Ahdistuneisuus ja paniikkioireilu
Ymmällään elämän myllerryksessä, se ehkä kuvaa tämänhetkistä tilannettani aika hyvin. Olen siis vajaa 30-vuotias työssäkäyvä nuori nainen. Reilu 2kk sitten aloin yhtäkkiä sairastelemaan, olen siis tähän saakka ollut terve kuin pukki, jos flunssaa kerran vuoteen ei lasketa. Oli huimausta, rytmihäiriöitä, heikotusta etc. Siinä sivussa näitä oireita kuolemakseni säikähtäen sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen.
Minua tutkittiin, muuta fyysistä vikaa ei löydetty kuin että niskani ja hartiani ovat aivan juntturassa. Lisäksi kaularankani on suoristunut, joka johtuu myös lihasjännityksestä. Eikun fysioterapiaan. Jo tuolloin olin melko jatkuvasti ahdistunut, koska rajuja fyysisiä oireita oli jatkuvasti. Sain lääkäriltä miedot rauhoittavat, itse ajattelin vakaasti oireiluni loppuvan kun minut saadaan fyysisesti kuntoon..
No näin ei kuitenkaan käynyt. Seuraavaksi huomasin ahdistuvani esim. kaupassa ja muissa ”ei turvallisissa” ympäristöissä. Tämänkin järkeilin ensin niin että fyysisten oireitteni takia minua pelottaa.. Tällä hetkellä olen kuitenkin siinä tilanteessa, että fyysinen vointini on parempi mutta henkinen ei suinkaan. Olen edelleen slomalla, ahdistus jonkinasteisena on päivittäistä, nukun ja syön huonosti. Elämä monilta osin siis melko rajoittunutta, päivittäiset rutiinit yms pakolliset juoksevat asiat kodin ulkopuolella pystyn hoitamaan, mutta mitään ylimääräistä en. Tällä viikolla aloitettiin cipralex lääkityksenä, ensi viikolla menen psykiatrille joka tekee lähetteen psykoterapiaan.
Tämä kaikki siis rytinällä 2kk aikana. Vielä marraskuussa elin ihan tavallista, jopa oikeasti onnellista arkea. Ihan ok työ, ihana mies, perhe, ystävät, lemmikit, koti.. Kaikki siis kunnossa ja tunsin olevani onnellinen ja tasapainossa. Menneisyyteni ei ole ollut tosin mitään ruusuilla tanssimista, mutta luulin päässeeni noista menneisyyden demoneista tai ainakin oppinut elämään niiden kanssa. Vaikeinta on se, kun ahdistaa hemmetisti mutten saa yhtään kiinni että MIKSI? En ehkä edelleenkään ole edes kyennyt myöntämään itselleni henkisiä oireitani ja lääkityksen aloittaminen oli tod kova pala. Vaikka lähipiirissäni onkin useampia näiden ongelmien kanssa kamppailevia, ei siihen vain näköjään osaa suhtautua kun se omalle kohdalle sattuu.
Kiitos jos jaksoit lukea tarinani loppuun. 😍 Kaipaisinkin nyt kommentteja ja kokemuksia samoista tai samantyyppisestä oireilusta kärsiviltä!
Olen minä jaksanut lukea tarinasi mutta en oikein osaa vastata.
Eikö se ole hyvä, että sait lääkityksen ja oloso ehkä paranee kohta.
Nostan tämän vaan ylos, ehkä joku toinen osaa vastata.
Lääkitys on yksi asia, joka voi tilanteessasi auttaa. Tuli mieleen, että mites terapia? Olisiko sellainen mahdollista, jos sinulla on omat menneisyyden taakkasi, joita et ole vielä käsitellyt? Minullekin on tuttua tuo ahdistus, jolle ei pysty löytämään selitystä. Luulen, että se kumpuaa jostain menneisyydestä. Sieltä turvattomasta lapsuudesta. Jotenkin pitäisi siihenkin pureutua vissiin. Minulla taitaa vain terapia loppua kesken, jos en saa rahoitukselle jatkoa kelasta. Mitä sinulle tänään kuuluu?
Mielenkiintoinen tarina. Oma vuoden aloitukseni oli vähän saman tapainen kuin sinun sairastelusi alku. Minulla tosin oli traumaattinen synnytyskokemus syksyllä, josta oma ahdistus-paniikki ja fyysiset oireet tod.näk johtuvat. Mutta kaikki oli minullakin oikein hyvin rytmihäiriöihin ja siitä tulleeseen paniikkiin ja pelkoihin saakka. En tiedä sinusta, millainen ihminen olet, mutta itse olen ajatellut, että en ole tunteen tasolla käsitellyt syksyistä synnytystä ja monia muitakin traumaattisia tapahtumia, mitä olen aiemmin elämässäni kohdannut. Ja nyt se käsittelemättömyys puskee pintaan fyysisinä oireina. Mielelläni olen aina analysoinut, faktoja selvitellyt ja vaihoehtoja miettinyt, auttanut muita, kuunnellut, toiminut kotipsykologina perheessäni, ollut se vahva ja järkevä joka osaa aina lohduttaa ja helpottaa muiden oloa. Mutta siinä sivussa olen itse tavallaan päässyt "murehtimasta", välttänyt tuntemasta ne omat tunteeni. Tunnen vahvasti toisten ihmisten tuskan ja nyt eteeni on tullut tilanne, jossa tuska on minun (syksyinen synnytyskokemus ja kaikki siihen liittyvä). Tuntuu etten oikein osaa tuntea sitä läpi. Olen hakenut apua, mutten ole saanut. Tämä on itseanalyysi. Vielä kun voisin itse auttaa itseni tästä ulos...
Omalta kohdaltani voin sanoa, että negatiiviset elämänkokemukset ovat olleet omiaan muokkaamaan omaa ahdistuneisuuttani ja ahdistusherkkyyttäni haitalliseen suuntaan. Mielialalääkityksistä ei ole ollut apua. Rauhoittavalääkitys satunnaiskäytössä on ollut ainoa akuutisti oloa helpottanut tekijä, mutta ei ole auttanut minua käsittelemään ongelmiani. Se että tietäisi mikä aiheuttaa ahdistusta, onkin sitten katsoakseni tietynlainen sisäinen matka omaan itseensä. Ympäristötekijät ja fyysinen kuormituskin voivat ilmetä ahdistuneisuutena. Tietysti jos keho ja psyyke toimivat jotenki "ylivirittyneessä" tilassa oireet helposti ruokkivat itse itseään. Omalla kohdallani on auttanut se, että ympärilleni on vihdoinkin ilmaantunut ihmisiä joihin pystyn samaistumaan ja joille pystyn avoimesti ja suht vapaasti puhumaan tunteistani ja olotiloistani. Hyväksyvässä, turvallisessa ja ymmärtävässä ympäristössä pystyy mielestäni parhaiten korjaamaan omaa rikkinäisyyttään. Itselläni on tällä hetkellä psykoterapiakuviot viritteillä. Lisäksi yksinkertaistetusti ne asiat mitkä eivät edistä vointia, jätän pois, ja mitkä edistävät, pyrin lisäämään niitä elämässäni, tukee omaa jaksamistani. Tietysti elämäntilanne vaikuttaa myös paljon, minkälaisiin velvollisuuksiin on väistämättä tai lähes väistämättä sidottuna.
Toivotan muillekin jaksamista (itseni mukaan lukien) jotka täällä ahdistuneisuuden ja paniikkioireiden kanssa kamppailevat.