Abortin kokeneita?
Löytyisikö täältä muita abortin kokeneita? Itselleni se tehtiin 10 viikkoa sitten. Viimeiset 3kk ovat olleet todella raskaat ja välillä miettin, että helpottaako tämä ikinä.
Lapsen isän kanssa emme olleet ehtinyt tapailla kuin 1,5kk, kunnes hän ilmoittikin olevansa rakastunut toiseen henkilöön. Pari päivää siitä, kun hän oli tämän kertonut selvisi minulle raskaus. Lapsen isä teki selväksi, että hän ei ryhdy lapselle isäksi eikä ota asiasta vastuutaa, vaan jätti minut ihan yksin ajatusteni ja päätöksieni kanssa.
Hän ei kertaakaan kysynyt minulta miten jaksan, ja muutenkin kohteli minua huonosti. Olenkin tämän miehen kokonaan sulkenut elämästäni..että voisin itsekin jatkaa eteenpäin. Koittanut miettiä, että en saa jäädä vihaan häntä kohtaan..muuten vain katkeroidun.
Olen aina halunnut lapsia enemmän kuin mitään, joten päätökseni oli todella raskas. Olen kuitenkin lopettanut vähän aikaan sitten opiskelut, saanut vakityön ja aloittanut uuden vaiheen elämässäni. Lapsen tulo ei tuntunut oikealta ajalta ja se olisi ollut suuri muutos. Varsinkin, kun olisin ollut yksinhuoltaja. Tiedän, että olisin varmasti pärjännyt ja minulla olisi ollut suuri tukijoukko…mutta olen aina halunnut, että lapsi syntyisi parisuhteeseen tai hänellä olisi ainakin isä.
Mutta tuntuu, että suru ei helpota. Tiedän, että tapahtuneesta ei ole kauaa ja toivon mukaan aika parantaa. Raskaana olevien ja pienten lasten näkeminen ahdistaa ja tunnen välillä häpeää ja syyllisyyttä päätöksestäni. Että olinko itsekäs ihminen… Mietin, että kuinka pitkällä raskaus nyt olisi ja olisinko nyt onnellinen jos olisinkin pitänyt lapsen.
Onneks minulla on ihana tukiverkko, jonka avulla jaksan päivästä toiseen.
Olisin kiitollinen, jos saman kokeneet kertoisivat kokemuksistaan… ja toki muutkin saavat kertoa ajatuksiaan.
Hei Nipsutin!
Minulle tehtiin raskaudenkeskeytys 13 vuotta sitten. Olin silloin hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin. Silloinen kumppani ei halunnut lasta ja nuori kun olin, en uskonut, että olisin kyennyt yksin lapsesta huolehtimaan. Itse keskeytys oli minulle hyvin traumaattinen kokemus ja siitä toipuminen kesti kauan. Raskaana olevat naiset ja pienet lapset tuntuivat vain lisäävän menetyksen kipua, vaikka päätös abortista oli loppujen lopuksi minun omani. Olisin silloin aikanaan toivonut, että minulle olisi tarjottu keskusteluapua abortin jälkeen, itse olin liian rikki sitä hakemaan. Toisaalta olin silloin niin solmussa itseni muutenkin, että en tiedä olisinko pystynyt kenellekkään avautumaan.
Sinua Nipsutin kehottaisin hakemaan keskusteluapua,jos et sitä ole vielä tehnyt. Siitä voisi olla apua toipumiseen. Vaikka se kuulostaakin kliseiseltä niin aika auttaa. Enää en mieti olisiko se lapsi ollut tyttö vai poika tai kuinka vanha hän olisi nyt. Toisaalta olen näin jälkikäteen kiitollinen, että uskalsin tehdä tuon valinnan, sillä sen jälkeen elämäni on ollut myrskyisää masennuksen ja ahdistuneisuuden kourissa. Se ei olisi ollut hyvä ympäristö lapselle.
