Ahdistuksen paluu ja kestämätön tilanne
En oikeasti tiedä mistä aloittaa, ongelmaa on ongelman päälle ja kaikki on pelkkä sekava vyyhti.
Ahdistunut olen ollut niin kauan kuin muistan.
Nyt on kuitenkin ollut jonkin aikaa, muutamia kuukausia kai, niin että päällimmäinen tunne on ollut masennus eikä ahdistuneisuus. Olen saanut BDI-testistä yli kuuttakymmentä pistettä ja näin.
Ja se on ollut helpotus. Olla niin masentunut ettei enää tunne ahdistusta. Mutta nyt se tuntuu palanneen, yhtä helvetillisenä ja viiltävänä kuin pahimpina aikoina. Eikä masennus ole silti lievittynyt, nyt se vain kulkee käsi kädessä ahdistuksen kanssa. Lisäksi minulla on nyt ongelmana teini-iän jälkeen uusiutunut anoreksia, ja kaiken huipuksi raitistuin 1,5 kuukautta sitten, eli ainoa keinoni käsitellä ahdistusta on äkisti poissa.
Jo ennen kuin ahdistus taas alkoi, jaksoin hädin tuskin olla – nukuin usein 18 tuntiakin päivästä jos vain sain nukuttua. Kaikki tuntui niin raskaalta ja kestämättömältä. Ja nyt tähän päälle tämä valtava ahdistus eikä mitään keinoa paeta sitä – tuntuu että olen aivan loppu, että romahdan täysin, enkä pysty edes ajattelemaan tilannettani vaan itken vain ja haluan pois, pois, pois – pois minusta, en pysty tähän enää… 😯🗯️
Minullakin on ihan hirveä kamalan kauhea ahdistus päällä. En edes muista onko ahdistukseni ollut näin kamalaa. On varmaan joskus. Mutta tuntuiko se näin kamalalta?? Ei tiedä miten päin olisi, missä olisi, mihin voisi hautautua, ettei tarvitse olla. Tää on ihan kamalaa, enkä osaa suakaan mitenkään auttaa. Olen ottanut ahdistuslääkettä, mutta kun tuntuu, että sekään ei auta.☹️
Tuntuu yksinäiseltä, riittämättömältä, siltä, että olen huono, etten kelpaa mihinkään, että olen ihan turha. Haluaisin haihtua, vaikka savuna ilmaan! Itku tuli vihdoin. Sekin on parempi, kun yrittää olla olemassa ilman itkua. Se laukaisee edes sen terävimmän kärjen. Toivottavasti edes joksikin aikaa.
Olen taas tosi ahdistunut. Odotan ahdistuslääkkeen laukaisevan ahdistusta. Vaikutusajan odottaminen tuntuu kamalan pitkältä ja sitä se onkin. 😯🗯️ Huomaan, että voin voida muutaman päivän paremmin, jos on mielekästä tekemistä ja sitten taas uppoan. Inhoan tätä! Tänään ajattelin, että nyt on sunnuntai, mutta se onkin vasta huomenna. Eli ihmisten ilmoille luultavammin vasta maanantaina. Ollaan sitten vaikka täällä, kun muusta ei tule mitään.
Täällä myös yksi todella ahdistunut ☹️ Tämä tila on jotain ihan helevetillistä. Kaikki on tosi sekavaa ja päässä on miljoonia ajatuksia. Tuntuu ettei vaan jaksa, ei pysty eikä kykene mihinkään. En pysty edes itkemään. Se onkin ehkä pahinta. Ei ole mitään tietä ulos tästä olosta. Kaikkein eniten suren lapsiani, joutuvat kärsimään tällaista äitiä ☹️
Milla Magia-81 kirjoitti 12.12.2010 17:41
Täällä myös yksi todella ahdistunut ☹️ Tämä tila on jotain ihan helevetillistä. Kaikki on tosi sekavaa ja päässä on miljoonia ajatuksia. Tuntuu ettei vaan jaksa, ei pysty eikä kykene mihinkään. En pysty edes itkemään. Se onkin ehkä pahinta. Ei ole mitään tietä ulos tästä olosta. Kaikkein eniten suren lapsiani, joutuvat kärsimään tällaista äitiä ☹️
kuullostaa surullisen tutulta☹️
olo on tosi lamaantunut.. ☹️
mulla kanssa lapsia 3; 8v.,7v. ja 3v. huolissani kanssa olen mitä tämä vaikuttaa heihin.vanhinta joudun jo käyttämään terapiassa☹️((
eniten satuttaa se jos lapset kärsii,tuntuu ettei osaa edes kunnon äiti olla😭
Hei, Milla Magia-81 ja murtunut mieli2 !
