Hei Mira🌻🙂🌻
Luin sinun tekstisi, ja minulle tuli mieleeni, kuinka moni on päätynyt junan alle.
Älä sinä vain semmoisia mieti, siinä on monella ollut onnea ja jäänyt henkiin,
mutta joutunut loppuelämäkseen rullatuoliin, taisin tuntea yhden.
Pienellä paikkakunnalla puhutaan ihmisiistä ihan erillä lailla kuin isoilla paikkakunnilla,
monet ihmettelevät mikä sinua vaivaa. Minä en herätä ihmetystä kanssaihmisissä, ja jos
herätän se menee nopeasti ohi.
Koeta ottaa puheeksi asia joskus ohimennen niin tiedät ovatko ihmiset jo ehtineet päätellä
sinun ulkoisesta olemuksestasi vaikka mitä.
Hyvää jatkoa.🌻🙂🌻

Minusta sinun tilanteessa ei oo mitään hävettävää. Sullahan on selvästi paha olla ja tarttet apua. Entä, jos varaisit lääkäriajan?

Hei Mira!

Viestisi kuulosti kuin minun kirjoittamaltani anoreksiaa lukuunottamatta.

Ylisuoriutuja, kantaa kaiken vastuun kaikista, ylikiltti (ainakin ajoittain), useita suuria kolhuja elämässä, jatkuva (mm. taloudellinen) stressi, jne.

Hienoa, että olet ottanut yhteyttä kriisipuhelimeen ja tukinettiin!! Nämä kanavat ovat itsellenikin olleet jopa henkeni pelastavia palveluja.

Nyt kuitenkin kuulostaa siltä, että tarvitsisit hieman kattavampaa apua. Lääkäreillä on vaitiolovelvollisuus - ja jos sekin epäilyttää, suosittelen lähimmän suuremman paikkakunnan päivystykseen menemistä - ja he varmasti myös ymmärtävät kokemasi häpeäntunteen. Tärkeintä olisi päästä avun piiriin nopeasti, etenkin jos itsetuhoiset ajatukset lisääntyvät.

Sanasi siitä, että häpeät ja että olet pettynyt itseesi, kuulostavat kovin tutuilta. Voimakkaana tuollaiset ajatukset saattavat olla merkkejä vaikeasta masennuksesta tai esim. epävakaasta ja vaativasta persoonallisuushäiriöstä (minulla on diagnosoitu nämä kaikki). Myös lyhyetkin itsetuhoiset ajatukset ovat merkkejä sekä masennuksesta että epävakaudesta.

Kokemuksesta sanon, että oikean hoidon saanti voi todella auttaa. Itse tein päätöksen, että en enää nöyristele tai pyytele anteeksi perheeni, sukuni tai ystävieni edessä. En halunnut keksiä selityksiä ajoille, jolloin olin osastolla. Olen avoimesti puhunut mielenterveysongelmistani ja vaikka jotkut ehkä selkäni takana ihmettelevät, en ole koskaan kokenut minkäänlaista syrjintää tai epäluuloa. Periaatteessa tein päätöksen olla piittaamatta muiden mielipiteistä (voima tehdä tämä päätös tuli terapiasta ja puolison tuesta).

Toivon sinulle rohkeutta ottaa yhteyttä vaikka terveyskeskuksesi psykiatriseen sairaanhoitajaan tai työterveyslääkäriisi (heillä on myös vaitiolovelvollisuus!). Jos olo käy todella tukalaksi, mene päivystykseen. Pyydä lääkärin konsultaatiota mahdollisen ahdistushäiriön tai masennuksen arvioimiseksi. Voit myös kirjoitella vaikka minulle. 🙂 Älä kärsi yksin!

Itse olin melkeinpä samanlaisessa tilanteessa. Tosin olen luonteeltno liiankin kiltti ja rehellinen, joten en pystynyt salailemaan läheisiltäni sairauttani. Vanhempani lopulta kannustivat ja melkeinpä puoliksi pakottivat mut hoitoon yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa. Sun tilanne vaikuttaa vakavalta. En tiedä, auttaako se sulla, mutta mä yritin tehdä niin, että käänsin sen tunnollisuuden eri kohteeseen. Kanavoin sen tuottamaan mulle itselleni hyvää. Se ei ollut helppo eikä nopea tie. Ja tottakai tarvitset ammattiauttajan apua. Älä suotta häpeä. Nuo sun ongelmasi eivät ole sun vika. Sä et itse haluaisi niitä itsellesi. Ole rohkea, ja lupaan, se tuottaa tulosta.