopettaa lääkitystä kerralla.
Huonosti käy, minä jouduin kuoleman kielissä ja rankoissa vieroitusoireissa sairalaan.

Vaan tulipa viimein se päivä, että tajusin olleeni kuukausia ilman minkäänlaista lääkitystä, ja olo oli parempi kuin vuosiin.
Oli kuin olisin unesta herännyt.
Oli kevät, ja ihmettelin, kun ruoho taas oli alkanut tuoksua ja hiekka rahisi jalkojen alla. Enpä ollut moista huomannut aikoihin, kun laahauduin eteenpäin katse maahan luotuna.
Kukaan ei enää tuijottanut, naureskellut tai katsonut säälivästi. Ts en enää kuvitellut kenenkään tekevän niin. Sairauden pahimmassa vaiheessa tirkistelin sälekaihtimien väkistä pihalle, ennenkuin uskaltauduin postilaatikolle. Ettei tarvitse kohdata ketään, naapureita. Ja piileskelin paniikissa tavaratalon naistenhuoneenwc-kopissa. Siinä ja siinä, etten joutunut yöpymään siellä.

En tietenkään kerralla ollut kunnossa, en henkisesti enkä fyysisesti. Aika paljon jouduin tekemään sen jälkeenkin.
Olen lukenut lukemasta päästyäni kaikenlaista mielenterveyteen, erilaisiin lapsen henkisen kehityksen vaiheeísiin, häiriötekijöihin, perinnöllisyyteen , läheisriippuvuuteen, narsismiin, alkoholismiin, terapiamuotoihin, itsehoitoon ym ym liittyvää. Lääkkeiden hyötyihin ja vaikutusmekanismeihin, haittavaikutuksiin, lääkeriippuvuuksiin, jne jne.
(Täällä Tukinetissä alkamassa kysely lääkkeiden vaikutuksista, toivon että joka ainoa osallistuu.)
Sekä aivan lääketieteellistä että muuta, sairastuneiden omakohtaisia kokemuksia.

Omasta hyvinvoinnista ja henkisestä jaksamisesta jokaisen on itse huolehdittava. Ei kannata jäädä rypemään itsesäälissä, paljon voi itsekin vaikuttaa voimiseensa. Ihminen on laiska eläin,niin kuin sanotaan, sen jokainen meistä kai myöntää, ja siksi on vaan kiskottava itsensä ylös peiton alta, ja ainakin yritettävä joka päivä jotain, edes vähän. Kyllä sekin lamaa, jos jäät vain potemaan.
Joskus on vaihe, jolloin et muuta jaksa, kuin jäädä kammioosi, mutta pyrkimys sieltä pois pitää säilyttää.
Tästä tuli taas aikaa pitkä eepos---- pitäisi ehkä kirjoittaa jatkokertomuksena... jota ei kovin moni jaksaisi lukea.
Vaan sitä saa mintä tilaa- jos luet illalla, saat hyvin unenpäästä kiinni tämän monipolvisen tarinan jälkeen.

Ja - ei sinulla ole aivokasvainta. Olet vain huolestunut, aivan ymmärrettävästä syystä, nukut huonosti.
Alitajunta käsittelee asioita nukkuessasikin, siitä painajaiset.
Minäkin näin sairastuttuani painajaisia, joista heräsin henki katkolla ja kauhusta jäkkänä, kirjaimellisesti.
Yritä ennen nukahtamista rentoutua, vaikka kuuntelemalla musiikkia, juomalla lämmintä ja ajattelemalla hyviä, positiivisia asioita. Vaikka sitä, että moni asia on elämässäsi hyvin, vaikka nyt on vaikeaa. Kaikki asiat eivät ole pielessä, olet turvassa ja toivut.

Ja todellakin, ei ole ollenkaan huono asia, että jo nyt,varhaisessa vaiheessa puutut ongelmiin ja pyrit käsittelemään niitä. Turha sitä henkistä kivisäkkiä on kantaa selässään yhtään pitempään kuin on pakko.
Kammottavin ajatus jonka tiedän, on katkera ja vihainen vanhus hoitolaitoksessa, syystä että ei ole osannut/jaksanut/halunnut/ei ole ollut mahdollisuutta käsitellä traumoja, jotka ovat joskus syntyneet, syystä tai toisesta.( Viimeisillä ikävuosilla ei ehkä ole enää kykyäkään pohtia tai analysoida, on vain oltava pahassa olossa. Aina ei ole enää edes puhekykyä tai sanoja.)

Minä tein sen pakon edessä, aloin käsitellä ja purkaa ahdistustani, kun jaksaminen loppui, sinä teet sitä parhaillaan. Paljon aikaisemmin,mikä on viisasta. Missä tahansa vaivassa varhainen puuttuminen antaa paremman toipumisennusteen.

