☹️ Hyvin tuttuja tunnelmia kirjoituksessasi. Olen joutunut jo useamman vuoden olemaan sairaseläkkeellä ja tuntuu, ettei tähän totu koskaan. Harrastukset ja itsensä liikkeellä pito ovat kyllä auttaneet paljonkin, ettei masennus ole ihan kokonaan nujertanut. Jouduin eläkkeelle kroonisen hermokivun vuoksi, joka jäi jalkaan selkäleikkauksen jälkeen. Olisi mukavaa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia enemmänkin. Kukaan muu kuin samassa tilanteessa oleva ei ymmärrä, mistä on kysymys, kun joutuu liian aikaisin sivuun heitetyksi.
Pidetään kuitenkin lippu korkealla.
Mukavaa syksyä sinulle ja kirjoitellaan.

Minä olen vielä vähän VAJAA 30 ja jo työkyvyttömyyseläkkeellä. Ystävät ovat jo kauan olleet puhelimen ja netin päässä, koska muutin muutama vuosi sitten työn perässä kauemmas heistä. Uusia ystäviä, siis tosi ystäviä, ei tunnu löytyvän. Eipä niitä jaksa etsiäkään. Eihän ne vanhatkaan viitsi juuri yhteyttä pitää.

Syrjäytyneet on kai yleensä vähän koulutettuja ja työttömiä mutta kyllä mie vain oon akateemisesti koulutettu ja lapsesta asti syrjäytynyt. Olen ollut niin kauan yksin etten enää muuta osaa. 😞

Minä olen kahdenkymmenen "paremmalla" puolella nyt ja olen minäkin ehtinyt olla sairaseläkkeellä. Fyysisesti olen ollut aina terve, mutta alakuloisuus on ollut riesanani lapsesta asti. Syrjäytymisen partaalla olen roikkunut jo useamman vuoden ajan. Välillä tuntuu, ettei kunnollista apua minulle löydy vaikka sitä pyytäisikin. Tuntuu että koko nuoruus menee ihan hukkaan ja on tehnyt sitä jo pitkään.

Olen ollut kolmessa eri sairaalassa hoidattamassa masennustani ja käynyt juttelemassa mielenterveystoimistoissa yms. Elämästä olen saanut välillä jonkinlaista otetta, mutta se on aina luisunut sormieni välistä pois. Olen paennut pahaa oloani useille eri paikkakunnille, mutta nyt palasin hiljattain takaisin kotiseudulleni monen vuoden jälkeen. Toivon että vihdoinkin voisin aloittaa elämän, enkä aina vain rämpiä suossa. Odotan kutsua paikalliseen mielenterveyspotilaita hoitavaan yksikköön. Tuntuu että jokainen päivä odottelua on hukkaan heitetty elämästäni, koska en kykene itse auttamaan itseäni.

Hain joskus vuosituhannen alkupuolella Kelan tukemaa psykoterapiaa. Löysin todella mukavan psykoterapeutinkin, jolla näytti olevan avaimet pääni sisällä oleviin lukkoihin, mutta hakemukseni hylättiin. Tsunamin uhrit olivat silloin tärkeämpiä kuin minä, vaikka en ole koskaan päässytkään käymään Thaimaassa, mutta käynyt lähellä kuolemaa useammin kuin kerran. Olin todella vihainen, surullinen ja päästä sekaisin. Opintonikin keskeytyivät silloin toistamiseen kun olin niin voimaton. Onneksi minulle myönnettiin sairaseläke/kuntoutustuki.

Kokonaisen vuoden olin kuntoutustuella tekemättä virallisesti mitään. Hoidin itseäni käymällä kuntosalilla monta kertaa viikossa. Onneksi pääsin tuolloin ryhmään, jossa oli muitakin elämän vastoinkäymisissä romahtaneita ihmisiä. Läheisimpiä ystäviäni näin silloin kuin heillä oli aikaa. Muuten olin hyvin yksinäinen ja häpesin tilannettani. Elämälle oli vaikeaa keksiä mitään tolkkua. Vaihdoinkin pian sitten paikkakuntaa ilman määränpäätä.

