Mermaid2...
et ole enää yksin kun tulit tänne.
Hyvä sinä.
Täällä on kohtalotovereita.
Kirjoita ulos se mikä ahdistaa ja mikä saa panikoimaan.

Heippa ! Et ole yksin maailmassa etkö edes suomessa tuossa tilanteessa, itselläni sama ongelma ! Kärsin ensinnäkin pahoista pakko-oireista jonka takia elämäni on yhtä helvettiä! Kävin yli vuoden hoitojaksolla ja sielläkin jouduin yli puoli vuotta käymään ennekuin sain suustani ulos ja pystyin kertomaan kaiken... Kun jälkikäteen mietin en kertonut silloinkaan kaikkea... En kehdannut, Olen ystävällinen ihminen ja välillä liiankin, jonka takia en uskaltanut kertoa aivan kaikkea psykiatrille koska pelkäsin että huolestutan hänen elämäänsä minun murheilla ! En puhu perheelleni ongelmistani koska en halua huolestuttaa heitä, puhun itselleni että "Minulla on kaikki hyvin " Vaikka todellisuudessa itken tuskaa sisälläni koko ajan ! Olen maailman mahti valehtelija, olen siinä huippu jota auttaa kirkkaan siniset kuultavat silmäni... Kun minulta kysytään "onko kaikki hyvin , kerro mikä painaa" vastaan kirkkaan siniset silmäni levällään "Kaikki todella hyvin , ei ole mitään ongelmaa". Tämän takia moni ei edes huomaa että kaikki ei ole hyvin ! Olen menettänyt itseluottamukseni pakko-oireiden takia, Kaverit ovat loitoneet ja nyt minulla ei ole yhtäkään ystävää. Kaksi kaveria.. Toisen olen tuntenut pienestä asti ja tiemme valitettavasti loittoneen toisistamme vain kauemmaksi ja kauemmaksi.. Toinen kaverini on sukulaiseni, jonka kanssa olemme täysin erillaiset , Meillä ei ole mitään yhteistä joten onko se kunnon kaveruutta.. ei ole.. Perheeseeni ole rikkonut välit vaivojeni takia koska äitini mielestä olen "Hullu" (Pakon omaisten liikkeiden takia)... Siskoihin on jonkinlaiset välit , mutta ikäeroa on toiseen 12 vuotta ja toiseen 6 vuotta, Emme ole koskaan olleet niin läheisiä että kertoisimme salaisuutemme ja ongelmamme toisillemme .. Olemme vain siskoja... En käy ulkona. Meno jalka vipattaisi joskus viikonloppuisin , Mutta ensinnäkin minulla ei ole kaveria kenen kanssa lähteä, joten jään vain kotiin yksin kuuntelemaan musiikkia... Olen siis käytännössä täysin yksin suruni ja ongelmieni kanssa ! Muut ihmiset luulevat että olen täysin normaali ihminen ja elän normaalia nuoren ihmisen elämää mutta ei se niin ole... Istun kotona yksin, koska ei ole ketään kenen kanssa lähteä minnekkään ! Olen yrittäny ottaa itseäni niskasta kiinni että ottaisin yhteyttä vanhoihin ystäviini mutta huonon itseluottamuksen johdosta en saa sitä tehtyä "Jos hei eivät halua olla kanssani koska olen tälläinen "....

Voi että mä oon ihmetelly, eikö kukaan muu ole samanlainen piilottelija kun minä! Kiitos alottajalle. Alkoi tuntumaan heti siltä että meillä olis paljon puhuttavaa keskenämme.

Mä häpeän omaa masennustani niin paljon etten kehtaa kenellekään näyttää todellista minääni. Ja mä olen taitava siinä. Asun yksin eli on helppo tarvitessa hakeutua aivan yksin omaan seuraani kotiin.

Tiedän myös että jos alan puhumaan ystävilleni, alkaa se paasaaminen että sitä ja tätä ja tota on nyt heti tehtävä ja tonne ja tänne mentävä juttelemaan ja hakemaan lääkkeet jnejne. Mutta mä en jaksa.

Eli parempi olla hiljaa ja hymyillä 😞

Itselläni on sama juttu. Olen ollut masennuksessa on ja off 15v asti. Ja on ollut myös itsetuhoisia ajatuksia. En tykkää kertoa edes kavereilleni, koska samasta syystä; ootko kertonut kellekään? Käy kuraattorin luona, kerro vanhemmille jne. En jaksa paasaamista ja saarnaamista. Se vain ärsyttää ja hermostuttaa enemmän.☹️