Heipsun, täällä kirjoittelee pian 40 täyttävä naikkonen, jolla takana useampi vuosi yrittämistä, kaksi koville ottanutta keskenmenoa, spontaanin raskauden myötä lähtöpassit julkisen puolen IVF-polulta ja nyt mahdollisuus palata sinne. Viimeisestä keskenmenosta on tasan vuosi. Heitin silloin ovulaatiotikut ja raskaustestit pois ja päätin, että tämä oli nyt tässä.

Kun katson ystäviemme lapsiperhe-elämää (vauva-arkea, pikkulapsiarkea, teinilapsiarkea, uusperhearkea ja kaikkia mitä skaalaan kuuluu), tuntuu, etten/ettemme halua sellaista tai sitä. -En tunne, että kotimme olisi vajaa, enkä ikävöi pienten jalkojen tepsuttelua. Tähän toki auttoi, kun 2v sitten saimme koiran, joka saa osakseen aika paljon toisaalle tarkoitettua rakkautta.

Mutta kun puhun vauva-asiasta, ja siitä, miten en haluakaan lasta, alan itkeä syvää, toivotonta itkua. Apua, kuten nyt. Eli pohjimmiltaan kyse lienee suojamekanismista, jonka on nyt yli viiden vuoden yrittämisen aikana itselleen rakentanut pohjustamaan sitä mahdollisuutta, ettemme koskaan tulekaan saamaan biologisesti omaa lasta.

Toivoisin, että joku sanoo mitä tehdä, vaikka itsestähän ne päätökset pitää tulla. Mutta milloin on lupa heittää hanskat tiskiin? Onko jokainen kivi pakko kääntää ennen lapsihaaveesta luovuttamista? Kadummeko, jos emme yritä vielä enemmän? Tuntuu, etten halua kokea enää ikinä yhtäkään keskenmenoa ja jos jatkamme yrittämistä, niin riskit siihen ovat jo moninkertaiset - tätä keinohedelmöityskään ei muuta.

Ristiriitaisia tunteita. Onko ketään, joka kipuilee saman asian äärellä?

Heippa!

Olipa kyllä samaistuttavasti kerrottu tuo, kuinka yhdessä hetkessä ei koe kaipaavansa lapsiperhe-elämää ja toisessa hetkessä juuri sen puute on asia, joka tuo niin suuren surun. Itse elän juuri vastaavien tunnemyrskyjen keskellä ja päätösten tekeminen on todella vaikeaa.

Meillä on vähän erilainen tausta. Minulla puolisoni kanssa pitkän yrittämisen jälkeen yksi spontaani raskaus, joka päättyi keskenmenoon ja sen jälkeen yli vuosi on yritetty uudelleen ja nyt ollaan siinä pisteessä, että pitäisi päättää, mihin hoitoihin ryhdytään vai ryhdytäänkö mihinkään...

Näen täysin mahdollisena onnellisen elämän yhdessä mieheni ja koiran (tai tulevaisuudessa useampien koirien) kanssa. Toisaalta nyt ollaan tilanteessa, jossa päätöksiä on tehtävä ennen kuin ikä tulee vastaan. Olisi osattava ajatella, tuleeko myöhemmin katumapäälle, jos nyt ei tee aivan sitä kaikkea lapsitoiveen eteen. Samalla mietin, että jos ei tässä vaiheessa pidä itsestään selvänä kaikkensa antamista ja uhraamista, onko lapsiasia sitten itselle niin tärkeä.

Elämäni vaikeimpia päätöksiä. Ja kuten sanoit, niin ristiriitaisia tunteita.

Hei! Kiitos kokemustenne jakamisesta. Yhtä lailla ristiriitaisia tunteita sinkoilee niin mielessä kuin kehossakin.

Oon täällä uusi ja aivan uuden, pelottavan asian äärellä. Olen 35-vuotias ja reilut pari vuotta sitten jätimme ehkäisyn lopullisesti pois, ennen sitä oli käytössä hyvin huolettomasti ajatuksella "tulkoon jos tulee". Eipä tullut, eikä sen jälkeenkään ole tapahtunut mitään raskauden alkamiseen viittaavaakaan. Tämä ahdistaa mua enemmän kuin haluan myöntää.

