Vaikka omasta sukupolvenvaihdoksestani onkin jo aikaa, olen välillä miettinyt, mikä eniten otti päähän silloin kun hankausta edellisen sukupolven kanssa oli eniten. No, aiheita on tietysti paljon, mutta yksi minkä ajattelu edelleenkin saa verenpaineeni kohoamaan oli se kapeanäköisyys, joka vanhemmalla polvella oli minun elämääni kohtaan. Usein tuntui, ettei heillä (tai oikeastaan vain isälläni, äitini kanssa tulin aina paremmin toimeen), ollut mitään käsitystä mitä kaikkia asioita elämääni kuului ja miten ne vaikuttivat. Pienet lapset, jatkuva univelka ja väsymys, toistuvat keskenmenot – niitä ei keskusteluissa otettu mitenkään huomioon, vaan ajateltiin että myös minulle tämä tila on se tärkein asia elämässäni ja että teen kaikki päätökset tila edellä. Minulla oli tunne, että ketään ei kiinnostanut miten minä jaksan (tai jaksanko), kunhan vain hoidan tilaa kunnolla – ja mielellään sillä tavalla kuin vanha polvi oikeaksi määrittelee. Muistan kun lopen väsyneenä menin lääkäriin korvatulehduksen vuoksi ja lääkäri kysyi minulta, kuinka voin, aloin vaan itkemään. Ensimmäistä kertaa vuosiin joku kysyi MINULTA, kuinka minä voin eikä fokus ollut tilassa. Silloin tunne vuoti yli ja ymmärsin, kuinka loputtoman väsynyt olin. Se myös auttoi itseäni ymmärtämään, että minun vointini on tärkeää ja aloitin hitaan matkan kohti tervettä itsekkyyttä. Tällä hetkellä olen jo aika pitkällä tuolla matkalla ja minulla on voimavaroja myös muille jaettavaksi. Nyt pohdinkin, kuinka sinä voit? Herättikö tämä kirjoitus sinussa ajatuksia?