Ukkomies kirjoitti 26.11.2008 14:43

Olisi kiva keskustella vertaisten kanssa psykooseista ja etenkin skitsofreniasta!

Hei
Minulla sairautena erilaistumaton skitsofrenia, vaikka tästä luokituksesta en niin varma olekaan. Olen mennyt sairauteni kanssa ylä ja alamäkeä jo yli kymmenen vuotta. Kaikki alkoi kun aloin kuulla puhetta ja ääniä ja aluksi luulin että ne kuuluivat naapurista vain.
Muistan sitten kun olin ystäväni kanssa pitseeriassa niin nämä samat äänet huusivat minulle ravintolan äänien ylitse. Olin tietysti säikähtänyt paljon.
Kotona tilanne kärjistyi siihen pisteeseen, että äänet kuiskivat katonrajasta minulle ja saivat minut uskomaan että asuntooni aijotaan hyökätä, joko ulko-ovesta, tai parvekkeelta ja minun on juotava pesuliusta, koska hyökkääjät aikovat tehdä sellaista väkivaltaa minulle, että minun on parempi kuolla ennen sitä.
Olin tietysti kauhuissaan ja join tolua vähän. Ystäväni tuli juuri kylään ja minulla oli pesuainemyrkytys, mutta myrkyt tulivat vain nopeasti ulos.
Kun menin niin huonoon kuntoon, että en muistanut ajasta enään mitään vaan olin ajantajuton, niin jouduin sitten nuorten psykiatriseen hoitolaitokseen. Olin yrittänyt itsemurhaa ja olin viillellyt itseäni. Tämän ja ääniharhat kuitenkin salasin taitavasti, sillä pelkäsin, etten ikinä pääsisi sairaalasta pois, jos paljastaisin kaiken ja vaikka keskittymiskykyni esim.yhteisissä keskutelutilanteissa ei ollutkaan hyvä, niin sain puhuttua itseni tarkkailuajan jälkeen kotiin.
Olen käyttänyt lääkityksenä Zypreksaa ja se on auttanut paljon ja olen pystynyt elämään normaalia elämää kymmenen vuotta. Kuitenkin vain ulospäin näkyvästi normaalia, koska olen ollut niin harhainen ja se on tuntunut häiritsevältä.
MInulla on ollut sekä ääni-että näköharhoja. Yleensääänet ovat komentavia ja jos en ole totellut niitä, niin on tullut väkivaltaisia rangaistuksia, jota mielestäni ovat menneet aivan kummittelun puolelle.
Lääkärin mielestä kaikki jostuu sairastavan omasta alitajunnasta, mutta olen kokenut sen luokkaavana, että miten voisin keksiä kaiken itse. Esim välillä tunnen, että joku lyö minua, tai tukistaa, tai minulle saattaa tulla vieras maku suuhen ja pahimmillaan vaikka ulosteen maku suuhun. Olen kokenut nämä harhat luokkaavina.
Edes Zypreksa lääkitys ei ole näihin auttanut ja olenkin kuullut, että markkinoilla on jokin uudempi ja tehokkaampi lääke josta voisi olla enemmän apua.
Mietityttää vain että uskallanko lähteä kokeilemaan lääkkeen vaihtoa, että jos sekoan vain enempi, tai tulee muita sivuoireita. Mutta toivossahan on hyvä elää.😉

oletko ikinä miettinyt että kyseessä ei välttämättä olekkaan mielisairaus..
Oletko ikinä kysynyt henkimaailman tutkijoilta asiaa, uskon että he voivat auttaa sinua..

ippula kirjoitti 8.4.2009 17:14

oletko ikinä miettinyt että kyseessä ei välttämättä olekkaan mielisairaus..
Oletko ikinä kysynyt henkimaailman tutkijoilta asiaa, uskon että he voivat auttaa sinua..

Kyllä se hyvinkin voi olla mielisairaus ja oikea lääkitys hyvinkin auttaa siihen että harhat häviävät kokonaan tai ainakin vähenevät huomattavasti. Itselläni on paranoidinen skitsofrenia ja minullakin on ääniharhoja ollut kunnes olen saanut lääkkeeksi Zypreksan ja kun lääkettä on nostettu oikealle tasolleen niin harhat ovat hävinneet kokonaan. En tiedä pysyvätkö harhat poissa vai voiko lääkkeen teho laskea kun aikansa syö niitä. Toivottavasti harhat pysyvät poissa ja toivottavasti voisin joskus vieläpä jättää lääkkeen pois kuitenkin niin että harhat ei tulisi takaisin.

Jaksamista 🙂🌻 aloittajalle arkeen sillä ymmärrän miten häiritseviä äänet voivat olla välillä. Välillä ne ovat kuitenkin minulla olleet lähes kuin ystävän korvike ja ihan ystävällisiä ja mukavia nuo äänet, mutta nyt niitä ei ole.

