Paniikkihäiriöön päin nuo oireet viittaa.
Mutta, miksi ajattelet, että et jaksa olla jaksa olla sinnikäs, ajattele mieluummin, että minähän olen sinnikäs, tuli syvin tai matalin, tästä mennään.
Kaikkein pahinta kaikkeen, on se kotiin jääminen, tietysti antaahan se tiettyä turvallisuuden tuntua, mutta mikset voisi nytkin, vaikka olet sairauslomalla, etsiytyä johonkin harrastusjuttuun, johonkin mistä itse olet kiinnostunut.
Mihinkään ei tulla kotoa hakemaan, vaan sinne on mentävä itse ja jokaisen on ne ensimmäisen kerran "kauhut" koettava ja sitten se alkaa sujua.

lainaus:"Yksinäisyys pahentaa oloani. Ei ole kenelle puhua ja purkautua. Aloitan pian terapian, mutta kaipaisin lisäksi turvallista ystävää elämääni. Tulevaisuus pelottaa, sairasloma vaan jatkuu eikä töihin paluusta ole tietoakaan. Liian monta vuotta ja liian monta kertaa olen mielenterveysasioista kärsinyt enkä enää jaksaisi olla sinnikäs. Hyviäkin hetkiä on, mutta takapakkeja tulee liian usein".

Kokeile kirjoittamista, vain itsellesi, joka aamu - ainakin yksi sivu (mieluummin kaksi a4 sivua) heti herättyäsi. Tajunnanvirtaa - ilman mitään kontrollia - siinä purkaa tunteitaan - turvallisesti ja vapaasti, olet itse paras ystäväsi- ymmärtäväinen ja aina tavoitettavissa. Ei haittaa vaikka kirjoittaisit sivullisen "pelkkää roskaa". Älä mieti vaan kirjoita ihan mitä mieleen juuri sillä hetkellä juolahtaa. Älä lue tuotoksiasi jälkeenpäin (kerää niitä pari kuukautta). Sitten joskus voit palata niihin, älä anna niitä muiden luettavaksi.(ne auttoivat aikoinaan minua, ja vieläkin kun murhe valtaa mielen, kirjoitan niitä- minua ne auttaa. Joskus luen 7-vuoden takaisia sivuja - ne surut on takana ja elän oman näköistä elämääni nyt).

Vie itsesi ulos, mutta ilman tavoitteita, jos ajattelet että nyt on haettava ystäviä, niin se on pakonomaista eikä onnistu. Mene ja ihmettele, joskus voi joku juttukumppani osua kohdalle, ja jos hyvin käy niin voit tutustua paremminkin. Mutta parhaiten puhekumppanin löytää harrastuksista tai tapahtumista, kielikurssi, joku liikuntakurssi jne. Mutta jotain mikä sinua kiinnostaa.

Myös tämä kanava on hyvä väylä purkaa tuntojaan, toivon että saat useita kannustavia ja jaksamista auttavia vastauksia.

Hyviä hetkiä sinulle,
ja takapakkien kohdalla, kokeile aamusivuja

hei,

minulle kävi niin, että ei ole vuosiin ollut mitään harrastusta, fyysistä harrastusta, koska olen työtön ja ei tosiaan ole varaa hakeutua.

Tänä vuonna tarjoutui mahdollisuus osallistua puulaaki-jalkapalloon ja koko kesän maksu maksoi vaan alle 15 euroa . Jalkapallo on rakas harrastuksen, rakastan jalkapalloa. Jos oma arki ja työnsaanti tökkii, niin kun pääsee pelaamaan jalkapalloa, niin on ihankuin uusi ihminen.

Ensin en jaksanut hyvä ettei lähteä kentän ääreen. Ajatus jo tavallaan väsytti, että kohta sitä juostaan. Mutta kummasti vaan jaksaminen parani kesän edetessä. Uskaltauduin jopa urheilutalon punttisalille tutustumaan ja ajattelin ryhtyä käymään 2 kertaa viikossa, koska se tuntui oikealta ja hyvältä ratkaisulta.Se uskaltautuminen oli joku ´kaikki kattoo´-juttu. Oma esto ja huono tunne omasta kropasta ja fyysisistä harjotteista.Jalkapallo-pelien edetessä rupesin ´ajattelemaan jalkapalloksi´. Ehkä mieli virkeytyi.