Aiemmin suhtauduin lapsiasiaan hyvin kevyesti, puolisoni on aina halunnut lapsia "sitten joskus", itselläni ei ole ollut mitään vauvakuumetta juuri ikinä. Kunnes 30 täytettyäni aloin tuntea omituista oloa raskaana olevien ystävien ja tuttavien lähellä. Tunnistin lopulta sen olevan kateutta. Omanlaistaan vauvakuumetta kai sekin.

Meillä on pitkä suhde takana ja meille on vihjailtu enemmän ja vähemmän tahdikkaasti perheen perustamisesta suhteen alusta saakka. Kun teimme päätöksen, kerroin lähimmilleni, että me todella yritämme lasta, ja utelut loppuivat onneksi siihen. Aikaa on nyt kulunut sen 2+ vuotta, eikä kukaan asiasta tietävä uskalla/kehtaa ottaa koko asiaa enää puheeksi, koska tilanne taitaa selittää surullisesti itse itsensä.

Suru ja siitä kumpuava suuttumus ovat ajaneet siihen, että oon alkanut vastata tarpeettoman kärkkäästi niille vähemmän tutuille ihmisille, jotka vauvoista ja biologisesta kellosta vihjaavat.

Pahinta ovat pyytämättä tulevat neuvot. Neuvoja satelee ovista ja ikkunoista, "tikuta se ovulaatio", "pidä lomaa, älä stressaa", "älä mieti koko asiaa".. Neuvoja aina seksiasennoista yksisarvishoitoihin. Oksettaa. Yritän parhaani mukaan selittää, että tilanne on mulle niin tuore ja tuntematon, että jo ajatus tutkimuksista pelottaa. Puolisoni onneksi kuuntelee, joskin tuntuu että hän vähättelee asiaa (joku suojamekanismi?), hän vetoaa mm. siihen että kaksi vuotta on vielä lyhyt aika. Tulen joka kuukausi tuskallisen tietoiseksi siitä, että mahdollisuus luomuna raskautumiseen tippuu koko ajan. Puolisoni voi saada lapsia ties vielä minkä ikäisenä, mulle se ei enää ole niin itsestäänselvää.

Lapsen saamistakaan en ole koskaan pitänyt itsestäänselvänä, sillä lähipiirissäni on monia lapsettomuudesta kärsiviä. Sit tulee tunne, onko lapsettomuustuskani jotenkin vähempiarvoista, kun en ole vielä hoidoissa saati hakeutunut edes tutkimuksiin? Onko mulla edes oikeutta vielä valittaa?

Jokseenkin ylimielisesti olen kuvitellut, että meille lapsi tulee sitten kun sen on tarkoitus tulla. No, kokemus on ainakin vetänyt maton jalkojen alta ja tehnyt taas nöyräksi.

Tiedostan, että tutkimuksiin hakeutuminen on varmasti seuraava viisas askel, mutta mun täytyy kerätä siihen rohkeutta. Helpottaisi tietää, jos tilanne olisi niin yksinkertaisen mustavalkoinen, että en vain kykene saamaan lapsia. Saisin "virallisen luvan" surra, ehkä ajan kanssa hyväksyä sen ja siirtää huomiota muihinkin asioihin. Ehkä suurin uhkakuva on se, joka monilla muillakin kohtalotovereilla on: mitään vikaa ei ole, ja syy jää selittämättä. Kuinka kauan epätietoisuudessa jaksaa elää?

Turrutan mieleni ja tunteeni, kun ystävät ja työtoverit jakavat raskausuutisia ja jäävät äitiyslomille. Turrutan niin, ettei mikään tunnu enää miltään. Yksin ollessa suru tulee ulos ja siinä kohtaa sitä kaipaa vertaista, joka on läsnä. Kuuntelee, eikä neuvo. Tarjoaa olkapään eikä tarvitse sanoa mitään.