Olen sairastanut masennuksen jo kaksi kertaa aikaisemmin ja nyt on kolmas kerta menossa. Tai en itse asiassa oikein tiedä onko masennus ihan oikea diagnoosi. Ahdistun helposti, jännitän ja hermostun asioista etukäteen. En ole aikaisemmin ollut mikään jännittäjätyyppi ja siksi nyt ihmettelen mistä tämä johtuu. Välillä on vaikea lähteä kotoa mihinkään suunnittelematta asioita ensin. Ahdistun ja hermostun välillä pienistäkin asioista. Sydän lyö eikä olo rauhotu ilman lääkettä. Lääkärin mielestä ”olen vain masentunut ja se nyt vain oireilee tällä tavoin”. Olen vähän eri mieltä. Voisiko minulle olla kehittymässä paniikkihäiriö, mene ja tiedä. Lääkärini on niin masennuskeskeinen, että tuntuu olevan kuuro kaikelle muulle oireilulle.
Yksinäisyys pahentaa oloani. Ei ole kenelle puhua ja purkautua. Aloitan pian terapian, mutta kaipaisin lisäksi turvallista ystävää elämääni. Tulevaisuus pelottaa, sairasloma vaan jatkuu eikä töihin paluusta ole tietoakaan. Liian monta vuotta ja liian monta kertaa olen mielenterveysasioista kärsinyt enkä enää jaksaisi olla sinnikäs. Hyviäkin hetkiä on, mutta takapakkeja tulee liian usein.
Nyt se sitten tapahtui.
Seisoin eilen illalla keittiössä ja itkin. Tuijotin laatikkoa, jossa säilytän veitsiä. Ajattelin ensin etten uskalla kuitenkaan. Itkin vielä enemmän. Otin veitsen ja istuin. Kokeilin varovasti sen kärjellä käsivarteeni, mutta en uskaltanut painaa kovempaa. Ei jäänyt edes jälkiä. Katsoin rannetta ja olisin halunnut vetää sen auki. En pystynyt, uskaltanut. Laitoin veitsen takaisin laatikkoon enkä tuntenut mitään. Istuin vaan ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olo oli rauhallisempi kuin pitkään aikaan. Miksi? Koska en uskaltanut satuttaa itseäni? Koska en tee sitä uudestaan? Vai koska nyt yritin, olisi se myöhemminkin mahdollista?
Tänään nukuin taas puolille päivin. Mietin eilistä eikä tuntunut miltään. Olo on tyhjä. Istuin lattialla enkä edes tiennyt mikä päivä tänään on.
Lääkäri kysyy joka käynnillä (ikäänkuin varmuuden vuoksi, koska niin kuuluu kysyä) onko minulla ollut itsemurha-ajatuksia. Joka kerta vastaan samalla tavalla: Ei. Toisaalta se on totta, toisaalta ei. Muistan jo nuorena seisoneeni kotimme läheisellä sillalla ja miettineeni hyppäämistä. Se oli ohimenevä ajatus, jota en koskaan ajatellut edes toteuttaa. Usein toivoin vain, etten heräisi enää aamulla. Että kaikki olisi ohi niin helposti, eikä se olisi minusta kiinni.
Väitän tunteväni itseni niin hyvin, että tiedän ettei minusta koskaan olisi tekemään mitään lopullista. Kai pelkään sitä liikaa. Mutta ajatellut olen enkä koskaan ole kertonut niistä ajatuksista. Tiedän että pitäisi. Olen liian hyvä unohtamaan kaiken ja olemaan kuin mitään ei eilenkään olisi tapahtunut. Ensi kerralla terapiassa haluan ottaa asian esille, mutta en tiedä kuinka käy, kerronko kuitenkaan.
Kirjoitin tästä jo päiväkirjaan. Välillä toivon, että joku lukisi kaiken mitä olen tänä vuonna kirjoittanut. Puhumaan en selvästikään pysty. Tännekin nyt kirjoitan että tajuaisin itse mitä olen tehnyt. En halua syyllistäviä vastauksia, enkä oikeastaan vastauksia ollenkaan. Tuntuu vaan hyvältä nähdä omat ajatukset kirjoitettuna.
Mitä tästä eteenpäin? Elämä tuntuu välillä merkityksettömältä. Tuntuu etten kuulu mihinkään eikä kukaan oikeasti tarvitse tai kaipaa minua. Mutta niinkuin kaikki vuodet tähänkin asti, jostain syystä jatkan elämääni.
minnulle on joskus tetty tosi pahaa enkä olle saanut nukkutua yösin kun ollen mitinyt niitä asijota mittä on sattunut ja tapattunut vällillä tulee ihan itku minnulla on ollut joh pitkään masenus päällä ja minnulla en olle ytää ystävää joka voisi autaa.😭☹️
Ahdistus - sana johon isällä on tapana aina sanoa, että käytän sitä väärin kun ahdistus sanana kuvaa hyvin vakavia ja vaikeita tunteita. Kun minullahan niitä ei ilmeisesti voisi olla. Sinänsä ymmärrettävää että työssään ukko näkee varmasti pahempiakin tapauksia mutta olisi se silti mukava jos olisi edes joku joka ottaisi tämän vakavasti.
Mä haluaisin itkeä, huutaa ja hajota. Mutta ku nyt ei voi, nyt pitää kestää. Pitää jaksaa pakata tavarat, pitää jaksaa muuttaa. Pitää esiintyä, pitää käydä valintakokeissa ja toivoa että joku koulu ottaa sisälle. Pitää hymyillä ja olla hauska, olla sosiaalinen. Ja sitten pitäisi muuttaa kesäksi takaisin kotiin, jossa omia tunteita ei voi näyttää ja jossa niistä ei voi kertoa. Jo ajatus pelottaa.
Surullisinta tässä on se, että mua hävettää sairaasti. Hävettää että tuntuu pahalta, hävettää että mä en kestä edes tämän verran. Ennen mä kestin niin paljon enemmän, suljin vaan kaiken pois päiviksi ja selvisin. Nyt musta ei enää ole siihen, vaikka enää mä en ole koulukiusattu ja mulla pitäis olla kaikki hyvin. Vaikka kaiken pitäis olla hyvin nii mussa on jotain vialla. Tekis mieli itkeä, hengitys on raskasta, päätä särkee ja tuntuu että kurkkun ja rintakehän päällä olis jotain tosi painavaa.
Ku katoin noita paperitavaroita läpi mä löysin sieltä vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Mä oon luullu, että mun syömisongelmat heitti ahmimisesta syömättömyyteen viimevuonna, mut löysinki tuolta jotain kalorien lasku lappuja kolmen vuoden takaa. Kuinka kauan mä oikeesti olen ollu tässä sotkussa? Tosin en mä enää kato syömisiäni niin paljon, kunhan pysyn siinä missä paino nyt on.
Ennen tätä syksyä mä en koskaan oikeesti viiltäny, mutta nyt mä viillän. Vaikka kaiken paskan pitäis olla takana nii silti vasta nyt mä viillän. Vaikka mä luulin etten koskaan viillä. Ei noi syviä ole mutta silti, viiltoja kumminkin. Tuntuu ettei tää ahdistus muulla lähde ku viillolla ja endorfiinilla. Oon koittanu nukkua mut tää tulee silti takas. Ennen se helpotti. Sori näin pitkä selostus. En vaan tiedä mitä mun pitäis tehdä..