En ole urheilija, enkä edes kuntoilija ollut, mutta nyt kuntoilen harkiten.

Kaikki me kaipaamme ystävää, niin minäkin ja yli kolme vuosikymmentä kesti ennen kuin sen sain ja nyt kun neljä vuosikymmentä on kulunut niin kahden kk:den sairaalajakson jälkeen löysin ihmisen, joka ymmärtää ja kaipaa ystävää myös ja joka tietää mitä mielen sairastaminen on. Siltikin tunnen sydämessäni olevani yksin.

Huono päivä ja kaipaan juttukaveria, siksi kirjoitan tänne. Koko illan on itkettänyt ja ollut paha olla ilman syytä. Tai tottahan niitä syitä on vaikka kuinka paljon, mutta juuri nyt ei mitään laukaisevaa tekijää. Aloitin hiljattain terapian ja tuntuu ettei se tahdo lähteä käyntiin millään. Tiedän että se vie oman aikansa, mutta silti. Ärsyttää ja harmittaa.

Olen itse sitä mieltä, että diagnoosini on väärä tai ainakin osittain virheellinen. Sairastan lääkärin mukaan keskivaikeaa masennusta, mutta itse koen olevani enemmänkin ahdistunut. Onko ahdistus sellaisenaan sairaus? Olen sairastanut masennuksen jo kaksi kertaa ennenkin eli kokemusta löytyy, ja tämänkertainen sairaus oireilee aivan eri tavalla kuin aikaisemmat. No se siitä, en tullut tänne diagnoosia hakemaan.

Tuntuu jotenkin lohdulliselta kirjoittaa jonnekin. Ihan minne vaan, kunhan saa kirjoittaa. Päiväkirjan lisäksi halusin nyt kirjoittaa tänne, jotta joku lukisi. Päiväkirjaa ei kukaan lue, minä en uskalla ja muilla ei ole lupaa.

Mitä sinulle nyt kuuluupi Leijonamieli? Olet aloittanut varmaankin sen terapiassa käynnin? Kerro ihmeessä kuulumisia meille muillekin vai onko alku raskasta? Jokatapauksessa hauskaa viikkoa sinulle🙂🌻

Hei assiina!

Olipa mukava huomata, että joku kysyi kuulumisiani, kiitos kovasti. Tänään on ollut ihan hyvä päivä, sain käytyä kaupungilla asioita hoitamassa. Välillä on kamalan vaikea lähteä mihinkään. Hermostuttaa ja jännittää, ihan ilman syytäkin, ja ilman lääkkeitä ei minusta olisi lähtijäksi minnekään.

Kirjoitan edelleen päiväkirjaa, sitä olen tehnyt keväästä lähtien kun olin sairaalassa. Sinne on hyvä purkaa paha olo ja ahdistus. Harvoin sinne mitään hyvää eksyy, sillä hyvän huomaan ja muistan kirjoittamattakin. Tänään kuitenkin tein poikkeuksen. Pikkuhiljaa olo on kohentunut (korostan pikkuhiljaa, todella hitaasti) ja se oli mainitsemisen arvoista myös päiväkirjaan. Olen edelleen sairaslomalla, mutta olen jaksanut aloittaa uuden harrastuksen. Tai no, se alkaa vasta kahden viikon kuluttua, mutta ilmoittautunut kurssille jo olen. Välillä huomaan muitakin pieniä edistymisiä elämässä; teen taas ruokaa ja syön sen, olen innostunut pitkästä aikaa leipomaan, käyn enemmän ulkona kävelemässä, vähistä rahoistani ostin uudet ulkoiluvaatteetkin. Töihin menoa en uskalla vielä ajatella, sen aika ei ole vielä.

Ihanaa, että syksy on tullut. En koskaan ole ollut kesäihminen, en viihdy kuumassa tai auringossa. Pidän syksystä enemmän, ilma on viileä ja on helpompi hengittää. Saa ostaa puolukoita pakastimeen ja polttaa illalla kynttilöitä.

Huomenna minut tavoittaa todennäköisesti liveryhmästä, siellä olen tykännyt käydä juttelemassa. En nyt muista huomisen aihetta, taisi olla pelot tai ahdistus, molemmat sopivat minulle.