Kiitos Jenni-Joy,
Raskaaksi päätöksen tekee vielä se, että minulla kuitenkin ikää on jo 26.v. Ja haaveillut perheen perustamisesta... tässä tilanteessa jos olisin ollut parisuhteessa, niin olisin lapsen pitänyt. Mutta jotenki tämä tilanne oli niin väärä... ja se, että jos isäehdokkaalla olisi ollut edes positiivisempi asenne ja olisi tuen antanut, niin silloinkin olisin voinut päätyä toiseen ratkaisuun.
Kipeetä tekee myös se, että tämä isäehdokas on tällähetkellä isäpuoli tämän uuden naisen alle vuoden ikäiselle lapselle... mutta ei kuitenkaan ollut valmis ryhtymään isäksi tälle lapselle, joka olisi ollut hänen oma... ja vaikka hänelle on omia ennestäänkin.
Mutta ei se auta, ku mennä päivä kerrallaan. Yrittää olla syyllistämättä itseään ja yrittää ymmärtää, että ratkaisu oli oikea... negatiiviset ajatukset kun ei auta eteenpäin. Ja pitää yllä toivoa tulevaisuutta varten.
Keskusteluapua en ole hakenut. Läheisten ystävieni kanssa olen jutellut ja saanu heiltä suuren tuen. Yksi ystävistäni kehotti myös, että puhuisin jonkun ammattilaisen tai saman kokeneen kanssa.... että he osaisivat tukea erilailla. Mutta se kynnys lähteä juttelemaan ammatilaiselle tuntuu vaan niin korkealta. Vaikka päätökseni tehdessä terveyskeskuksessa sanottiin, että ota yhteyttä jos siltä tuntuu.
Hei,
olin yli 40, kun tableteilla tapahtuva keskeytys tehtiin. Se oli niin traumaattinen kokemus, että lääkkeillä tehtävät abortit pitäisi kieltää.
Vielä kuuden vuoden jälkeen asia ahdistaa.
Vakiintuneessa parisuhteessa elelin, mutta tunsin etten vain ollut kypsä äidiksi. Vastuu pelotti liikaa. Eniten jälkeenpäin v,,,,,i ihmiset, jotka evästivät, että olisihan voinut antaa adoptoitavaksi.
Ajan kanssa asiaa pystyy käsittelemään ja omalta kohdaltani oli oikea ratkaisu.
Jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija.
Jos oikein kovasti haluaa lasta, menee läpi vaikka kiven ja kannon. En varmaan halunnut tarpeeksi.
Asiaa varmaan myös vaikutti oma lapsuuteni yms. Joten, kaikella on aikansa ja paikkansa.
Voimia.
Hei!
Minulle on tehty keskeytys n. 7 vuotta sitten. Olin tilanteessa, jossa parisuhde oli hyvin tulehtuneessa tilanteessa mieheni väkivaltaisen ja viinanhuuruisen käyttäytymisen takia. Olin aina ollut aborttia vastaan ja mietin että joskus jos joutuisin sellaisen tekemään, en antaisi koskaan itselleni anteeksi. Ja vaikeaa se olikin aluksi..Päädyin kuitenkin siihen ratkaisuun sen takia, että elämäni oli muutenkin kaoottista ja sekavaa ja käsitteillä oleva ero ja masennus vei voimiani. En olisi mitenkään pystynyt selviytymään tilanteesta.
Kyllä välillä tulee mieleen, minkä ikäinen hän olisi, miltä hän näyttäisi, millaista elämä olisi nyt. Joskus 10-vuotias tyttäreni on sanonut että kun olisi kiva, jos olisi pikkuveli tai -sisko, silloin tuntee piston sydämessään..Mutta on pitänyt vain olla armollinen itselleen. Sitä toivon myös sinulle. Paljon voimia, aika parantaa..
Hei!
Minullekin tehtiin keskeytys, muutama kuukausi sitten. Ratkaisu ei ollut helppo eikä myöskään toimenpide. Keskeytys tehtiin minulle kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kotikeskeytys joka meni juuri niinkuin pitikin kunnes parin viikon päästä verikokeet kertoivat muuta. Sain ajan lääkärille joka ultrasi kohtuni tarkistaakseen ettei kohtuuni ollut jäänyt kotikeskytyksen jäliltä mitään minkä olisi pitänyt toimenpiteessä poistua.
