20 masennuksen vuotta. Onko enää toivoa?
Nuorena masennuin. Syitä on vaikea sanoa. Muutama kuolemantapaus lapsuudessa ja koulukiusaaminen selkeästi vaikuttivat asiaan, mutta monet ovat selvinneet pahemmastakin voittajina pinnalle. Minä hukuin.
Masennukseni huomioitiin kun olin noin 16v ja takana synkkiä vuosia oli vasta 4. Silloin ei vielä keskusteltu julkisesti aiheesta ja nuorten masennusta pidettiin elämänjaksoon kuuluvana asiana. Koulu oli mennyt huonosti ja opettajien mielestä olin laiska ja tyhmä. Tietysti uskoin heitä. Asenne tarttui minuun niin syvälle, että en ole koskaan ajatuksesta päässyt eroon.
Vuosien varrella olen syönyt melkein jatkuvasti lääkkeitä vaihtelevin tuloksin. Terapeutteja ja muita ”puhekavereita” on useita ollut joista jotkut ovat olleet hetkittäin avuksi. Päiväosastolla vietin lähes vuoden. Joskus on ollut todella synkkiä hetkiä jolloin olen käynyt liki itsemurhaa mutta yleensä elämäni on vain päämäärätöntä itseinhoa, masennusta ja huonommuuden tunnetta. Olen jo väsynyt ja heräsin huomaamaan eräänä päivänä, että olen hukannut kaksikymmentä vuotta elämästäni. Tämä ei saanut minua ottamaan itseäni ”niskasta kiinni” kuten toivotaan, vaan haluaisin jo luovuttaa.
Onko enää mahdollista vapautua masennuksesta kun se on saanut myllätä aivoissani näin kauan? Järki kertoo esimerkiksi, että en ole epäonnistunut elämässäni keskimääräsistä enempää kuin muut, mutta en suostu uskomaan sitä. En kykene estämään aivojani etsimästä tapahtumista kaikkia mahdollisia syitä, mitkä osoittavat minun olevan kelvoton. Jos saan suoritettua tehtävän joka on tuottanut vaikeuksia (tiskaaminen) ja koen pienenkin ”onnen” tunteen aiheeseen liittyen, perässä seuraa ”Olet -piip- jos koet saavuttaneesi jotain tiskaamalla koska se muilla ihmisillä on helppo itsestään selvyys. Olet tyhmempi kuin luulet, jos kuvittelet saavasi itseltäsi arvostusta arki asioista.”
Olen koettanut saada ajatusmallini toisenlaiseksi ajatuseliminoillilla mutta se ei onnistu koska itseinho ajatukset ovat järkeä nopeampia. Olen koettanut puhua kauniita asioista peilin ääressä, kirjoittaa, maalta ja kuvata tunteitani ulos ja oikeaan suuntaan. Ulkoilen ja urheilen koska lääkärit sanovat, että se auttaa masennukseen. Tapaan ihmisiä ja harrastan asioita koska se tutkimusten mukaan auttaa masennukseen. En vaivaa ihmisiä masennus ajatuksillani koska se on väärin heitä kohtaan. Käyn pätkittäin töissä, silloin kun niitä on, koska niin kuuluu tehdä.
Masennuksesta en vain pääse eroon. Pelkään, että se on muuttunut jo liikaa osaksi minua. Itseinho ja itsetunnon täysi puutos ovat jo vuosikymmeniä estäneet minua iloitsemasta, haaveilemasta ja suunnittelemasta elämää joten en ole saavuttanut/edennyt mihinkään. Olen yhä 13v tyttö joka pelkää kuollakseen tulevaisuutta koska siellä näkyy vain loputon määrä nöyryytyksiä ja epäonnistumista.
Onko kukaan onnistunut vapautumaan masennusajatuksista ja tunnetiloista enään sen jälkeen kun on vuosia kasvanut niiden kanssa yhteen?
Onko enää toivoa?
Kuulostaa hirmu tutulta. Mulla tosin on niitä ilosempiakin ajanjaksoja ollut välillä, mutta aina se masennus mut löytää. Masennuin ollessani 11v ja hoitoa sain kun olin 14v. Eli paljonkos tässä nyt sitten tulee, öö, 19 vuotta tätä samaa. Monta kertaa olen ollut luovuttamassa ja kerran luovutinkin. Kun heräsinkin sairaalassa ja olin hengissä, niin siitä alkoi pikku hiljaa nousu pois itseinhosta, itsetuhoisuudesta ja huonosta itsetunnosta. Edelleen kärsin masennuksesta mutten ehkä samalla mittakaavalla kuin ennen.
En todellakaan toivo että kenenkään tarvitsee noin radikaalia herätystä saada, mutta mulla näköjään auttoi edes vähän.
Eli kaikilla on mielestäni toivoa päästä siitä pahasta olosta pois, ainakin toivon että on. Toivon ja uskon että sullakin on! 🙂
Hei!
Tuo asioiden tekeminen siksi, että ne kuulemma auttavat (tai saavat edes sivulliset vähemmän huolestumaan) on kovin tuttua. Hyviä ja huonoja esimerkkejä nähneenä voisin sanoa, että tietysti kannattaa kokeilla kaikenlaista, koska etukäteen ei aina tiedä mistä saattaa pitää. Pakottamalla mistään ei kuitenkaan opi pitämään ja sillä tavalla saattaa pilata sen asian itseltään lopullisesti.
