mistä apua ahdistuneisuuteen?
Ahditus ja pelko on kulkenut mukanani koko elämäni. enhän sitä elämää niin pitkään ole ehtinyt vielä elääkkään, mutta välillä tuntuu että ahdistusta ja masennusta ja pelkoa on ollut liikaa 21 vuoden aikana. Lapsuus oli yhtä tuskaa, en muista yhtäkään positiivista päivää tai hetkeä jolloin oisn tuntenut olevani normaali lapsi. Isä oli alkoholisti ja väkivaltainen, manipuloiva ja ilkeä täysin mätä ihminen. Sain paljon traumoja lapsuudesta, pelkään vieläkin tosi kummallisia asioita. Kun äiti oli 12 vuotta katsonut hakkaamista ja juomista, hän sai onneksi tarpeekseen. muistan se päivän hyvin. En ollut koskaan ollut niin onnellinen, ja olin varma että kaikki muuttuu paremmaksi. toisin kävi. Äiti varmasti ahdistui yksin jäämisestään ja purkasi pahan olonsa lapsiin. meitä lapsia oli silloin minä ja pikkusiskoni. Jokapäiväistä itkua, pelkoa, riittämättömyyttä.. siitä koostui minun päiväni, viikkoni vuoteni. Kun tulin teini-ikään, aloin tajuamaan mitä kaikkea elämässäni oli tapahtunut. Tutustuin täysin vääränlaisiin ihmisii, join, karkailin kotoa, varastelin. En ole varma, yritinkö koskaan oikeasti tappaa itseäni, mutta 2 kertaa se tapahtui kuitenkin. En ole koskaan ollut avoimesti surullinen tai masentunut, johtuen varmaan siitä että perheessämme kulissit oli pidettävä aina kunnossa. Naureskelin ihmisille jotka puhuivat itsemurhasta, enkä muka voinut ymmärtää miten lapsuuden traumat voivat vaikuttaa elämään myöhemmin. kai jossain sisällä tiesin että se on niin. Riidat kotona menivät niin rajuiksi, että poliisit pyydettiin paikalle. Muutaman kerran sain nyrkistä, ja kun poliisit tulivat, kaikki oli minun vikani, olin kuulemman hullu lapsi. Tässä vaiheessa aloin miettiä onko maailmassa mitään kohtuutta ja oikeutta. Vaikka nyrkkiä tuli sillontällöin, mikään ei tuntunut kamalammalta kuin se, että tunsin ettei kukaan rakastanut. en jaksanut nousta enää sängystä. itkin. en nukkunut. myöhästyin koulusta päivittäin. jossain vaiheessa tuntui että koulu on aivan turhaa. lintsasin. Erään ison riidan päätteeksi äitini sanoi ette enää jaksa minua. olin 16. pakkasin kamani, soitin isälleni joka ihme ja kumma tuli hakemaan minut. en ollut vuoteen pitänyt mitään yhteyttä häneen. muutin pois. tapasin poikaystävän josta tuli kihlattu. olin onnellinen ensimmäistä kertaa elämässäni.3 vuotta seurustelin, ja kolmen vuoden aikana tajusin että mies sai itseni tuntemaan kamalaksi.Olin turvautunut mieheen liikaa ja pelkäsin erota. loppujen lopuksi erosin. masennuin. Sain ahdistusläääkkeitä. enää en voi olla ilman niitä. vaihdoin paikkakuntaa koska luulin että se helpottaisi. Jossain vaiheessa kuvaan astui rahattomuus ja pikavipit. nyt velkaa on tonnien edestä. minun pitäisi olla onnellinen. tapasin uuden ihanan miehen, mutten vaan ole onnellinen. itken. toisinaan mietin, miksi en painanut veistä kaulalla kovempaa. asiat oisi helpommin. ei olisi asioita mitä miettiä. mietin tässä vaan, loppuukohan ahdistus ja itku koskaan? mitä tälle voi tehdä
Osin on kuin omaa tarinaa lukisi. Alkoholismi on vaikuttanut elämääni kovin. Tietämättäni ja niin, että tiedostan sen. Ajauduin kuin vahingossa Al-Anoniin. Siellä on alkoholistien kaikenlaisia läheisiä kaikenlaisine ongelmineen. Olen saanut sieltä paljon apua muuhunkin kuin alkoholismin aiheuttamiin ongelmiin. No, Ulosotto on perässäni ja sille se ei voi mitään. En voi sanoa olevani vielä tasapainossa kaiken kanssa, mutta apua olen saanut. Tällä hetkellä olen toki itsemurhan partaalla mutta joka ryhmäpäivä on se parempi päivä. Katso http://www.al-anon.fi. Se voi auttaa.