Diagnoosina skitsoaffektiivinen häiriö ja post-traumaattinen stressioireyhtymä. Harhoja olen nähnyt ja kuullut noin puolentoista vuoden ajan. Varjoja ja kuiskailuja enimmäkseen, mutta kyllä ne joka kerta hieman säikäyttävät. Kaikki lähtöisin isästä, joka hakkasi minua, kun olin vasta lapsi.

Oikeastaan aloin ensin näkemään näköharhoja. Ihmisten varjoja, jotka vain kävelivät ohitseni, eläinten hahmoja, jne. Tuollaista melko kevyttä. Jossain vaiheessa tuli sitten kuuloharhat; kuiskintaa, nimeni mainitsemista, huutoa... Ajan mittaan näköharhat ovat pahentuneet ja muuttuneet oikeasti pelottaviksi.

Miehelläni on tässä kesän aikana ollut psyykosin oireita. Hänet lähetettiinkin päivystyksestä M1 lähetteellä auroraan, mutta hän oli siellä vain kaksi yötä...
Ennen sinne menoa oireina oli äänet, joita kuulee vieläkin.
Syömättömyys, nukkumattomuus, yliaktiivisuus, sekavat puheet, yksin nauraminen, eristäytyminen..
Vieläkin siis joskus puhuu näistä äänistä, joiden takia parisuhteemme oli mennä poikki, koska äänet käskivät olla erossa minusta.
Puheet on vieläkin ajoittain hyvin sekavia, kuten että telkkaria katsottaessa sieltä tulee häneen sieluja. Mutta suurimman osan ajasta on jo lähes normaali.

Onko siis näin että jos sinusta ei ole ns. vaaraa kenellekkään niin sinut vaan heitetään kotiin, ilman sen suurempia tutkimuksia?

Mullakin on ollu kaksi psykoosia ja diagnosina paranoidinen skitsofrenia harkinta-aika liian lyhyt ja määrittelemätön skitsofrenia.Kuulin 3-5 miesääntä ja yhden naisäänen. Äänet olivat luonteeltaan uhkaavia. Naisääni pilkkasi ja väheksyi minua. Nyt en kuule ääniä ja harhaluulot ja pelotkin ovat poissa kiitos uuden lääkityksen Leponex. Kyllä suosittelen lääkkeen vaihtoa niin kauan kun tuntuu että se ei toimi.

Itselläni ei tällä hetkellä ole mitään oireita, eikä itseasiasa ole pitkään aikaan ollutkaan. Kerron todella lyhennetyn elämäntarinani.

Tulen köyhästä työläisperheestä, koti oli tietyssä määrin onnellinen paikka itselleni ja sisaruksilleni. Kuitenkin Isän suuri alkoholin käyttö ja sen lieveilmiöt koko lapsuusiän ja varhausaikuisuuden vierestä seuranneena sai olon usein todella huonoksi. Lisäksi Äiti oli lähes poikkeuksetta aina vihainen ja huusi meillekkin pienestä, riitely oli lähes jatkuvaa vanhempien kesken. Äidistä jopa oppi jo varsin varhain pikkulapsenakin lukemaan, milloin hän oli lähes räjähtämispisteessä, henkisesti hän oli myös todella kovilla "yksin perheenpäänä". Talolainat maksettavana ja kaikesta huolehtiminen kun toista puoliskoa kiinnosti enemmän yksin läträtä kaikki vapaa-aika olohuoneessa, kuin huolehtia ja osallistua perhe-elämään. Sitten sitä yritettiin aina "piristää" äitiäkin kaikilla pikku jutuilla ja lohduttaa, vaikka oltiin vasta ihan lapsia.

No jottei nämä rankat kokemukset täysin tähän lapsuuteen loppuisi niin lähes koko peruskoulun ajan, etenkin yläasteella koin osakseni melko kovaakin kiusaamista ja sellaista epämääräistä porukan ulkopuolelle jättämistä. Selän takana pahan puhuminen oli aika arkipäivää ja itsekkin huomioin tämän, myös eräs läheinen silloinen luokkakaverini aina kertoi mitä nämä tietyt kiusaajat olivat minusta puhuneet kun en ole kuulemassa. Siinä alkoi pikkuhiljaa muuttumaan melko ujoksi ja hiljaiseksi, etenkin kaikki julkiset esiintymiset luokan edessä vaikka esitelmän muodossa olivat painajaisia.

