Ahdistuneiden foorumi

Ahdistuneiden foorumi

Käyttäjä Jardin Prive aloittanut aikaan 18.09.2018 klo 07:39 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 18.09.2018 klo 07:39

Ajattelin, että ahdistus ja ahdistuneet ansaitsevat oman ketjunsa.

Mulla on myös masennusoireilua ja epävakautta, mutta tällä hetkellä koen oireiluni erityisesti ahdistuksena ja jännittyneisyytenä. Pelottaa ja ahdistaa.

Löytyykö seuralaisia..? 😐

Käyttäjä Cherry77 kirjoittanut 18.09.2018 klo 08:19

Löytyypä hyvinkin. Mulla taas ahdistuneisuutta mutta ei niin pahasti että tarvittavaa pitäs ottaa...työn aloitus ja kuormitus yksityiselämässä aloitti tämän taas...lepäilen ja rentoudun 😟

Mun on pakko kertoa jonnekin mistä on kyse yksityiselämän kuormituksessa. Isäni veli katosi alkutalvesta 2018. Hän on poikamies, jo eläkkellä. Alkoholisoitunut, useita suicidiyrityksiä elämän aikana. Isäni ja vielä velipuoli asuvat samassa kaupungissa, itse asun toisella puolella maata. Kumpikaan veljeksistä ei vaivautunut selvittämään missä tämä kadonnut on. Soitin paikkakunnan sairaalat läpi mutta minulle ei annettu tietoja kun en ole lähinomainen. Kadonneen kavereilta kuultu että on jossain hoidossa. No elokuun lopussa poliisit kävivät isäni ovella, kadonnut veli on ollut alkuvuodesta löhtien kuolleena omassa kodissaan ja hajut yms. sen mukaiset. Edellenkään veljiä ei kiinnosta asia, hautajaisjärjestelyt, perukirjoitus yms. Nämä meinasivat langeta minun kontolleni. Minua ahdistaa miten helvetin välinpiämätöntä porukkaa voi olla. Ei kukaan ihminen ansiaitse tuommoista kohtaloa kuin setäni 😐
Tämä nyt surettaa minua kamalasti

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 18.09.2018 klo 08:40

Hei, Cherry77. Tuntuu tuo isäsi ja isäsi veljien asennoituminen kylmältä ja kohtuuttomalta. Ei pitäisi olla sinun tehtäväsi hoitaa noita perunkirjoituksia ym.

Ymmärän ahdistuksesi! Oletko myös kiukkuinen tilanteesta?

JP

Käyttäjä Cherry77 kirjoittanut 18.09.2018 klo 09:02

Hei JP,

Olen todella kiukkuinen! 😠. Minulla on muutenkin vaikea isäsuhde, tämä taas lyö kapulaa rattaisiin. Tuntuu että olisi parempi jos katkaisikin välini isääni lopullisesti mutta ei minulla toistakaan isää ole ja elämä on lyhyt ☹️ Välimme ovat olleet poikki vuosien varrella useasti.

Irtisanouduin kaikista järjestelyistä liittyen setäni kuolemaan. Ihan vaan siksi että olen toipilas ja juuri työhön palannut. Ikävää.

Käyttäjä September kirjoittanut 18.09.2018 klo 09:15

Täällä yksi ahdistunut! Kerron oman tarinani. Yritän olla lyhytsanainen, jotta jaksatte lukea.

En ole aivan varma, milloin kaikki alkoi, mutta olen ollut enemmän tai vähemmän ahdistunut elämäni 34 vuotta. Varsinaisia diagnooseja löytyy keskivaikea paniikkihäiriö, ei-yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Mielestäni oireiluni on pelko-oireista ahdistusta.

Lapsena koin sosiaaliset tilanteet ja vaikeiden tunteiden käsittelyn ahdistavana. Varsinaiset paniikkikohtaukset alkoivat noin kymmenen vuoden iässä. Hyperventilointia ja paperipussiin hengittämistä. Ne saivat aina alkunsa riittänättömyyden tunteista ja epäonnistumisen pelosta. Minulla onkin sillä saralla paljon lukkoja aukaistavana.

Ahdistus ja paniikkioireilu johtivat masennukseen 13-vuotiaana. Paniikkikohtaukset lähtivät käsistä 18-vuoden iässä, kun aloin juoda alkoholia lievittääkseni masennusta ja jäin lukiosta 1,5vuoden sairaslomalle. Join useana päivänä viikossa. Tyypillinen baari-ilta päättyi paniikkikohtaukseen baarin vessassa. Joko lensin ulos baarista, kaverini soittivat isäni hakemaan minut, päädyin ensiapuun tai putkaan.