Raikasta syksyn alkua sinulle assiina ja muillekin!

Sinä jäit mieleeni siitä viimeviikon live-keskustelusta, kun olit mielestäni niin järkevä🙂🌻. Minulle tuli mieleen että mihinkäs olet hävinnyt, kun lueskelen aika paljon näitä kirjoituksia. Mukavaa, että sinulle kuuluu hyvää. Ja muistaakseni puhuit tyttärestäsikin, jos en väärin muista. Minullakin on juuri toiselle paikkakunnalle opiskelemaan lähtenyt typsykkä, joka nyt etsii ystäviä yksin ja kaukana kotoa.

Minulla on omenapuita. Tänä vuonna ainoan omenapiirakan olen saanut naapurilta, itse en ole viitsinyt kuin kantaa puusta pudonneita roskikseen. Sääli toisaalta, kun torilla maksavat yli kolme euroa. Käytkö sinä koskaan metsässä asti poimimassa marjoja vai toriltako vain ostelet? Minä olen maalla kasvanut ja kaikki syksyt vietettiin marjametsässä. Nykyisin vaan pelätään karhuja ja hirvikärpäsiä. Jälkimmäisille olen kyllä kamalan allerginen, tai sitten sain vaan karaistusreaktion viimeksi. Puremat särkivät ja olivat tulehtuneina kolme kuukautta. Äippäni siellä metsässä häärii edelleenkin, nyt lähinnä vadelmien parissa.

Tänään olisi siis taas live-keskustelua. Minä voisin myös osallistua aiheiden puolesta, mutta minä olen niin kamalan hidas kirjoittaja, etten tosiaan saa sinne paljon aikaiseksi ja konekin tökki viimeksi aika pahasti. Mutta on sitä mukava seurata vähän sivummaltakin sitä keskustelua.

Kattellaan🙂

Pitkästä aikaa tänne kirjottelen. Jostain syystä en ole saanut aikaiseksi, vaikka olisi tehnyt mielikin kirjoittaa. Taas ahdistaa ja kurkkua kuristaa enkä tiedä miksi. En yleensäkään tiedä sille syytä. Se vain tulee ja oireilee aina vähän eri tavoin. Nyt tuntuu, ettei henki kulje kunnolla ja olo on siksi kamalan tukala. Syksyn tulo on helpottanut oloani jonkun verran. Raikkaassa ilmassa on mukavampi käydä kävelyllä ja värikkäitä lehtiä on mukava katsella. Mikään ei paranna mieltäni enemmän kuin mennä meren rantaan ja antaa kylmän tuulen viedä paha mieli mennessään. Puolukat on haettu torilta pakkaseen, mutta ensimmäinen marjapuuro odottaa vielä tekijäänsä. Ruoanlaitto kiinnostaa vain ajoittain, enemmän kuin aikaisemmin tosin, mutta aina ei tee mieli kokata kun ei tee mieli syödäkään.

Assiina, ei minulla tytärtä ole, ei lapsia ollenkaan, sekoitat minut johonkin toiseen. Tule ihmeessä joskus juttelemaan ryhmäkeskusteluun, vaikka kirjoittaminen ei niin hyvin onnistuisikaan. Voithan tulla vaan moikkaamaan ja lukemaan muiden mietteitä. Tilaa varmasti on. Tämän illan aihe ei (onneksi) kosketa minua ja keskiviikkona en pääse paikalle, mutta ensi viikolla varmasti taas olen kuvioissa mukana. Tuo keskiviikon ryhmä harmittaa minua ihan kamalasti, koska aiheena on ahdistus. Se osuu minuun kuin nenä päähän, mutta en ikävä kyllä pääse osallistumaan.

Leijonamieli kirjoitti 15.9.2008 15:9

Taas ahdistaa ja kurkkua kuristaa enkä tiedä miksi. En yleensäkään tiedä sille syytä. Se vain tulee ja oireilee aina vähän eri tavoin. Nyt tuntuu, ettei henki kulje kunnolla ja olo on siksi kamalan tukala.

Miten on viikko mennyt?

