Moikka!

Minä olen parikymppinen nainen, joka painiskelee vähän saman ongelman kanssa. Itsetunto on niin alhaalla, että se aiheuttaa suunnattomia ongelmia kaikissa ihmissuhteissa. Parisuhteessa olen poikaystäväni kanssa ollut pian neljä vuotta, mutta alusta alkaen itsetuntoni on näkynyt mm. mustasukkaisuutena (jota en tosin ole juurikaan näyttänyt, poikaystäväni on vain huomannut jonkin vaivaavan minua) ja omiin epäonnistumisiin takertumisena. Minäkään en osaa ottaa kehuja vastaan, ja ajattelen usein että minun parempi olla yksin jotta ihmisillä on hauskempaa.

En oikein tiedä miten tästä "ongelmasta" pääsisi eroon - toisaalta olen alkanut ajatella, että ei huono itsetunto ole pelkästään huono puoli, onhan esimerkiksi vaatimattomuus ihan hyvä piirre. Mutta en minä silti näin huonoa itsetuntoa haluaisi...

Koulukiusaaminen on ehkä inhottavinta koko maailmassa. Se pahimmillaan vie koko elämän pohjalle, vaikket olisi sitä ansainnut. Terveisin "kolmannelta luokalta yläasteelle kiusattu ja sen jälkeen elämä on ollu vain kamalaa". Itse en pysty juuri luomaan ihmissuhteita, sillä olen muuttunut jotenkin kovaksi uusia ihmisiä kohtaan. Lisäksi olen hyvin valikoiva siinä, ketä päästän lähelleni, sillä en jaksa enää kuluttaa aikaani sellaisiin ihmisiin, joista en pidä. Toisaalta ihmiset eivät juuri tunnu minusta muutenkaan pitävän, vaikka yrittäisin. Moneen vuoteen en ole yhtään uutta ystävää, tai kaveriakaan oikeastaan, saanut, vaikka mieli on tehnytkin.

Haluaisin seurustella, mutten voi, koska pelottaa ja olen ruma ja mitä näitä nyt on, perinteisiä juttuja. Eniten kyllä vaikuttaa ajatus siitä, ettei kukaan minusta kuitenkaan pidä. Jos ei ole tähänkään asti pitänyt, niin miksi ihmeessä nyt? Huonompaan suuntaan mennään koko ajan sitä mukaa, mitä pidempään nyhvää oman kuorensa sisällä.

Kuulostat jotenkin erittäin samanlaiselta kuin minä, Tauriini20. Kyllähän ne sanoo, että koulukiusatustakin voi kasvaa ihan normaali ihminen, mutten minä ainakaan tiedä että miten. Inhottaa ajatellakin niitä peruskouluaikojen juippeja, jotka "eivät tehneet mitään" kenenkään mielestä ja nyt olen tässä. Haluaisin unohtaa, varmasti jokainen meistä haluaisi, ja siirtää ne ajat menneeseen ja elää omana itsenäni, mutta tämä on nyt osana itseäni enkä tiedä, miten tästä noustaan.

Onneksi on internet. Ei ole mitään väliä sillä, miltä näyttää, ja inhottavat ihmiset voi pyyhkäistä selaimelta hetkessä. Kivojakin tyyppejä löytyy, koska melkein kaikki internetheput vaikuttavat mukavilta (eri asia sitten, jos erehtyy kasvokkain tapaamaan, huhheijaa mitä porukkaa välillä...eikä tässä nyt mitään henkilökohtaista ketään kohtaan, välillä vaan tullut semmosia persoonia vastaan ettei mitään rajaa).

Olen 21v nainen ja mulla on samanlaisia ongelmia. Olen ollut koko ala-asteen koulukiusattu, myöhemmin koulussa on ollut lähinnä syrjimistä ja selän takana puhumista. Mielestäni oon ihan normaali(mikä nyt normaaliksi luokitellaan😋), tosin monet varmasti pitävät mua outona, koska olen hiljainen ja tarkka siitä kenelle puhun mitäkin,varsinkin tuntemattomille ihmisille, enkä myöskään 'uskalla' katsoa ketään silmiin.mulla on yksi hyvä ystävä, hänetkin.oon tuntenut ala-asteelta asti.. itsetunto myöskin nollassa. Kiusaaminen on kyllä vaikuttanut lähes joka päiväiseen elämään.