21-vuotiaana sain ensimmäisen lapseni. Opettelin elämään uudenlaista lapsiperheen arkea ilman alkoholia ja itsemurhayrityksiä. Sain kolme lasta viiden vuoden sisään. Valitettavasti paniikkikohtaukset eivät jääneet baarin vessan lattialle vaan seurasivat mukana. Ajoittain ahdistusta aiheutti psykoottinen oireilu ja ajoittain paniikkikohtaukset. Tyypillisesti sain paniikkikohtauksia kaupassa ja siirtymätilanteissa esimerkiksi lasten kanssa ulos lähtiessä.

Noin neljä vuotta sitten alkoi vaikein oireilu - harhaluulot ja vainoamisajatukset. Aloin pelkäämään naapureitani. Luulin, että minun jokaista liikettä seurataan ja minusta puhutaan pahaa. Aloin saada paniikkikohtauksia ja niiden pelossa aloin välttelemään tilanteita ja paikkoja, joissa paniikkikohtaus ilmeni. Elinpiirini alkoi kapenemaan ja elämänlaatu laskemaan.

Ensin en voinut mennä taloyhtiön piha-alueille. Sen jälkeen en pystynyt enää astumaan omalle takapihalle tai terassille. Postin hakeminen ja roskien vieminen muuttui mahdottomaksi. En päässyt edes omalle autolle saamatta paniikkikohtausta. Pian aloin välttelemään jo tiettyjä teitä, jossa saattaisin törmätä naapureihin. Jouduin valita reittini tarkoin olin sitten autolla tai kävellen. Kun tulin yöllä kotiin töistä, kävelin nurmialueita pitkin, jotta askeleeni eivät kuuluisi. En ollut edes yöllä turvassa. Aina, kun ulkoota kantautui puheensorinaa, korvissani se kuulosti siltä, että minusta puhuttiin pahaa.

Viime vuonna minulle valkeni, että pelkoni olivat harhaa. Ne kuitenkin jättivät jäljen. Välttelen edelleen paikkoja, kuten takapihaa. En voi mennä sinne saamatta paniikkikohtausta. Reaktio on nykyään lievempi, mutta saan kunnon paniikkikohtauksia esimerkiksi, jos ulkoota kuuluu puhetta.

Yksikään kerta, kun astuu ovesta ulos, ei ole itsestään selvyys. Jokainen kerta on näkymätön taistelu pään sisällä kehoa vastaan, joka yrittää varoittaa vaarasta. En tiedä, miten pääsen näistä pelko-oireista eroon. Elämä on todella vaikeaa tämän kanssa. Sen lisäksi päälle vielä yleinen, epämääräinen ahdistus.

Kiitos, jos jaksoit lukea.

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 18.09.2018 klo 17:03

September, olosi ja elämäsi kuulostavat karuilta ja pelottavilta! En oikeastaan edes ymmärrä kokonaan, mitä kirjoitat. Tiettyyn rajaan asti voin seurata ajatuksiasi ja kokemuksiasi ennen ja nyt, mutta kokonaisuus on mulle vieras.

Seuraava ei liity viestiisi muuten kuin, että myös itselläni on tarve kertoa voinnistani...

Mä olen aina pelännyt esiintymistä, ja silti usein myös nauttinut niistä tilanteista. Kun sairastuin masennukseen vajaat 20 vuotta sitten, alkoi myös ahdistus-oireilu. Alkuun vain tuntui pelottavalta (lue: mahdottomalta) mennä sairaalan ulkopuolelle istumaan, edes seinustalle.

Ja siitä se sitten eteni...

Käyttäjä Cherry77 kirjoittanut 19.09.2018 klo 08:51

September,

Saat vissiin paniikkikohtauksia lasten läsnä ollessa? Itselläni suurin pelko on että saan kohtauksen kun olen kaksin tyttöni kanssa. Viime talvena näin kävi ja jouduin soittamaan miehen kotiin aamulla. En pääse yli tästä. Aina kun olemme kaksin on oloni kummallinen, meinaa paniikkia pukata...Tyttöni on vielä pieni ja suurin huoleni on että mitä hänelle tapahtuu jos muutun toimintakyvyttömäksi. Tiedän että paniikki menee ohi eikä siihen kuole mutta ei vaan mene mulla jakeluun... 😐

Käyttäjä September kirjoittanut 19.09.2018 klo 10:21

Hei JP ja Cherry,

Elämäni on tosiaan ollut aika rankka. En edes itse käsitä, millaista taakkaa kannan mukanani. Olen vasta viime aikoina alkanut pohtimaan sitä. Enkä uskalla arvata, millaiset arvet ovat jääneet. Jonain päivänä ne revitään auki psykoterapiassa.

Pikkulapsiaika oli kaikista vaikeinta, koska sitä kuormitti vielä taloudellinen ahdinko ja miehen masennus. Silloin suljin kaiken pahan olon mielestäni ja painoin sisulla eteenpäin. Jonkinlainen selviytymismekanismi. En ymmärrä, miten olen selvinnyt hengissä näin pitkälle.