Toi kirjottamasi kuulosti jotenkin tutulta.. 😟 Itseä ahistaa aika usein niin kovin, että ei jaksaisi edes hengittää. Olo vain tulee yht´äkkisesti ja joskus jää päälle pidemmäksikin aikaa syöden kaiken sen vähän energian mitä oli jäljellä. Ja jos ahdistus jatkuu päivästä toiseen, niin sitten tulee kuvioihin myös itsetuhoiset ajatuksetkin 🤕 ☹️ Kamalan tukala on hyvä sana kuvaamaan sitä oloa..

Mutta kaikesta huolimatta aurinkoista syksyä 🙂🌻

t. apa

Hei!

Eniten minua harmittaa se kun jos on pari päivää mennyt ihan hyvin, niin eikös sitten mennä taas alamäkeä. Miksei hyviä päiviä voi olla enemmän? Ja usein tuntuu, ettei niihin voi paljon vaikuttaa. Vaikka miten yritän olla reipas ja rohkea ja vaikkapa lähteä käymään jossakin, niin sen kamalan olon tullessa olen toimintakyvytön. Itken yksin kotona ja odotan olon helpottumista. Sitten kun se lopulta hellittää, olen enää liian väsynyt lähtemään minnekään. Väkisin en mihinkään pysty ja siksi kauhulla odotankin sitä päivää kun sairaslomaani ei enää jatketa ja joudun töihin. En vain kertakaikkiaan näe itseäni vielä töissä.

Terapiaani olen ollut vähän pettynyt. En mennyt sinne vain penkoakseni menneisyyttäni ja oppiakseni elämään sen kanssa. Menin saadakseni ohjeita kuinka pärjätä ahdistuksen, jännityksen ja muun tukalan olemisen kanssa. Viime kerralla sain siellä ensimmäistä kertaa käytännön neuvon mitä tehdä jos ahdistus iskee esim. bussissa. Kaipaisin lisää, jotta elämisestäni tulisi helpompaa. Pelkään etukäteen ahdistuskohtauksia eikä minulla ole oikein mitään muuta keinoa ennaltaehkäistä niitä kuin ahdistuslääkkeet. (Joissa sinänsä ei ole mitään vikaa, ne kyllä auttavat.) Olen lukenut joitain kirjoja, mutta ei ne ole auttaneet minun kohdallani. Ei auta ajatella, että ahdistus ja jännittäminen pahenee, jos jään kotiin. Tiedän kyllä kokemuksesta, että mitä kauemmin olen kotona, sitä vaikeampi on mihinkään lähteä. Mutta kuinkas lähdet joka päivä johonkin, jos olo on kurja ja pelko sen pahenemisesta helvetilliseksi julkisilla paikoilla painaa mielessä. Tilanteeni on ristiriitainen, sillä en ole koskaan saanut paniikkikohtausta tms. vaan pelkään sitä etukäteen, tavallaan ilman syytä.

Jos jollain on antaa kirjavinkkejä ja vinkkejä muuten vaan aiheeseen liittyen, niin otan mielelläni vastaan. Kai joku joskus jossain on saanut tähän apua?

Hei Leijonamieli!
Minä olin viime keskiviikkona siinä ahdistus-livessä mukana. Ostin kotiin crosstrainerin sen keskustelun seurauksena, koska tajusin että tarvitsen liikuntaa ja sen tuottamaa ahdistuksen purkajaa. Ei tähän ahdistukseen pitäisi jäädä paikalleen ja käpertyä sen kainaloon. Vaikka itku on lääke ja poistaa stressihormooneita, on sen joskus loputtava senkin. Niin minä haluaisin itse tehdä omalla kohdallani. Mutta kyllä on hirmuinen homma tuon laitteen kokoamisessa. Ei kannata ostaa ilman kokoamisapua 🤔 huh huh.

Minua alkoi ajatteluttamaan tuo sinun terapia-juttusi. Kyllä kuule täältä näkökulmasta katsottuna tuntuu ihan oikealta ratkaisulta se, että käyt läpi omaa elämääsi. Saat käydä sitä turvallisessa ja ammattimaisessa yhteydessä, vielä parempaa. Sieltähän voi löytyä vaikka minkälaisia asioita sieltä sinun menneisyydestä, joiden lopulta ymmärrät aiheuttavan ahdistuksesi. Mutta ei se varmaan aina hyvältä tunnu.

