Lopullinen lapsettomuus... kuulostaa niin lopulliselta. Suru - onko se loputon?

Tällä palstalla ei ole keskustelua, mutta aloitan ja avaudun. Tilanne on juuri tuo kun sanoin, viimeinen hedelmöityshoito tehtiin hieman vajaa vuosi sitten, kaikkea kokeiltiin, lahjamunasolua, lahjasiittiötä, omia munasoluja, eri lääkkeitä, eri lääkäreitä, luontaistuotteita, akupunktiota, rukouksia, unelmakarttaa, visualisointia.. nimeä se niin olen tehnyt sen. Rahaa meni hyvän hybridiauton verran.

Kaikista ponnisteluista huolimatta neljän vuoden matka hedelmöityshoitojen maailmassa loppui siihen kymmeneen prosenttiin, joka ei hoidoista apua saa. Tämä on jättänyt pohjattoman toivottomuuden ja huonommuuden tunteen ja kaipauksen siitä, mitä en tule saamaan. Puoliso ei ota tätä yhtä raskaasti, tuntuu että on unohtanut jo koko asian. Itseä itkettää joka päivä. Olen siirtynyt puolisujuvasti psykiatrian polin asiakkaaksi, eli masennuslääkkeet, rauhoittavat ja unilääkkeet ovat tulleet elämään. Toivottavasti terapiakin, kun tilanne ei enää ole akuutti.

Lapsettomuus ei todellakaan ole ainoa ongelma elämässäni, mutta varmaan akuuttina kriisinä laukaisi kerralla kuonat liikkeelle. Elämä ei tunnu elämisen arvoiselta. Mistä voisi löytää uuden tarkoituksen, uuden unelman, jotain mikä tulevaisuudessa häämöttää?

Mikä se on sinulla? Talo, auto, matka, lemmikki, kummilapsi, ruusutarha, työpaikka? Vai onko se jaksaa kesän yli, syksyn yli, jouluun, vappuun, kesälomaan?

Emme kertoneet hoidoista kenellekään. Ainakin itsellä oli mielessä alusta asti se, että jos ei onnistutakaan, niin ei tarvitse sitten myöntää epäonnistumista ja hävetä. Ei tarvitse ei.

Toisaalta, kun kukaan ei tiedä, ei kukaan osaa olla tukenakaan. Siksi varmaan tilitän tänne nimimerkillä, keskusteluun joka oli hautautunut niin monen klikkauksen päähän, ettei tänne varmaan kukaan koskaan löydä. Perheestä ei ole tukea tai apua, ystäviä ei ole tai heidän lapsiarkensa on liian raskasta seurattavaa. On etäinen puoliso, joka on tietenkin kaikista eniten vertainen, mutta ei vertaistuki. On joko mielessään ohittanut koko aiheen, tai ei ollut täydestä sydämestä mukana alun perinkään. Epäilen kyllä, että molemmat pitävät paikkaansa.

Oma keho petti asiassa, jonka pitäisi olla sen ydintoimintaa. Syytä kaiken epäonnistumiselle ei koskaan selvinnyt, vika ei ollut anatomiassa eikä hormoneissa. Elämäntavat kunnossa, painoa ei ylimääräistä, ruokavalio hyvä, alkoa vähän tai ei yhtään, ei tupakointia, kahviakin vähensin. Kaikki hoidot tehtiin niin säntillisesti ja pilkuntarkasti, kuin osattiin. Jostain syystä vain joka vaiheessa keho laiskotteli - munasoluja tuli vähän joka kerta, hedelmöittymään saatiin parhaimmillaan kaksi ja niistäkin joka kerta jakaantui vain yksi, sekin joskus heikkolaatuinen. Alkiot eivät millään kiinnittyneet, edes täysin lahjasoluilla tuotetut. Valehtelin, kiinnittyipäs yksi. Munanjohtimeen.

Hoitojen aikana kävin välillä purkamassa pahaa oloa terapeuteilla. En säännöllisessä terapiassa, vaan tarpeen mukaan itse maksavana. Yksi terapeutti tuntui asiasta vähän ymmärtävän, mutta ei jotenkin osannut lohduttaa vaan halusi vain penkoa aina syvemmältä. Toinen oli empaattisempi ja yritti luoda vähän toivoa ja löytää lohtua pikkuasioista, mutta antoi lopulta niin huonoja neuvoja, etten mennyt uudelleen. Varmaan olin vähän liian herkkänahkainen, mutta tilanne nyt vaan oli herkkä, enkä kaivannut enää lisää sitä lajia.

Kuulun Facebookissa SYKE-ryhmään, jossa aina välillä on henkilökohtaistakin keskustelua. Jotenkin en saa sielläkään suutani avattua, ettei täysin tuntemattomat ihmiset samassa tilanteessa ajattelisi, että mikä luuseri. Hävettäisi omalla nimellä vertaisryhmässä myöntää että parhaani tein ja se ei riittänyt. Kyllä pitää ihmisen olla aasi ja kohtuuttoman ankara itselleen. Vaikea tässä on itsestä kyllä enää löytää hyviä puolia, kun huonot vie kaiken tilan.

Olen huono tuottamaan jälkeläisiä, mutta olenko minä hyvä jossain? Olen hyvä sanaristikoissa ja matematiikassa. Ei ne ehkä ihan rikasta elämää elämisen arvoiseksi, huonot painaa vaakakupin pohjaan asti. En keksi enää oikein mitään mikä saisi jaksamaan päättymättömän arjen tätä surkeaa rataa. Lapsettomuus on lopullista, onkohan surulla loppua?