Saan paniikkikohtauksia lasten ja miehen läsnäollessa, jolloin mies ottaa tilanteen hallintaan. Lapsille se näkyy esim siten, että menevätkin nelisin kauppaan ja minä jään kotiin. Käytän erilaisia ahdistuksenhallinta keinoja, joilla saan tilanteen nopeasti haltuun.

Nyt haluaisin päästä tästä epämääräisestä ahdistuksesta eroon. Mitenkään ei ole hyvä olla. En pysty kuitenkaan määritellä tarkasti, mikö sen aiheuttaa. Toki yllämainittu naapuripelko vaikuttaa, kun kroppa on koko ajan varautunut.

Onko teillä millaisia lääkkeettömiä hallintakeinoja?

Käyttäjä Cherry77 kirjoittanut 19.09.2018 klo 13:10

Jos olen kotona kun paniikkikohtaus tulee, annan sen vaan tulla. Menen makaamaan lattialle ja hengittelen rauhallisesti, hoen itselleni että kohta menee ohi...Jos olen julkisella paikalla istun/seison paikallani ja hengittelen kunnes menee ohi. Mutta se sekoamisen ja kuoleman pelko on kauheinta kohtauksessa. Ja se väsymys jälkeenpäin... Minulla on aina vesipullo mukana kun liikun kodin ulkona, juominenkin auttaa, tasaa hengitystä. Oxepamit on aina taskussa ja joskus olen ottanutkin kun kohtauksen saanut mutta eihän ne siihen ehdi auttamaan, väsyttää vaan entistä enemmän sitten.

Ekoja kertoja kun sain paniikkikohtauksen menin...paniikkiin. En tiennyt mistä oli kyse, huusin ja oksensin ja pelkäsin ja tilanne vaan paheni. Olin parikymppisenä ruotsinristeilyllä silloisen poikakaverin kanssa ja se yö oli hirvittävä. 😮

Käyttäjä September kirjoittanut 19.09.2018 klo 15:06

Sen lisäksi, että välttelen ahdistavia tilanteita, pyrin ennaltaehkäisemään niitä myös. Ennaltaehkäisyn vuoksi en välttele esimerkiksi kaupassa käyntiä.

En mielelläni käy kaupassa, mutta kyllä se sujuu. En voi mennä kauppaan tietämättä, mitä ostan. Yleensä suunnittelen käynnin mielessäni etukäteen. Jos tiedossa on isot ostokset, teen kauppalapun siinä järjestyksessä, jossa tavarat juuri siitä kaupasta löytyvät. Useimmiten mies on mukana, joten hän ottaa tilanteen hallintaan, jos paniikki iskee. Yritän aina myös sulkea muut ihmiset pois mielestä ja kuvitella, että aika on pysähtynyt eli ei ole kiire.

Musiikin kuuntelu ja keskittyminen kuvien katseluun ovat hyviä keinoja. Musiikki toinii esimerkiksi silloin, kun ahdistaa liikaa lähteä ovesta ulos. Kuulokkeet korville ja muutun mielessäni näkynmättömäksi. Jos paniikkikohtaus on iskenyt, saatan keskitttyä kauniiden kuvien katseluun puhelimellani. Joskus katselen vähemmän kauniita kuvia tyydyttääkseni itsetuhoisuuden (viiltely) tarpeen.

Paras hallintakenoni on pysäytyssanan käyttö. Se toimii erityisesti silloin, kun paniikki on voimakasta. Toistan yleensä sanaa "mutta" parin sekunnin välein, jolloin aivoni keskittyvät siihen ja unohtavat kehon hälytystilan ylläpidon. Pysäytyssanan on oltava sana, joka ei herätä mielikuvia. On täysin eri asia toistaa "kissaa" kuin "muttaa".

Pysäytyssanan ja turvapaikkaharjoituksen opin viime syksynä tehostetu poliklinikan ryhmissä. Käytän myös luomaani turvapaikkaa selviytymiskeinona. Pakenen mielikuvissani sinne turvaan. Viime talvena, kun sain unissani paniikkikohtauksia, niin mieleni vei minut unissaankin turvapaikkaan ja kohtaus meni ohi.

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 20.09.2018 klo 05:54

Minä kun saan ahdistuskohtauksen tai vähän pienemmänkin ahdistuksen, pyrin siihen, etteivät muut ympärilllä olevat ihmiset näkisi sitä vaikeaa oloani.

Eilen kurssilla kuitenkin sanoin sen useampaan kertaan ääneen, mutta kukaan ei ragoinut. Ja sitä reagointia ja apua olisin eilen kaivannut. Ehkä se panikki tulkittiin vain asunnon saamisen liittyväksi, normaaliksi ahdidstukseksi. En tiedä.