Minäkin olen tuolla itsetutkiskelulla löytänyt ainakin sen pahimman kipupisteeni. Löysin syyn hervottomiin itkukohtauksiini. Ja itkukohtauksetkin päästin valloilleen vasta pitkän tutkiskelun jälkeen, sitä ennen vain tärisin ja purin hammasta yhteen. Ei se helppo tie ole, me ollaan sellaisia paketteja me ihmiset. Saadaan kuoria itseämme kuin sipulia ja se sipuli on sellaista itkettävintä laatua. Ja jokaisella meistä on ihan omat syymme, siksi ei kukaan muu voi meitä auttaa, kuin me itse.

Netissä on ihan hirmuisen hyvä kirja, jonka on vinkannut Reetu tuolla yhdessä ketjussa. Minä olen lueskellut sitä välillä. Se löytyy kun menet Kotkansydämen kotisivuille ja etusivulla on linkki kirjaan Pois tuskasta. Eli mukavaa luettavaa ilmaiseksi. Sitten olen ihastunut Gunnar Elstadin kahteen kirjaan Tunne itsesi ja Kun elämä satuttaa. Niitä lukiessa tuntuu siltä, kuin joku istuutuisi viereesi ja ottaisi kädestä kiinni. Tunne itsesi on loppuunmyyty, mutta löysin sen pokkariversiona. Ja kirjastossa ne tietenkin ovat.

Minä olen tullut siihen tulokseen että rakkaus on se lääke, joka meitä kaikkia auttaisi. Rakkaudessa uskallamme parantua. Hyväksynnässä uskallamme ottaa ne riskit mitä tarvitsee. Itsetuntemus synnyttää meissä tuota rakkautta, löydämme myötätuntoa itseämme kohtaan sen armottoman suhtautumisen sijaan, jonka olemme oppineet selvitäksemme maailmassa.

Tsemppiä ja halaus🙂

Hei taas ja huonoa päivää!

Nyt tuli lisää huolia, ihan niin kuin nykyisissä ei olisi tarpeeksi. Talous alkaa olla mulla vaakalaudalla eikä asiaa auta se, että muut tahot ovat sotkeneet paperiasioitani. Olen toimittanut kaiken tarvittavan ajoissa ties minne toimistoihin ja soitellut perään kiirehtiäkseni asioita, mutta yhä tuntuu olevan asiat puolitiessä. Ensin kämmäsi lääkärini, jolla kesti yli kolme viikkoa kirjoittaa b-lausuntoni, jonka perusteella saan tukea. Kun kysyin syytä tähän, hänellä ei tuntunut olevan kunnon vastausta eikä pyytänyt edes anteeksi. Lisäksi pari muuta tahoa on mystisesti hukannut papereitani. Tähän asti olen pärjännyt taloudellisesti ihan kohtalaisesti, mutta nyt alkaa tehdä tiukkaa. Alkaa olla pinnakin tiukalla. Aloitin uutena harrastuksena joogan, mutta sen sijaan olisi kai pitänyt mennä potkunyrkkeilyyn. Joskus tekisi mieli vaan huutaa kurkku suorana ja potkiä säkkiä.

Kiitos Assiina kirjavinkeistä, täytyy käydä kirjastossa etsimässä. Ovat varmaan suosittuja ja täytyy tehdä varaus. Tai voisin kuvitella että ovat, sillä avuntarvitsijoita tuntuu olevan paljon.

Mitä tuohon mun terapiaan tulee, tiedän kyllä pohjimmaisen syyn pahaan olooni kaikkina näinä vuosina ja siksi itse halusinkin terapiaan. Onneton lapsuus ja kaikki silloin koettu paha on alku ja juuri vuosien aikana pahentuneeseen olooni. Asioita on vain kasautunut ja minä olen tullut väsyneemmäksi. Terapian aloittaminen oli iso ja hyvä juttu, ja toki siellä pengotaan kaikki ja vatvotaan viimeisen päälle, mutta juuri tähän hetkeen tarvitsisin käytännön neuvoja. Kuinka selvitä päivästä ilman ahdistusta ja mitä teen kun se tulee. On vaikea jaksaa selvittää asioita itselleen terapiassa jos kaikki energia menee hengittämiseen.