Tuli ahdistuskohtauksia, henki ei kulkenut kunnolla ja tuntui kuin menettäisi järkensä kirjaimellisesti. Sitten alkoi jossakin vaiheessa "vajota omaanmaailmaan", oli vaikka jossakin porukassa paikalla muttei henkisesti läsnä. Ajatteli vain kaikkia niitä näitä omiaan ja ei aina kuullut ja tajunnut jos joku puhutteli vaikka nimeltä kun koitti kertoa jotakin juttua. Tuo paikallaolon, mutta poissaolon tunne alkoi olla aika jokapäiväistä, sitten havahtui siitä tilastaan aina todellisuuteen ja luuli monesti että joku sanoi jotain. Kysyin monesti hölmistyneenä "sanoik sää jotain?" - johon monesti vastaus oli, että en. Etenkin kotiväenpiirissä tämä oli yleistä, ihmettelen näin jälkikäteen että eikö kukaan sitten huomioinut sitä tarpeeksi että jatkuvasti kyselin tuota. Joskus taas olin kuulevina vaikka yskin olin kotona, kuin joku olisi kuiskinut nimeäni. Se oli kyllä vähän pelottavaakin.

Sitten rupesi yöunet menemään, nukkuminen oli yhtä helvettiä. Makasi vain sängyssä ja sydän tykytti, oli tosi yliaktiivinen olo, ihan kuin voisi lähteä vaikka suoraan lenkille siitä seisomalta tms. Ne kaikki pahat sanomiset ja tekemiset koulusta jäi vaan pyörii mieleen nukkumaan mennessäkin, ihan niinku olis päättymätön kasetti pyöriny aina uudestaa ja uudestaa. Sit sitä rupes jo menettää vähän kosketusta todellisuuteen, näki unia jotka tuntu nii todenmukasilta, ettei oikeesti osannu sanoo oliko se tapahtunu vai ei. En tosin uskaltanu silloisilta kavereilta koskaan kysellä, että tehtiinkö me tollanen ja tollanen juttu tai oltiinko tuolla sillo ja sillo yms.

Sit se rupes olee tosi ikävää käydä koulussaki yms ihmisten ilmoilla. Vaikka oikeesti niitä kiusaajia oli vain kourallinen, niin se tuntu kun kaikki olis puhunu musta pahaa. Aina kun näki joittenki puhuvan jossai, nii automaattisesti ajatteli et ne puhuu ihan varmana musta pahaa ja juonii jotakin mua varten. Tosi vainoharhainen olo oli kaikenkaikkiaan, jo sekin et katseet kohtas ees hetkeks jonku toisen kans sai tunteen ihan siltä, kuin hän lukisi ajatuksiani. Se oli tosi ahistavaa kävellä koulun pihan poikki, kaupungilla torilla yms. Se kirjaimellisesti tuntu kuin "kaikki on mukana siinä", tuijottaa sua ja puhuu pahaa, jokin ihme salaliitto sua vastaan. 😮

Lukioikään tultaessa kaikki oireet sit helpotti kun sai uusia kavereita ja nää kiusaajat jatko kaikki ammattikouluihi yms. Ylipäätään oli paljon henkisesti kypsempää porukkaa siellä lukiossa ja ihan hyvä yhteishenki koko koulun kesken, niin opettajien ja oppilaiden kuin oppilaiden kesken keskenään. Täytyy sanoa, että en itse ainakaa huomannu koskaa et lukiossa enää olis ilmenny minkääntasosta kiusaamista ketään kohtaan, toki sellasta harmitonta kavereiden kesken kiusottelua joka kuuluu asiaan. 🙂👍

Nyt siitä lukiostakin on jo jonkinverra aikaa ja oma henkinen kasvu on kyl ollu aika suurta, kaikenkaikkiaan onnellinen lähes kaikinpuolin oon elämääni. Hyvä olla lähes aina. Mitään lääkityksiä tosiaan itelläni ei oo koskaan ollu ja en itseasiassa ees noista kiusaamisista ja oireista koskaan menny koulussa kertomaan kuraattorille, terveydenhoitajalle tms. Tosi lähellä joskus kyllä oli, mutta "kovana jätkänä" ei luonto antanu periksi - näin jälkikäteen toki harmittaa ettei tullu käytyä. Olishan sitä saanu sillon jo enempi eväitä käsitellä sitä kiusaamista ja pahaaoloa, ylipäätään kertoa millanen tilanne itellä oli niin koulussa kuin kotona. Toisaalta en kanna kaunaa kenellekkään niistä ajoista ja ne on vaa muistoja aikasemmasta huonosta elämästä, mutta ei tollasia kokemuksia kyllä toivois kenellekkään.

Ja onneks se psykoosi/skitsofrenia ei jääny päälle. Sitä ei koskaan diagnosoitu kun en apua hakenu, lääkityksiä ei määrätty mutta silti paranin. Toivottavasti muutkin, jotka kärsii kyseisistä tiloista pääsis niistä lopullisesti eroon. Mutta toki nykyään tiedostan, jos vielä tollaseen jamaan josku ajautuis joittenki isojen kriisien tms johdosta niin ilman muuta hakeutuisin ammattiavunpiiriin. 😟

Hyvää alkavaa kesää vaan kaikille täällä ja voimia ja jaksamista vastoinkäymisissä 🌻🙂🌻