Ultrassa näkyi sydämenlyönnit.
Minulle annettin hetki aikaa pohtia, jatkanko raskautta vai en.
Asiat joiden vuoksi olin päätynyt raskaudenkeskeyttämiseen eivät olleet muuttuneet joten päätin tehdä sen mikä piti jo ensimmäisellä kerralla tapahtua..
Minulle tehtiin kaavinta sairaalassa samanpäivän aikana.
Minä odotin siis todennäköisesti kaksosia.
Tämä aika on ollut yhtä h*lvettiä. Tiedän tehneeni oikean ratkaisun kaikkien kannalta ja kaikkein eniten lapsen tai lasten kannalta. Pahaolo ja ahdistus seuraavat ja havahdun usein ajattelemasta "lapsiani". Pahinta on lähipiirissä tapahtuvat raskaudet. Olen onnellinen toisten puolesta mutta samalla niin surullinen.
Onneksi minulla on elämässä ystäviä sekä harrastuksia jotka pitävät minut poissa murehtimasta koko ajan.
Toivon että selviän tästä joku päivä ja annan itselleni anteeksi. ☹️
Voimia kaikille kohtalontovereille 🙂🌻
Hei!
Minäkin tein viime syksynä abortin ja asia pyörii edelleen joka päivä mielessä. Tarinani on hyvin samanlainen Nipsuttimen kanssa, tapailin yhtä miestä n 4kk ja yhtäkkiä hän löysi toisen naisen ja juuri niihin aikoihin tulin raskaaksi. Muutama viikko myöhemmin sain tietää raskaudestani emmekä olleet silloin oikein puheväleissä tämän miehen kanssa.
Kerroin kuitenki hänelle sitten myöhemmin mutta hän ei juuri ollut tukena eikä kysellyt vointia yms. Hän oli ainut joka tiesi asiasta kun tein abortin eli olin täysin yksin siinä tilanteessa. Omaa tyhmyyttä tietenki oli se kun en kertonut esim kavereille mutta jotenkin en osannut/uskaltanut.
Haluan kyllä lapsia mutta en vielä enkä tällaisessa tilanteessa. (olen 23-vuotias)
Vieläkään perhe tai kaverit ei tiedä asiasta, yksi työkaveri tietää ja hänen kanssaan olen jutellut asiasta muutaman kerran.
En vain pääse yli syyllisyyden ja häpeän tunteesta. Tuntuu pahalta kun on itse elossa ja lapsi ei. Ja tuntuu hirveältä että olen itse päättänyt jonku elämästä, saako hän elää vai ei. Kaikki keskustelut liittyen asiaan ovat vaikeita myös minulle ja monet asiat muistuttavat minua siitä päivästä tai niistä hetkistä.
Kamalan väsyttävää tämä suru ja syyllisyys, ajattelen koko aika että "ajan kanssa paranee"mutta mitä jos ei? Siitä on 4kk eikä ole helpottanut juurikaan.
Inhottaa tekoni niin paljon, en koskaan halunnut joutua tekemään tällaista pahaa.
En vaan näe itseäni hyvänä ihmisenä enää, vaan tappajana. Enkä halua elää elämääni tappajana. Tuntuu että en voi enää koskaan olla hyvä ihminen tai ajatella itsestäni hyvänä ihmisenä.
Haluaisin vain lopettaa kaiken ja lähteä pois täältä ettei tarvisi tuntea mitään mutta sitten siirtäisin pahan oloni vain vanhemmilleni, sisaruksilleni ja ystävilleni.
En tiedä mitä teen tämän tilanteen kanssa.
Oli kuitenkin lohduttavaa lukea että muillakin on samanlaisia ajatuksia, tunteita ja tilanteita ollut. Olisi kiva kuulla teistä että miten jaksatte nykyään 🙂👍 oletteko päässeet eteenpäin? ja toki muidenkin tarinoita!
Voimia teille kaikille! 🌻🙂🌻