Tuttuakin tutumpaa on tuo koulukiusaaminen ja sen seuraukset elämälle. Tottakai kaksikymmpisellä entisellä koulukiusatulla on itsetunto vielä maassa jne! Voin sanoa, että minulla seuraukset olivat todella vakavat. Ymmärrän sen pelokkuuden muita ihmisiä kohtaan ja alavireisyyden jne.
Olen selvinnyt työelämään ja muutenkin. Työelämä ei aina ole herkkua, mutta en halua pelotella ketään, vaan kannustaa eteenpäin ja työelämääkin kohti.
Miksi selvisin? Vähitellen, päivä kerrallaan. Masentuneena koittaa hoitaa joku yksinkertainenkin askare, hakea kaupasta yksi ostos ja päästä näin liikkeelle, tervehtiä kassaa tai naapuria, mennä kirjastoon jne. Huolehtia itsestä. Päättää, että tämä kaikki järjestyy. Olla itseen tyytyväinen kun sai jotakin tehtyä.
Siinä oli mitä itse voi tehdä. Mutta ammattiapu on tärkein. Kannattaa olla sinnikäs siinä, että saa hyvän ammattilaisen rinnalleen. Puhua, peilata ajatuksia, saada tukea ja kannustusta. Saada luotettavalta ystävältä tai perheenjäseneltä tukea.
Kirjoittaa ajatuksiaan omaan vihkoon. Haaveilla tulevasta, siitä mikä tuntuisi hyvältä.

Näin asiat ovat vähitellen selkiytyneet, vaikka ongelmia toki on vielä. Mikään ei ole mahdotonta!

Mulla on ollu todella surkea itsetunto lähes koko aikuisuuteni ajan. Varsinaisesti koulukiusattu en ollut, mutta teini-ikä ja nuoruus oli vaikeaa; tein todella surkeita päätöksiä ja olin todella huonoissa väkivaltaisissa ihmissuhteissa. Tein myös itse kaikkea pahaa ja typerää. Kaikki tuo johti siihen, että pari vuotta sitten heräsin siihen, että vihaan itseäni oikeasti niin paljon, etten mielestäni edes ansaitse elää. Parisuhteessa olin, mutta eihän siitä oikein tullut mitään, olin tosi ripustautuva, pelkäsin että poikaystävä hoksaa mikä kamala ihminen olen ja lähtee. Opiskelin, olin ahkera ja pärjäsin hyvin, silti oli semmoinen olo että ihan tuurilla pärjään, ei minusta oikeasti ole mihinkään.
Kaippa sitten vakavat pohdiskelut itsemurhasta herättivät, en minä kuolla halunnut. Jostain sain toivoa, menin psykologin juttusille joka johti lopulta psykoterapiaan. Psykoterapia on ollut mukava tuki, mutta tuntuu että isoin askel oli se päätös hoitaa itseään, pitää itsestä huolta. Aloin ajatella paljon itseäni, inhottavia kokemuksia joita olen läpikäynnyt, mietiskelin että joku ulkopuolinen voisi pitää minua tosi vahvana kun olen vielä tässä kaiken sen jälkeen.
Tuolloin aloin myös syödä terveellisesti, kuntoilla, lopetin alkoholin käytön joka oli ollut turvani sosiaalisissa tilanteissa. Lopetin vaan menemästä sellaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, jotka tuntuivat liian tukalilta ilman alkoholia. Tein kaikkea mistä itse pidin. Olin vain niiden ihmisten kanssa joiden kanssa oli mukava olla. Päätin että ansaitsen vain hyvää, parasta. Sillä tavalla kai pikkuhiljaa aloin rakastamaan itseäni 🙂
Olen vieläkin varmaan matkalla, kaikki kai me ollaan. Minulle tässä matkassa on ollut tärkeintä juuri tuo itsensä hoivaaminen. Aluksi se ei tullut sydämestä mutta ajan kanssa opin arvostamaan itseäni. Nykyään olen onnellinen enkä vaihtaisi paikkaa kenenkään kanssa. Olen ylpeä itsestäni.
Minua aikoinaan auttoi eräs kirja jota voisin suositella: Vapaaksi ahdistuksesta, Edmund J. Bourne. Tuon kirjan ohjeita seurasin aluksi kun en oikein tiennyt mistä lähteä liikkeelle.

Tsemppiä kaikille itsetunto ongelmista kärsiville. Niistä on todellakin mahdollisuus toipua, kaikki me ollaan arvokkaita 🙂