Pakko oli kaivaa jotakin vertaistukea tähän hätään.
Olen niin perin kyllästynyt kantamaan sitä taakkaa välillä,joka seuraa tässä elämässä tämän diagnoosin kanssa. Kamppailet samojen asioiden kanssa vuodesta toiseen,välillä lääkityksellä helpottaen.
Välillä tekisi mieli vain romahtaa lattialle ja huutaa ” ok,yhteiskunta voitti,jep,en leiki enää,epäonnistiun. ”
Kestänyt kauan tämän hyväksyminen ja tajuaminen,ettei tämä koskaan lopu.
Olen persoonaltani perfektionisti,kunnianhimoinen ja itsekriittinen,jotka eivät helpota suoriutumista itselle riittävästi,vaikka muille kelpaisikin.
Välillä on niitä hulvattomia vapauden hetkiä, jolloin tuntee hyväksyntää,luovuutta,vapautta,mutta valitettavan usein on sitä liiallista puskemista,jotta jotenkin roikkuisi yhteiskunnan mukana.
Pelottavaa onko taas uudessa yhteisössä tehnyt virheen kertoessaan läheisille ongelmasta vai joutuuko vain silmätikuksi,sitä olen ollut jo tarpeeksi.
Kaipaisin jotain eläämääni,jossa voisi vapautuneesti olla oma itsensä,tehdä jotain luovaa. Urheilen paljon,se on ollut vuosia pakokeinoni maailmasta,teen työnikin liikunnan parissa,jotta adhd:sta olisi mahd. vähän haittaa.
Olen myöskin pidättäytynyt kertomasta asiasta usein koska lauseet ” kaikillahan meillä avaimet unohtuu joskus” tai ” adhd on muoti diagnoosi” tai ” oon tällänen adhd” ovat loukkaavia ilmaisuja. Monesti olen myös vihainen,kun minua ei voi ns. Normaali ymmärtää. Olen aina tajunnut,että kaikki ei ole hyvin,mutta en tiedä olenko vieläkään perin sinut asian kanssa,vaikkakin se selittää monia asioita. Olen myös oppinut hieman tajuamaan vaatimustasoni reaaliteettejä itseäni kohtaan,kaikki ei vain ole mahdollista.
Olisi mukava kuulla kokemuksia ongelmista sosiaalisessa ympäristössä,kuinka olette selvinneet. Tuntuu,että itsellä jatkuvasti on ikäviä fiboja muiden ajattelemis tavasta minua kohtaan. Tiedän,etten pysty samaan kuin muut ja voinko vaatia ymmärrystä…

Pieni avautuminen aurinkoiseen päivään.