Itselläni ei ole kokemusta alkoholistiperheen arjesta, muuta kuin äitini isän ja enoni kautta, mutta pitkälti pelko ja turvattomuus on kulkeutunut minunkin elämääni kiertoteitse. Koska alkoholisti-isän pelko ja ahdistus oli tarttunut äitiini, hän reakoi lapsuuden kokemuksiinsa masennuksella, joka taas vaikutti siihen elämässäni, että äitini sairauden vuoksi jouduin olemaan erossa kuukausiakin äitini ollessa sairaalahoidossa. Hylkäämisen pelko ja turvattomuus saivat alkunsa tästä, olin epävarma, joka johti vuosien koulukiusaamiseen joka lisäsi tunnetta kukaan ei välitä ja rakasta minua. Koulukiusaaminen aiheutti lapsuuden patoutumien vuoksi paniikkihäiriön, joka paheni ollessani 17v. Olin niin ahdistunut, että halusin hypätä alas parvekkeelta, olin muutamia kertoja veitsi kädessä yrittämässä, mutten pystynyt joku elämisen ripaus oli kuitenkin mielessä et selvitään tästä.
Sain lääkkeet ja aloin käydä tuolloin terapiassa. Minulla oli välillä niin pahoja pelko ja ahdistustiloja, että huusin kurkkusuorana ja itkin nurkassa älä lyö tai koske. Minun oli hankala luottaa ihmisiin. Lapsuudessani olin kokenut vierailessamme isovanhempieni luona väkivallanuhkaa, koska usein pappani huusi, kirosi ja riehui kännissä ja joskus uhkasi tappaakin mummoni, jolloin kuljetimme mummoni turvaan sisarelleen. Lapsuus oli ajoittain hyvin epävakaista ja toisinaan "normaalia" turvallista arkea, mutta koskaan ei voinut tietää milloin kaikki muuttuu.
Ahdistus on varmaan se kaikkein pahin tunne, josta on hankalaa päästä yli. Se vaan kalvaa ja saa voimaan tosi pahoin. Tavallaan aiheuttaa ikään kuin pakokauhua. Jotenkin ainoa keino, jonka henkilökohtaisesti olen kokenut hyväksi on ollut purkaa sitä pelkoa vaikka kirjoittamalla, piirtämällä, kuuntelemalla musiikki, puhumalla asioista ja avaamasta koko lapsuutensa auki ja todeta että menneelle ei mahda mitään, ja siihen on löydettävä vain paikkaavia keinoja elää niiden puutteiden kanssa, jota sieltä on jäänyt. Esim. minun tapauksessani turvallisuuden puute, hylkäämisenpelko. Olen vaan yrittänyt etsiä niihin paikkaavia keinoja kuten laastareita. Ja jotenkin ne joihin on liittynyt muita ihmisiä esim. vanhempien kaltoinkohtelu täs tapauksessa vanhempien kyvyttömyys vanhemmaksi, tai miun tapauksessa nämä koulukiusaajat tavallaan on ollut pakko hyväksyä, että se ei ole oma vika et näin on käynyt mutta antaa anteeksi heille, koska se et antaa anteeksi helpottaa asian käsittelyssä. Mutta se ei ole helppoa!!! Ja vie aikaa, mutta voin sanoa että se pudottaa taakan omilta harteilta kun hyväksyy näin on tapahtunut, mutta se on menneisyyttä joka käsitellään ja siitä voi päästä yli ajan kuluttua.
MInulla on jo pitkän aikaan ollut ongelma päästä ulos ahdistun siitä että pitää mennä jonnekin ja se aiheuttaa sen että tunnen tarvetta mennä wc jolloin päätän vain jäädä taas kerran kotiin sitä on jo jatkunut yli 3 vuotta enkä oikein jaksa tätä jos joku voisi auttaa minua tässä ongelmassa minun psykiatrinkin oli pakko tulla minun kotiin kun en kyennyt lähtemään 1 km matkalle joten mitä se kertoo minusta en uskalla lähteä ulos pelkäämättä että tarvitsen mennä wc se ei ole normaalia elämää. Minut saa kiinni päivisin 15 jälkeen joten voitte laittaa minulle viestiä ja kiitos jo etukäteen.
Tosiaan kuulostaa tutulta tuo sinun tarinasi... mä en vain muista juuri mitään lapsuudestani ja nuoruudestani, pää on blokannut suojellakseen mua. Viime syksynä sain diagnoosin, lapsuuden ja nuoruudentraumoista johtuva ahdistuneisuushäiriö. Sain tosi miedot ja hyvät lääkkeet ja nyt maailma tuntuu paljon helpommalta, kun ei ihan jokaista asiaa ehdi liikaa miettimään ja sitä ahdistusta keräämään...🙂