Mietin tuota, kuinka ystäviä ei ole tai kaikkiin on yhteydenpito jostain syystä loppunut. Ahdistaa, kun kaikissa suhteissa minä olen se, joka saa joustaa, koska ei ole niitä lapsia. Minullahan ei voi olla mitään menoja ja kalenteri on jatkuvasti tyhjä. Aiemmassa työpaikassani tuli selväksi, että minähän voin olla koulujen syys- ja hiihtolomat töissä, kun ei ole koululaisia. Voin olla joulun töissä, kun ei ole perhettä. Kaveria voi tavata, jos lapsi suostuu nukkumaan päiväunet ja syömään välipalan, muuten siirtyy tunnilla/huomiseen/ikuisuuteen. Suvun juhlissa minä voin tulla laittamaan kahvit ja pöytäliinat, kun ei ole niitä lapsia huolehdittavana. Lapsuuden kaveriporukan tapaamiset järjestetään arvaappa missä... leikkikentällä tai hoplopissa. Aina pitäisi olla valmis joustamaan lapsellisten puolesta. Vauva-, pikkulapsi-, koululais-, tai teiniarki nyt vaan on niin kuormittavaa, ettei siihen yhtä luuseria enää kaivata haitolle, jos ei suostu lapsia sitten vahtimaan. Olipas se katkeran kuuloinen tilitys, huh.

Vaikka muuhun olisinkin pystyvä mukautumaan, niin ahdistaa niin maan p*leesti tavata niitä muiden lapsia tai kuunnella lapsiperheen huolia. "Ole onnellinen kun sinulla ei ole apinoita!" En minä voi tulla teidän lapsen ristiäisiin, kun itken jo ajatuksesta. Taikka teidän taaperon syntymäpäiville, jossa vilistää tusinan verran vauvoja ja taaperoita. Siinä menee helposti iloinen juhla pilalle kun yksi pitää vessaa varattuna ja itkee siellä. Mutta kun ei sitä voi tietenkään sanoakaan, pakko keksiä mahatautia ja migreeniä, ja luvata tulla kakulle seuraavana päivänä ja olla sitten menemättä. No onpa ihme ettei niitä ystäviä ole.

Miten hitossa tästä pääsee yli? Koko elämän lävistää yksi suru, trauma tai mikä lie. Vaikuttaa kaikkeen kanssakäymiseen, lounaspöydässä olet ulkona, kaveripiirissä olet ulkona, sukulaisten seurassa ulkona. Somesta en viitsi edes aloittaa, kyllä tämän palstan lukijat tietää.

Miten löytäisin jonkun, jonka kanssa ei tarvitsisi ikinä puhua lapsista tai lapsettomuudesta, itselläkin alkaa kyllä ikää olla sen verran, että jos ei ikätoverilla lapsia ole niin kiireellä ne pitäisi saada. Eli periaatteessa melkein kuka tahansa lapseton yli 40-v nainen kai kävisi, ehkä 45+ olisi jo varsin turvallista seuraa. Onhan teitä ja meitä siellä jossain, varmaan yhtä ulkona kuin minäkin. Tunnistat minut neilikasta rinnassani, ja välttelevästä katseesta.

Puolison kanssa lapsettomuushoidot on hoitojen jälkeen ollut lähes täysin vaiettu aihe. Hoitojen aikanakin puoliso tuntui olevan vain osaksi mukana, sanoin aina tavallisten ultrakäyntien yhteydessä että "ei ole tarvetta tulla kaveriksi, se on vain ultra", kun lähes varmaksi tiesin ettei hän varmaan haluaisi tulla kuitenkaan. Ei tullut munasolun keräyksiin eikä katsomaan kohdunulkoista raskautta ultrasta. Ajattelin jotenkin toiveikkaasti aina, että kunhan tästä osuma tulee, niin on varmaan sitten täysillä mukana, kun yhteinen lapsi kuitenkin on tavoitteena.

Hoitojen aikana jo tuntui pahalta ja yksinäiseltä, ja hoitojahan kesti monta vuotta. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että kannoin yksin toivoa ja surua. Toive oli oikeasti vain niin kova, että en halunnut nähdä totuutta sen takana. Varmasti hänkin omalla tavallaan toivoi ja suri, mutta näkymättömissä ja tuntui että liian vähän. Oikeasti tietenkin toivoin että olisi osallistunut sekä käynneille, että tunteisiin.

Nyt kun kaikki on ollut ohi jo yli vuoden, asiasta ei ole kertaakaan puhuttu kokonaisia lauseita. Minä olisin varmasti halunnut montakin kertaa kartoittaa kummankin tunteita asiaan ja saada tukea. Sen sijaan itken yksin suihkussa menetettyä elämää ja toteutumattomia haaveita. Myös nykytilannetta, jossa elämäni suurin kriisi on toiselle yhdentekevä. No ehkei se oikeasti ole, mutta siltä se kuitenkin tuntuu.

Mutta miten sen voisi ottaa puheeksi näiden kaikkien hiljaisten vuodenaikojen jälkeen. Sanoa, että sattuu ja surettaa. Kipu tuntuu joka puolella, henkisesti ja fyysisesti ja kaikki siltä väliltä, etkö huomaa. Mitä jos ei vastakaikua edelleenkään saa, toisaalta miten sitä voi saada, jos ei itse vie asiaa eteenpäin, jos ei ota sitä esille.