Olen miettinyt paljon aloittajan mainitsemaa "masennusajatuksista ja tunnetiloista eroon enään sen jälkeen kun on vuosia kasvanut niiden kanssa yhteen". Itse koen sen niin, että vaikka masennuksesta ns. paranisikin, niin niistä vanhoista kokemuksista ei silti pääse eroon, koska nehän ovat ihan väistämättäkin muokanneet omaa persoonaa paljon. Tai vaikka ajatusmallit ja kaikki elämäntavat menisivätkin tosi pitkälti uusiksi, niin sitä kaikkea masennuksessa näkemäänsä ja kokemaansa ei noinvain unohda. Se toivottavasti aina säilyy tietoisuudessa jonkinlaisena ymmärtäväisyytenä ja luomassa elämään perspektiiviä.
Siksi mielestäni on myös lohdullista, ettei siitä omasta paranemisestaan kannata olla itselleen ankara. Huonoista tavoista tietenkin kannattaa päästä eroon, mutta muuten muutosta ei vaan revitä jostain ulkopuolelta, vaan se kasvatetaan nykyisen olemuksen pohjalta. Siten ajatellen nykyisessä olemuksessa ei ole mitään vikaa, vaan se on tähän tarkoitukseen juuri soveltuva. Hmm. Meinasin ensin kirjoittaa esimerkkejä, mutta tiedän, ettei pahassa masennuksessa mistään meinaa saada irti mielenkiintoa ja nautintoa. Toivon kuitenkin, että vaikka niihin omiin suruihin ja pelkoihin olisi kasvanut kuinka kiinni, niin sen takkukasan voisi nähdä enemmän mahdollisuutena kuin vankilana.
Jaksamista, ja armoa itselle! 🙂
Kiitoksia vastauksista. Helpottavaa lukea, että ymmärrätte mitä ajan takaa ja viesteissänne oli vielä toivonkipinäkin!
Sitähän juuri kovasti hoetaankin. "Älä ole niin ankara itsellesi." En osaa olla olematta. Olen epäonnistunut lähes kaikilla elämän osa-alueilla itseni ja yhteiskunnan silmin. Ja jos jatkan näin, yhä huonommaksi tilanne menee. Pienet epätoivoiset yritykseni eivät ole riittävän suuria vaativalle maailmalle. Toisaalta, en kuole nälkään tai jäädy pihalla talvipakkasessa, joten minulla ei ole edes oikeutta olla masentunut. Olen kiittämätön.
Kukaan ei ole kertonut miten sen anteeksi annon saa aikaiseksi? Vihaan itseäni liikaa kyetäkseni antamaan anteeksi.
Engine kirjoitti 6.1.2014 14:27
Kiitoksia vastauksista. Helpottavaa lukea, että ymmärrätte mitä ajan takaa ja viesteissänne oli vielä toivonkipinäkin!
Sitähän juuri kovasti hoetaankin. "Älä ole niin ankara itsellesi." En osaa olla olematta. Olen epäonnistunut lähes kaikilla elämän osa-alueilla itseni ja yhteiskunnan silmin. Ja jos jatkan näin, yhä huonommaksi tilanne menee. Pienet epätoivoiset yritykseni eivät ole riittävän suuria vaativalle maailmalle. Toisaalta, en kuole nälkään tai jäädy pihalla talvipakkasessa, joten minulla ei ole edes oikeutta olla masentunut. Olen kiittämätön.
Kukaan ei ole kertonut miten sen anteeksi annon saa aikaiseksi? Vihaan itseäni liikaa kyetäkseni antamaan anteeksi.
Kovin on tutttua kirjoituksesi. Itse en pääse menneisyydestä eroon. Koulukiusaaminen'
ja tehdyt virheet elämässä ei anna rauhaa.Olen yrittänyt kääntää ajatusmaailmaa toiseksi.
Toivotonta.Kunpa oppisi elämään tässä ja nyt- Nauttimaan elämän piemistä iloista.
Antamaan anteeksi. Kovin vaikeaa. Kuitenkin sisimmässä pieni toivon kipinä. Jos
elämä muuttuisi paremaan. Oppisi elään sovussa itsensä kanssa. Antamaan anteeksi.
Minulla ei ihan noin kauan ole masennushistoriaa. Tosin olin jo lapsena ja nuorena masentunut ja ahdistunut, mutta kun muutin pois lapsuudenkodista, seurasi pitkä hyvä jakso, monta hyvää vuotta. Tätä nykyistä diagnoosillista, vaikean masennuksen jaksoa on kestänyt 7v. Alkoi uupumuksesta ja romahduksesta. En kykene näkemään toivoa, että enää toipuisin. Niin monta kertaa olen jo romahtanut ja ollut sairaalassakin. Kaikkea on kokeiltu. Erilaisia ryhmiä, lukuisia lääkkeitä, päiväsairaalaa, osastojaksoja, sähköhoitoa, terapiaa. Mihinkään en ole päässyt. Aina vain rämmin samassa suossa. Niinpä en usko, että minulla on enää toivoa. Anteeksi, kun sanon näin. En halua sinua lannistaa. Kuitenkin olen alkanut vähitellen uskoa, että tämä kaikki on masennuksen puhetta. Että vaikka olisi kuinka toivottomassa tilanteessa, kun masennus alkaa hellittää, herää toivonkipinäkin ja alkaa uskoa siihen, että toivoa paranemisesta on. Sitä odotellessa. Sitä toivoessa.
Minullakin on voimakas itseinho ja itseviha. Ja itsetunto heikko. En usko itseeni ja omiin kykyihini ja mahdollisuuksiini. Haluaisin kyllä. Ja haluaisin osata olla itselleni armollinen ja kyetä hyväksymään itseni. Ja joskus ehkä jopa pitää itsestäni. Edes terapia ei ole kyennyt tätä muuttamaan ja kohta terapia jo loppuukin (ellen saa jatkoa, mikä on epätodennäköistä). Niin syvässä ja tiukassa ovat negatiiviset käsitykset itsestä.