Tuli mieleeni, kun luin viestejänne, että kun ajatukset laukkaa, ne voisi pysäyttää vaikka hokemalla, mielessä itselleen: kaikki on hyvin, kaikki on hyvin tai kaikki on ihan hyvin, kaikki on ihan hyvin. Tai jokin vastaava mikä tuntuu omimmalta.. Se saattaisi auttaa mielen myllerrykseen, että keskittyisi vain siihen yhteen pieneen hetkeen ja siihen, että kaikki on hyvin juuri nyt. Osasinkohan kertoa mitä tarkoitin..? Minua itseäni on tuo hokema joskus auttanut ja nyt se tuli mieleeni.
On kyllä ihan turhaa syyllistää itseään siitä, että joutuvat kärsimään tällaista äitiä ja tuntuu ettei osaa edes kunnon äiti olla. Ei meistä kukaan tilaa ahdistusta. Se on jotain joka tulee vaikean elämäntilanteen tai historian myötä. Ei meistä myöskään kukaan tilaa ylipäätän mielenterveyden ongelmia, nekin tulee ihan tilaamatta. Olkaa siis iloisia lapsistanne ja siitä, että teillä on heidät! Äiteinä he tarvitsevat teitä, mutta ei turhan syyllisyyden kokeminen auta ketään. Paremmin ehkä sanottu, kuin tehty, mutta niin se vain on! Kaikkein parasta mitä voitte lapsillenne tehdä, on hakea apua ja ottaa sitä vastaan. Sekä sitoutua, hoitoon. Ahdistuslääkkeitä kannattaa käyttää, silloin kun se on välttämätöntä. Että ei panttaa lääkkeiden ottoa, vaan ottaa sen ahdistuslääkkeen silloin, kun on tarpeen. Vanhemmuuteen kuuluu osana, myös oman riittämättömyyden kokeminen. Sen olen elämän varrella oppinut, vaikka ei omia lapsia olekaan.
Tsemppiä, Ilon pilkahduksia ja Valoa! 😀
Milla Magia-81 kirjoitti 12.12.2010 17:41
Täällä myös yksi todella ahdistunut ☹️ Tämä tila on jotain ihan helevetillistä. Kaikki on tosi sekavaa ja päässä on miljoonia ajatuksia. Tuntuu ettei vaan jaksa, ei pysty eikä kykene mihinkään. En pysty edes itkemään. Se onkin ehkä pahinta. Ei ole mitään tietä ulos tästä olosta. Kaikkein eniten suren lapsiani, joutuvat kärsimään tällaista äitiä ☹️
Usko pois, vielä tuntuu paremmalta! Välillä voi tulla takapakkia, mutta sitten voi vähän ajan päästä elämä maistua taas paremmalta. 🌻🙂🌻
Mitä tässä on kirjoitettu, on niin tuttua mullekin. Mäkään en oikeastaan ole kokenut mitä on olla kunnon parisuhteessa. Onhan mulla ollut miehiä, joitten kanssa ns. seurustellut, ja ollut heidän kanssa seksiäkin, mutta ei ole ikinä ollut sellainen olo, että olisin naisellinen, haluttu, että voisin olla oma itseni. Neitsyytenikin menetin vasta 30v ja ihan vääränlaisen elämän kanssa.
Ahdistus tulee ja menee, vaikka mitä yrittäis tehdä sen eteen, että olis enemmän ystäviä, ei siitä tosiasiasta pääse mihinkään, että olisin jollekin tosi tärkeä ihminen, kenen kanssa haluaisi olla ystävä. Tai niin mä ainakin kuvittelen olevan.
Kun menen ihmisten keskelle, haluaisin vaipua maan alle häpeästä, mietin, että olen maailman rumin ihminen maan päällä, ja kun kotiin pääsen, itku tulee, mietin, että kun pääsis täältä pois kärsimästä. Mutta ei sovi luovuttaa helpolla, enkä oo luovuttanu, vielä.. vaikka vuosia tätä kaikkea kestäny...
Siis, miehille mä kelpaan kyllä "patjaksi" tai ystäväksi, mutta kun tulee kysymys suhteen aloittamisesta "sori, kaipaan vapautta" tai jotain muuta sössötystä jota en enää jaksa kuunnella. Enää ei uskalla ihastuu, saatikka rakastua, aina tulee takapakkia. Ihankuin mun ympärillä olis joku kirous, joka ei anna mun oikeasti olla onnellinen. Kirous ei anna mulla olevan ystäviä, jotka oikeasti tarvitsevat mua, kyselevät mun perään, koska nykyseltään tilanne menee aika lailla niin, että minä saan muiden perään kysellä ja jos en kysele... hiljaisuus... tulee niin tyhmä, hyödytön olo...
Työelämässä olen mukana, mutta sielläki tulee usein olo, että ei hemmetti mitä mä siellä teen, kun ei mistään saa kiitosta. Ja useimmiten kun mulle jotain sanotaan, on jotain negatiivista. Ehkä se on sitten niin, että ei minussa ole paljookaan, mitään, positiivista,sellainen kuva ainaki mulle tulee kaikesta...
Ahdistus on läsnä koko ajan, eikä siihen valitettavasti ikinä totu.