Ahdistava transferenssi
Onko kellään mitään hyvää neuvoa, miten päästä eroon tunteista omaa terapeuttia kohtaan? Tiedän ja ymmärrän käsitteen transferenssi, ja tiedän ettei rakastuminen häneen ole aitoa. Mutta voi tuska miten nämä tunteet tuntuvat aidoilta ja voimakkailta… 😯🗯️
Huomenna taas hänet näen ja olo on kovin tuskainen. En pysty työstämään omia ongelmiani tai ajattelemaan muuta kuin häntä. En, vaikka kuinka yritän ajatella ja tehdä muuta, väsyttää itseäni lenkillä. Tää on niin turhauttavaa.. ☹️
Ainut toimiva keino jonka tiedän, olisi vaihtaa terapeuttia. Olla näkemättä häntä enää koskaan. Mutta näin en voi tehdä, koska hän on vasta aloittanut uudessa työpaikassa. En haluaisi aiheuttaa hänen alkavalle uralleen mitään mutkia.
Eihän niistä tunteista terapeuttia kohtaan tarvitse pyrkiä eroon! Transferenssi on terapian väline. Terapiasuhteessa heijastuvat aikaisemmat ihmissuhteet ja niitä päästään käsittelemään. Tuskallisia nuo esiin nousevat tunteet kyllä usein ovat, ainakin aluksi. Kaikki menneet toiveet ja pettymykset pyrkivät esille, mutta niistä selvitään vähitellen.
Pitkään keräsin rohkeutta kertoa terapeutilleni. Mutta viimein sain sen tehtyä. Kerroin myös haluavani vaihtaa terapeuttia, koska tilanne tuntuu kestämättömältä..
Odotin vastaukseksi inhoa, tai raivoa tai joitain negatiivista. Suureksi pettymyksekseni hän reagoi ymmärtäen ja empaattisesti. Ja toivoi että terapiasuhteemme jatkuisi, että selviäisimme tämän yli... Pää on nyt entistä enemmän sekaisin. En minä hänelle osaa sanoa ei. Minulle käy kaikki hänen ehdotukset tottakai. Tekis mieli vaan itkeä ja huutaa. En todellakaan haluaisi nähdä häntä enää..
Moikka🙂
Minä luulen kanssa,että ei niistä tunteista tarvitsekaan päästä eroon. Tietenkin, niinkuin omalla kohdallani yritän myös järjellä ajatella asiaa. Tiedostan ja hyväksyn tunteeni terapeuttiani kohtaan ja yritän samalla järkeistää asiaa, että tunteet ovat suht normaali asia ja kuuluvat ehkä terapiaan. Ja että terapeuttini on senverran ammattitaitoinen, ettei lähtisi ylittämään ammatillisia rajoja. Luotan siihen, ettei hän lähde minun hullujen tunteideni mukaan, vaikka kuinka oireilen. Se voisi lopulta olla tosi vahingollista. Toiveeni ja ajatukseni ovat kyllä niin lapsenomaisia välillä, että melkein jo sen ajatteleminen, että olen nyt aikuinen, riittää. Ei tietysti aina. Itselläni terapeutti on samaa sukupuolta ja luulen, että terapian myötä, se sisäinen lapseni on herännyt ja huutaa nyt sitä äidinkaipuuta.
Olen miettinytkin, että voinko olla rakastunut samaa sukupuolta olevaan, mutta ei...ne on niitä tukahdutettuja tarpeita ja toiveita, mitkä nyt ryöppyävät esiin.🙂
Eli minun ohjeeni olisi ehkä, että anna tunteiden tulla ja yritä puhua niistä. Ja kai niistä hyvistä tunteista saa nauttiakin. Kunhan ei liikaa lähde oman pään visioiden mukaan.😀