Mulla sairasloma lähenee loppuaan ja jatkosta en vielä tiedä. Yritin katsoa netistä avoimia työpaikkoja ja itkuhan siinä tuli. Ahdistuin pelkästä katsomisesta. Eilisessä iltaliveryhmässä joku mainitsi työkokeilusta. Täytyy lääkäriltä kysyä mitkä olisivat minun mahdollisuuteni sellaiseen. Normaaliin työhön meneminen pelottaa aivan kamalasti. Nykyisessä ammatissani en ole viihtynyt enää pitkään aikaan ja niihin töihin palaaminen tuntuu vastenmieliseltä. Kokopäiväistä työtä en voi ottaa, en millään jaksaisi, joten osa-aikaiseen on tyydyttävä jos sairaslomaa ei enää irtoa. Lääkärini ja minä olemme koko ajan olleet eri mieltä kaikesta.

Huoh. Välillä mietin mitähän elämästäni oikein tulee? Haaveita riittää, mutta voimia tai mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen ei. Ja välillä iskee suunnaton turhautuminen kaikkeen. Olen normaalisti päättäväinen ja yritän vaikka seinästä läpi, mutta ei aina voi jaksaa. Viime päivinä olen ollut väsynyt kaikkeen, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jos vaan voisi paeta hetkeksi pois kaikesta ja palata paremmilla voimilla taistelemaan.

Pahasta olosta huolimatta, aurinkoista päivää kaikille!

Voi että kun osaisikin ottaa toiselta pahan olon pois tai neuvoa, miten sen kanssa voi elää vähän helpommin. Tuohon kysymykseen kun miettii vastausta niin ymmärtää avuttomuuden asian edessä, mikä johtaa lääkkeiden tarjoamiseen. Lääkkeet on yksi hyvä väylä helpottaa oloa. Toinen on pitkäaikaisempi eli terapia. Ja kolmas säie tässä vyyhdessä on omien olosuhteiden tuoma ahdistus, pelko pärjäämisestä, ja tämän normaalin, elämään kuuluvan ahdistuksen hyväksyminen.

Terapeutilta odotamme selviä ohjeita siitä, kuinka tulemme onnelliseksi😯🗯️. Mutta ei se niin mene. Paranemisen paradoksi on mielenkiintoinen juttu. Sitä ei voi pyytää toiselta lahjaksi, se on löydettävä itse. On luotettava siihen, että terapeutin johdattamana löytää perille. Jos tämä tuntuu liian vaikealta, syntyy myös syytöksiä siitä, että minua ei kukaan auta.

Tunteitten kohtaaminen vaatii voimia ja rohkeutta. Jos tunteita menee pakoon, pakenee samalla viestiä jonka ne kertovat. Ne kertovat miksi et voi hyvin. Ulkopuolinen auttaja voi tehdä hyväksesi vain sen, että lähtee kuuntelemaan kanssasi tunteitasi ja yrittää kanssasi löytää vastauksen tuohon kysymykseen: Miksi en voi hyvin? Vastaus löytyy sinusta, se nousee sinun sisältäsi kun annat ahdistuksen tulla. Ahdistus on sinun reaktiosi uhkaan. Jos kiellät sen, alat vain ratkoa muita ongelmia ympärilläsi, mikä on yhtä raskasta, kuin tämän ydinongelman kohtaaminen.

Ydinongelma voi olla niin kova juttu, ettet voi sitä kohdata. Minä en edes tiedä mitä kaikkea voi tapahtua, jos yrittää kohdata liian vaikeita asioita.😯🗯️

Minusta sinun kannattaisi pohtia sitä, että miksi sinun täytyy esimerkiksi etsiä uutta työpaikkaa, jos sinulla on vanha olemassa? Eikö olisi viisainta kohdata vanhan työpaikan haasteet eikä väistää sitä. Uudessa työpaikassa ajattelet ehkä aloittavasi uudelta, puhtaalta pöydältä, mutta luurangot jäävät kaappiin kolkuttelemaan.

Raha-asiat painavat myös sinua ja jähmetyt ehkä siihen pelkoon, että et pärjää. Et voi mielestäsi vielä mennä työhön. Mitkä ovat vaihtoehtosi saada rahaa, sitä miettisin vaikka sitten seurakunnan diakonin avustuksella jos ei terapiassa. Voinko myydä asuntoni, voinko muuttaa halvempaan asuntoon, voinko elää niukemmin? Millaista elämä on sitten, kuolenko muka? Mistä luovun, mitä saan tilalle?