Nykyään kaikki on vieläkin auki elämässäni. Minulla on nyt opiskelupaikka, mutta se on toisella paikkakunnalla ja jaksaminen ei meinaa riittää matkusteluun paikkakuntien välillä. Hain äskettäin opiskelupaikkaa samalta paikkanunnalta jossa nyt asun, mutta en ole saanut vielä tietää opiskelijavalinnoista.

Olen hyvin yksinäinen. Joitakin vanhoja kavereita asuu vielä täällä, mutta en ole osannut ottaa yhteyttä heihin. En halua kertoa miten pieleen minulla on elämässä mennyt ja samalla kuulla heidän onnellisesta elämästä: siitä, että opiskelut on viety päätökseen ja astuttu työelämään, hankittu perhe ja asunto. Itse kun olen jäänyt tästä kaikesta paitsi. Usein en halua lähteä edes ulos kun pelkään, että joku tuttu tulee vastaan ja alkaa kyselemään. Häpeä on valtava. Haluaisin vain olla näkymätön.
😞

käväsin katomassa näitä keskusteluja, niin ilokseni olin sanut vastauksia. syrjäytyminen on tosiaan sellanen raastava asia, olen itse yrittänyt olla ystäviin yhteyksissä....mutta kun he ovat työelämässä on menot paljon erilaisempia ja ystäväpiirikin on erilaista. eivät kaikki ymmärrä eläkkeelle joutuvaa nuorta ihmistä, mutt mulla tuntuu ett kaikki muut paitsi yksi siskoista ei tajua. haukkui tuossa toissa viikonlopuna nimitellen ja arvostellen elämääni. totta kai se pahalta tuntui, mutta ajattelein sitten että kai se ymmärtää vielä joskus mitä elämä on. ei se mene niin aina kun tahtoo. Tuli mieleen, että minullakin on nuo kivut olleeet yksi syy jäädä työelämästä pois, eivät antaneet nukkua ym. aamulla oli tosi väsynyt olo jne. nykyäänkin, kosteus on pahasta. olen ollut vähän masentunut, siksi en käynyt tällä palstalla, mutta silti toivon että vastailette. on tosi mukavaa jakaa ajatuksia muiden kanssa, kun huomaa ettei ele yksin ongelmien kanssa.🙂

Minäkin olen kokenut siskoni puolelta halveksuntaa. Toisaalta en kyllä tiedä onko se ollut ihan normaalia sisarusten välistä kinastelua, minkä minä otan vaan kovin raskaasti (niin kuin kaiken muunkin). En kuitenkaan pistäisi pahitteeksi jos hän olisi kiltimpi ja ymmärtäväisempi minua kohtaan. Aina olen ollut pienempänä ja nuorempana alakynnessä ja koen olevani edelleenkin. Huomaan nykyään vältteleväni häntä ja hänen seurassaan olen varuillaan. Arvet ovat jättäneet lapsuudessa koetut tilanteet, jolloin siskoni ei halunnut minun leikkivän kavereidensa kanssa. Hän jopa vei kavereita minulta. Kadehdin teini-iässänikin heitä, jotka viettivät aikaa sisarustensa kanssa ja jakoivat ystävät.

Olen tutustunut muutamiin uusiin ihmisiin lähiaikoina, mutta huomaan etten aina halua viettää aikaa heidänkään kanssa. Pelkään että "paljastun". Ihmiset kyselevät paljon asioita ja haluaisin kertoa itsestäni vasta sitten kun minusta tuntuu hyvältä. Ihmisten kanssa oleminen tuntuu nyt jotenkin raskaalta (niin kuin moni muukin tällä hetkellä). Tuntuu siltä että olen friikki tai kummajainen. Jollain tapaa poikkeava yksilö, enkä haluaisi paljastua. Vaikeaa tietää etukäteen miten ihmiset suhtautuvat. Yksi kamalimmista suhtautumista on ihmisten välinpitämättömyys tai kyvyttömyys sanoa tai tehdä mitään. Tällaista reagointia saan läheisimmältä ystävältäni. ☹️