Tein abortin kuukausi sitten. Olimme 2,5 kuukauden "tauolla" poikaystäväni kanssa (hän muutti takaisin kotiinsa ja mä olin vielä vähän aikaa Euroopassa) ja yhteisestä sopimuksesta saimme olla muiden kanssa. Valitettavasti mun kohdalla napsahti ja sain tietää raskaudestani vasta kun olin muuttanut tänne pallon toiselle puolelle. Kaikki suuret suunnitelmat meni uusiksi, ja en pystynyt keskittymään normaaliin elämään pahoinvoinnin ja mielialavaihteluiden takia. Abortti oli ainut vaihtoehto mun kohdalla. En ole ikinä haaveillut äitiydestä sen enempää, en ole hyvä lasten kanssa ja en ole oikeastaan ikinä halunnut lapsia.

Tuntui, että se pieni otus sisälläni kuoli heti kun sain ajan operaatioon. Tuntui etten ollut raskaana enää vaikka pahoinvointia oli. Odotin vain, että kaikki olisi ohi ja voisin olla jälleen onnellinen.

Operaatioaika tuli ja kauheasti pelotti (en ollut ikinä ennen ollut sairaalassa), mutta kaikki olivat hyvin ystävällisiä. Se päivä meni hyvin, nauroin paljon ja olin onnellinen, että se oli ohi. Valitettavasti toinen päivä toi tullessaan masennuksen ja en tiedä kuinka kauan tätä jaksaa enää. Poikaystäväni on liian nuori käymään läpi tällaisia asioita, vaikka syyttääkin mua lapsellisuudesta (olen 26, hän 19). Joka toinen päivä olen onnellinen, toisena taas surullinen. Hän on kestänyt kovasti ja suurimman osan ajasta on tukenani. Valitettavasti hän on myos valehdellut ja suhteemme kärsii masennuksestani ja hänen valheistaan (jotka sain selville vasta kun muutin tänne, muutoin olisin jäänyt Eurooppaan).

Masennuksen lisäksi tämä kuukauden kestänyt vuoto on ollut pieni, mutta rasittava sivuoire. En ikinä laskenut milloin laskettuaika olisi tai muita, joten en edes halunnut äidiksi. Näin ultrassa pienen mytyn, eikä tullut halua muuttaa mieltä. En kadu aborttiani, ainoastaan sitä, että ylipäänsä tein jotain todella tyhmää.