Olen jumissa, en pääse ylös enkä alas, tuntuu että pimeys vetää puoleensa ja juuri ja juuri jaksan taistella ettei se imaise minua. Olemme ihan normaali perhe, kaksi lasta, omakotitalo ja kaikki päällisin puolin hyvin. Näin ei ole, mieheni sairastaa kaksisuuntaista ja elämä on ollut aikamoista vuoristorataa, nyt olen itse aivan loppu. Haluaisin erota mutta jotenkin en vaan jaksa, tuntuu että olen reunalla melkein tippumassa, olen ihan väsynyt inhoan elämääni, lapset ovat ainoa ilonpilkku, mutta nyt en jaksa heitäkään en jaksa tappelua en mitään.
Kaikki tuntuu ylipääsetättömältä, tuntuu että olen yksin. olen yksin tässä parisuhteessa en saa mitään vastakaikua olen yrittänyt kaikkeni että me lähentyisimme nyt en enää jaksa. Tällähetkellä myös lasteni isovanhemmat mietityttävät he eivät pidä meihin yhteyttä, sisarteni lapset ovat erikoisasemassa. Sama mieheni vanhemmat he ovat aktiivisia vanhuksia reissaavat ja kulkevat eivät kestä lasten melua jotenka heitä ei näy koskaan, olen mitettinyt pääni puhki että miten voisin toimia toisin, syyllistänyt itseäni kovin mutta en enää jaksaisi. Kovasti pohdin tällähetkellä että miten voi olla että kaikki ihmissuhteet ovat niin hankalia ja tuntuu etten saa mitään vastakaikua vaikka kuinka pyydän, joku vikahan mussa on pakko olla? olenko kenties liian vaativa? olen aina yrittänyt olla ystävällinen, rehellinen ja reilu, ja varmaan myös yrittänyt miellyttää muita, enää ei jaksa