Millainen ihminen olet omasta mielestäsi? Hyväksytkö itsesi? Kannustatko itseäsi hyväntahtoisella lämmöllä vai pakottamalla, piiskaamalla? Suhtautumisesi lääkäreihin kuulostaa minusta epäluuloiselta ja olet ehkä luovuttanut, passiivinen. Kaikista meistä tuntuu ihan samalta lääkärissä nykyään☹️, koska lääkärit joutuvat jättämään asioiden etenemisen asiakkaille itselleen. Se, että monet eivät palaa hoitamaan asioitaan, tuo varmaankin paljon säästöä ja tavallaan myös samalla putoavat ne, jotka eivät oikeasti tarvitse hoitoa. Mutta ne jotka tarvitsevat, voivat tuntea voimattomuutta ja häpeää, koska systeemi on ennen hoitanut kaiken ja nyt kyselemme hämmentyneinä ja noloina, että emmekö me saakaan huomiota ja apua? Siitä ei ole kyse. Uusi systeemi on vain hyväksyttävä. Silloin pyytää itselle sen avun, jonka tietää tarvitsevansa. Uusi systeemi uskoo, että ihminen itse tekee tuon päätöksen. Sinäkin voit vakuuttaa lääkärille, että vielä et ole valmis takaisin työhön. Voit pyytää lääkäriltä perustelun, jos hän on eri mieltä. Hän voi luulla, että sinut on patistettava työhön. Ajatus voi olla ihan hyväntahtoinen. Sinä tiedät sydämessäsi onko hän oikeassa.

Tähän kirjoitukseen vaikutti paljon tuo nettikirja Pois tuskasta ja ne muutamat sivut, joita olen saanut siitä tavattua. Myös Paolo Coelhon "Veronika päättää kuolla" on paljon ajatuksia herättävä teos. Elämän tuskasta. Kirjassa Depressiokoulu puhutaan ajatusten muuttamisesta positiivisemmiksi ja uskon, että noilla tekniikoilla sinäkin voisit löytää vahvistusta haaveille ja unelmille, joista mainitsit. Ihanaa, että on haaveita🙂

Toivon sinulle paljon voimia. Ajattele, että et ole tässä etsinnässä yksin. t.Assi

Tänään on huono päivä, mistään ei oikein tule mitään. Aamulla olisin voinut nukkua vaikka kuinka pitkään, puolilta päivin pakotin itseni ylös sängystä. Tänään olis ollut harrastus, mutta en kertakaikkiaan jaksanut lähteä sinne. Olen väsynyt ja kaikki pienikin tekeminen tahtoo mennä itkemiseksi. Tuntuu että nukahdan nytkin tähän koneen ääreen. Kauppaan oli pakko mennä, koska jääkaapissa ei ollut mitään. Ruokahalukin on taas vaihteeksi olematon, väkisin vähän söin.

Kävin tässä yhtenä päivänä juttelemassa työhön paluuseen liittyvistä asioista. Tarkoitus oli tämän kuntoutusneuvojan kanssa miettiä mitä eri mahdollisuuksia minulla olisi. Esimerkiksi työkokeilu tai -harjoittelu tai joku vastaava. Koko käynti oli yhtä tyhjän kanssa. Mitään en saanut siitä irti, ainoastaan ajan jollekin toiselle ihmiselle. Miten ihmisen työnimike voi olla kuntoutusneuvoja, jos mitään neuvoja ei kuitenkaan anneta? Turhauttavaa tämä elämä tällä hetkellä. Tahtoisin niin kovasti yrittää palata työelämään, mutta tarvitsen siihen apua ja tukea.

Kissakin on kipeä. Sillä on massuvaivoja. Taas yksi huoli lisää.

Niin ja mitä siihen paperisotkuun tulee, josta aikaisemmin kirjoitin, se on onneksi hoidossa. Tarpeeksi kun asioista taistelin ja soittelin, enkä enää niin kovin ystävälliseen sävyyn, niin johan alkoi hoitua. Tässä se taas opittiin, mitään et saa jollet itse vaadi.

Ihana, että ulkona sataa. Juuri nyt en kestäisi auringonpaistetta.