Täällä yksi ahdistunut! Kerron oman tarinani. Yritän olla lyhytsanainen, jotta jaksatte lukea.
En ole aivan varma, milloin kaikki alkoi, mutta olen ollut enemmän tai vähemmän ahdistunut elämäni 34 vuotta. Varsinaisia diagnooseja löytyy keskivaikea paniikkihäiriö, ei-yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Mielestäni oireiluni on pelko-oireista ahdistusta.
Lapsena koin sosiaaliset tilanteet ja vaikeiden tunteiden käsittelyn ahdistavana. Varsinaiset paniikkikohtaukset alkoivat noin kymmenen vuoden iässä. Hyperventilointia ja paperipussiin hengittämistä. Ne saivat aina alkunsa riittänättömyyden tunteista ja epäonnistumisen pelosta. Minulla onkin sillä saralla paljon lukkoja aukaistavana.
Ahdistus ja paniikkioireilu johtivat masennukseen 13-vuotiaana. Paniikkikohtaukset lähtivät käsistä 18-vuoden iässä, kun aloin juoda alkoholia lievittääkseni masennusta ja jäin lukiosta 1,5vuoden sairaslomalle. Join useana päivänä viikossa. Tyypillinen baari-ilta päättyi paniikkikohtaukseen baarin vessassa. Joko lensin ulos baarista, kaverini soittivat isäni hakemaan minut, päädyin ensiapuun tai putkaan.
21-vuotiaana sain ensimmäisen lapseni. Opettelin elämään uudenlaista lapsiperheen arkea ilman alkoholia ja itsemurhayrityksiä. Sain kolme lasta viiden vuoden sisään. Valitettavasti paniikkikohtaukset eivät jääneet baarin vessan lattialle vaan seurasivat mukana. Ajoittain ahdistusta aiheutti psykoottinen oireilu ja ajoittain paniikkikohtaukset. Tyypillisesti sain paniikkikohtauksia kaupassa ja siirtymätilanteissa esimerkiksi lasten kanssa ulos lähtiessä.
Noin neljä vuotta sitten alkoi vaikein oireilu - harhaluulot ja vainoamisajatukset. Aloin pelkäämään naapureitani. Luulin, että minun jokaista liikettä seurataan ja minusta puhutaan pahaa. Aloin saada paniikkikohtauksia ja niiden pelossa aloin välttelemään tilanteita ja paikkoja, joissa paniikkikohtaus ilmeni. Elinpiirini alkoi kapenemaan ja elämänlaatu laskemaan.
Ensin en voinut mennä taloyhtiön piha-alueille. Sen jälkeen en pystynyt enää astumaan omalle takapihalle tai terassille. Postin hakeminen ja roskien vieminen muuttui mahdottomaksi. En päässyt edes omalle autolle saamatta paniikkikohtausta. Pian aloin välttelemään jo tiettyjä teitä, jossa saattaisin törmätä naapureihin. Jouduin valita reittini tarkoin olin sitten autolla tai kävellen. Kun tulin yöllä kotiin töistä, kävelin nurmialueita pitkin, jotta askeleeni eivät kuuluisi. En ollut edes yöllä turvassa. Aina, kun ulkoota kantautui puheensorinaa, korvissani se kuulosti siltä, että minusta puhuttiin pahaa.
Viime vuonna minulle valkeni, että pelkoni olivat harhaa. Ne kuitenkin jättivät jäljen. Välttelen edelleen paikkoja, kuten takapihaa. En voi mennä sinne saamatta paniikkikohtausta. Reaktio on nykyään lievempi, mutta saan kunnon paniikkikohtauksia esimerkiksi, jos ulkoota kuuluu puhetta.
Yksikään kerta, kun astuu ovesta ulos, ei ole itsestään selvyys. Jokainen kerta on näkymätön taistelu pään sisällä kehoa vastaan, joka yrittää varoittaa vaarasta. En tiedä, miten pääsen näistä pelko-oireista eroon. Elämä on todella vaikeaa tämän kanssa. Sen lisäksi päälle vielä yleinen, epämääräinen ahdistus.
Kiitos, jos jaksoit lukea.