Huonompi vaihtoehto olisi, että kantaisit edelleen mykkänä taakkaa sisälläsi. Ei se siitä pienenisi, tai putoisi pois itsestään. Sitä on vähän itsekin ravisteltava pois, kunhan ensin pohtii, mistä se on syntynyt ja mitkä keinot auttaisivat.

Siis -ei niin huonoa ettei jotakin hyvääkin. Muutaman tovin kuluttua voit olla tyytyväinen siihen, että ajoissa aloit keventää kuormaasi ja pohtia pahan olosi syitä.
Nyt lopetan.
Kannustan sinua täältä kaukaa kaikella energiallani ja ajattelen sinua.
Muista tänäänkin ilahduttaa itseäsi jollakin mukavalla. Katso vaikka netistä Susan Boylen videotallenteita, se jossa hän osallistuu Usa:n Talent-kilpailuun on riemastuttava.
Kukaan ei uskonut häneen, vaan kun lady (lue keski-ikäinen tavistäti)
avaa suunsa ja laulaa, kaikki mykistyvät. Myös elämäntarinasta tehty tallenne on ihana. Boyle on myös kärsinyt mielenterveysongelmista, yksinäisyydestä ja erilaisuuden tunteesta.
Kävin aivan loistavassa museossa, jossa meneillään egyptiä koskeva näyttely. Vaikuttava sarkofageineen, muumioineen ja hautalöytöineen.
Eivät ottaneet muumiokokoelmaan ,vielä.
Voi hyvin. Aurinkoon ja ulos, jos paistaa.

🙂👍 Amy

Viestejäsi on aina yhtä kiva lukea ja ei haittaa yhtään vaikka ne pitkiä on ja eivät ole väsyttäviä! 😀
Olet kyllä kokenut todella paljon vääryyttä, mutta hyvin silti jaksanut taistella eteenpäin ja nyt sinulla menee hyvin ja voit nauttia elämästä. Annat varmasti monelle toivoa myös minulle kun kerroit tarinasi vaikkakin lyhyemmin mitä se oikeasti oli.
Se on kauheaa miten monien ihmisten masennus alkaa juurikin lapsuudessa tapahtuneiden asioiden takia eikä vanhemmat välttämättä sitä edes ymmärrä että heidän käyttäytymisellään on suuri merkitys asioihin.
Olisin toivonut että oisin älynnyt paljon nuorempana mennä terapiaan, mutta kun ei kukaan koskaan vienyt tai edes sanonut että ehkä kannattaisi mennä vaikka olin tosi huolestunut omasta terveydestäni jne.

Ihanan lämmin sää siellä kyllä! Täällähän on ollut aika harmaa päivä ja nyt hetki sitten alkoi satamaan räntää ja yön ainaka sataa lunta aamuun/päivään asti, että sellainen ihana keväinen ilma täällä. Ei hirveästi innosta tehdä mitään.
Olen tänään herännyt tosi aikasin eli jo 5 koska koirat herätti. Ei se sinäänsä haittaa, mutta kun en saanut tosiaan nukuttua kun muutaman hassun tunnin ja tosi huonoa unta kaikenlisäksi. Päivällä omalla asunnollani sitten nukuin parisen tuntia päivällä vaikka en liiemmin päiväunista pidä koska olo on tosi sekainen jaa outo niiden jälkeen.

Vein tänään opinto-ohjaajalle sairasloma paperit jotka on kylläkin melkein koko vuoden ajalta ja olihan niitä ihan kiitettävä nippu kertynyt.
Jotenkin tuntui ahdistavalta istua siellä huoneessa kun opo kyseli että meinaanko jatkaa opintoja vielä nyt keväällä vai en. Enkä jaksanut ihan kuunnellakkaan kaikkea. Hymyilin tosi väkinäisesti ja sen varmasti huomasi etten olisi jaksanut siellä edes olla.
Tunsin oloni tosi epäreiluksi. Muut näytti niin iloisilta siellä ja onnellisilta sekä energisiltä ja hyvä niin, ei minua muiden onnellisuus haittaa, mutta se tuntuu pahalta katsoa koska itse en ole ollut onnellinen nyt ainakaan melkein pariin vuoteen.

En haluaisi, että ystäväni näkevät minut tällaisena kun tuntuu etteivät hekään jaksa minua jos olen tällainen saamaton itkupilli välillä... Ennen olin niin iloinen ja nauravainen ja meneväinen, liekkö sekin silloin vain esitystä ja paha olo oli alkoholilla turrutettu.
Haluan olla onnellinen, ihan oikeasti. Oon vaan ihan hukassa taas tai oon aina ollut.

Nyt on pakko mennä koirat käyttämään pihalla. Kirjottelen tänne varmaan taas myöhemmin tänään kun on niin paljon sanottavaa.