Miten te? Sinä Septemper ainakin kerrot asian miehellesi. Entä muille ympärillä olevillesi?

Entä te muut? Pyrittekö piilottamaan ulkopuolisilta olonne?

Käyttäjä September kirjoittanut 20.09.2018 klo 13:11

Pyrin useasti piilottelemaan ahdistusta tai sitten vähättelen sitä. Noista naapurivainoista ja harhaluuloista en pysty puhumaan kenellekään, koska häpeän niin kovasti.

Viimeksi eilen mieheni kysyi, miksi en itse hakenut postia, kun autolla ajoin kahdesti postilaatikon ohi. Kivahdin vaan, että koska en pysty. Jos oisin pysähtynyt postilaatikolle ja joku naapuri olisi sattunut samaan aikaan paikalle, oisin saanut paniikkikohtauksen.

Mutta esim jos kaupassa alkaa ahdistaa, sanon siitä kyllä miehelle. Joskus ikäväänkin sävyyn, koska muutun todella ärtyneeksi, kun ahdistus alkaa kasvamaan. Tuntuu ettei mikään onnistu eikä kestä mitään ärsykkeitä. Lapsille saatan sanoa, että "äiti ei nyt pysty, koska ahdistaa niin kovasti, voitteko antaa minun nyt olla rauhassa". Lapseni ovat kouluikäisiä (12, 9, 7), joten heille voi jo puhuakin asioista oikeilla nimillä.

Käyttäjä Cherry77 kirjoittanut 20.09.2018 klo 13:23

Pyrin aina piilottamaan oloni muilta ( paitsi mieheltä). Eikä kukaan varmaan huomaakaan mitään että paniikki on päällä. Sekin on yksi suuri pelko minulla että mitä jos muut näkee...

Täältä tulee hyviä neuvoja nyt ahdistuksen hallintaan mitä en ole itse ajatellutkaan, täytyy kokeilla jos tarvetta tulee.

Käyttäjä Tyttönen vaan kirjoittanut 20.09.2018 klo 16:39

Mua ahistaa nuo äänet ylikaiken..

Käyttäjä September kirjoittanut 20.09.2018 klo 18:25

Mulla meinasi äsken ahdistus ja paniikki pukata, kun siivottiin koko perheen voimin. Tapani mukaan mulla oli langat käsissä, olenhan synnynnäinen työnjohtaja 😀

Annoin selkeästi ohjeistettuja tehtäviä lapsille tehtävä kerrallaan. No poika siinä alkoi sooloilee ja repimään keittiönlaatikkoja levälleen, että kun nämäkin vois samalla järjestää. Olin mielessäni, että ei ei ei tai mun pää levii samalla tavalla kuin nuo tavarat!

Tyttärillä soi puhelimet kilpaa ja sitten piti siinä hässäkässä päättää, että voiko mennä kaverille ja milloin pitää tulla kotiin ja kaikki puhuu samaan aikaan kun kaveritkin langanpäässä ovat spiikkerillä. Samaan aikaan mies päättää alkaa imuroimaan, ja kun se tekee senkin ihan väärin ja nyt kukaan ei enää kuuntele mitään ja omin päin touhuaa...

Kontrollin menettämisen pelko. Se on niin voimakas triggeri. Näinkin pienestä asiasta kuin siivous ei suju mun sääntöjen mukaan.

Sydän alkoi jo hakkaamaan ja semmoinen paniikin ensiaalto pyyhkäisi yli. Se vie tunnon sormista ja varpaista ja saa hengityksen laamaantumaan ihan hetkeksi. Sitten tuntuu, että kaikki alkaa kaatumaan päälle eikä tästä tule yhtään mitään tai vielä pahempi, en pysty vaikuttamaan muiden toimintaan. Jos asiat ei tapahdu tavallani, jotain kamalaa voi sattua...

Nyt tilanne meni hetkessä ohi, mutta olen joskus joutunut ottamaan Opamoxia perheen yhteisen siivouksen aikana.

Onko teillä mitään vastaavaa? Jotain mikä on todella vahva laukaiseva tekijä?

Käyttäjä September kirjoittanut 21.09.2018 klo 11:51

Onnistuin voittamaan tänään pelkoni hetkeksi. Sain leikattua etupihan pensasaidan ja muutenkin siistittyä pihaa. Toki jouduin ensin tarkastamaan, monta autoa on pihassa ja pitämään etuoven auki, jotta pääsen tarvittaessa helposti poistumaan tilanteesta. Yksi auto oli vain vain, joten päätin yrittää. Olin varuillani koko ajan ja säpsähtelin kaikkia ääniä, mutta sain homman tehtyä ilman suurempaa ahdistusta.