Viimeksi kun kirjoitin tänne, ystäväni yllättäen soitti ja minun täytyi mennä häntä vastaan bussiasemalle, joten viesti jäi vähän kesken ja pointti uupumaan.

Lisätäkseni edelliseen viestiini juttuni pointin eli sen miksi aloin puhumaan tästä miehestä, jonka kanssa minulla oli jotain suhteentynkää oli se, että en jaksanut alkaa suhteeseen miehen kanssa jolle minä olisin ollut "elämän tarkoitus" tai "ihminen, jonka vuoksi elää". Ehkä jotkut voivat ottaa vastaan sellaisen vastuun ja kunnian, mutta minä en pystynyt siihen. Tämä on se toinen näkökulma tähän kysymykseen: Kenelle elän / elät?

Jaksamista siis kaikille elää ensisijaisesti itsensä vuoksi!

Elin vajaat kymmenen vuotta miehelleni ja lapsilleni. Uurastin 24 tuntia vuorokaudessa heidän eteen, olin aina tavoitettavissa. Lapset eivät olleet ensimmäisen kuuden vuoden aikana kertaakaan pois kotoa, koska isovanhempia ja sukulaisia ei ollut. Muutama vuosi takaperin mittani tuli täyteen. Halusin vihdoin tehdä jotain omaa. Aloitin koulun ja harrastuksen ja sain uusia ihania ystäviä joiden kautta aloin löytää oman huumorintajuisen itseni takaisin. Nautin näistä hetkistä harrastusten ja uusien ystävien kanssa. Nyt mieheni on selvästi mustasukkainen tästä muutoksesta ja yrittää rajoittaa menemisiäni ja tämä ahdistaa minua todella. Voiko joku olla näin ahdasmielinen ja yrittää rajoittaa toisen onnea. Valitettavasti tämä vain karkoittaa minut kauemmaksi hänestä... Kenelle siis elää? En tiedä enää...😭

Kiitos Twilight Prince tarinastasi. Tämä on kai aika tavallista parisuhteessa, että toinen osapuoli haluaa rajoittaa toista. Minun vanhempieni suhde meni tosi hankalaksi kunnes isäni kuoli. Isä oli todella mustasukkainen ja hän kuvitteli äitini pettävän häntä. Mustasukkaisuus johti pahimmillaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen ja tietysti tällainen käyttäytyminen tekee ihmisestä vähemmän rakastettavan..

Toivon sulle voimaa Twilight Prince elää itseäsi varten ja toteuttaa toiveitasi ja haaveitasi. Elämäsi on sinun, eikä kukaan muu voi sitä omistaa.

JustMe kirjoitti 2.10.2008 13:56

Yksinäinen elää vain itselleen ja se on raskasta. Ihminen tarvitsee muita ihmisiä, jotta elämä olisi kokonaista. Nykyään ihannoidaan itselle elämistä, mutta itselle eläminen on turhauttavaa ja yksinäisyydestä tulee paha olo.

Jos on lapsia ja/tai puoliso ja elää "heidän elämänsä kautta" niin sitä pidetään vääränä, on muka läheisriippuvainen ja pitäisi hankkia "oma elämä". Sen oman elämän hankkiminen ei vain ole niin yksinkertainen juttu. Ja koska olet läheisriippuvainen ja koska toisten ihmisten läheisyyden tarve sinussa on vain tervettä sosiaalise elämän kaipuuta.

Kenelle siis elän / elät? Kenelle haluaisit elää?

Minulle sanoi kerran eräs Viisas vanha ihminen: Elä omaa elämääsi toisen ihmisen kautta. Älä toisen olemää oman elämsi kautta. Jos on parisuhteessa niin silloin pitää myös olla omaa "elämää" siis aikaa itselleen, Jos elää yksin niin silloin voi elää omaa elämää Ystävien kautta.
Rakasta itseäsi. Kunnioita Lähimmäistä, anna iakaa itsellesi niin jaksat antaa aikaa toiselle

Hei
Olen elänyt ja elän piinaavassa parisuhteessa. Olen harkinnut ja harkinnut kuinka saisin elämän itselleni takaisin.. Vielä en ole sitä saanut ratkaistua, mutta ehkä joskus. Mieheni ei halua minun käyvän missään, en voi käydä edes kaupassa. Hän vahtii minua ja ilmeitäni, aina on valittamista.
Lapset olen saanut kasvatettua ja ovat jo poissa kotoa. Tänään olen saanut elää itselleni kun olin yksin kotona....

Minä haluaisin edes elää,tuntuu ettei tällainen elämä oo elämistä.

Kenelle elän? Rakkaalle isälleni. Muutama viikko sitten otin lääkkeitä aivan liian suuren annoksen, kuolemakin olisi voinut tulla. Siskoni sai kuulla asiasta ja sanoi minulle "Olet isälle kaikkein tärkein ihminen maailmassa, älä tapa isää murheilla. Hän ei jaksa, koska on sairas ja jo ikääkin on kertynyt." Se pysäytti. Minulla on vieläkin itsetuhoisia ajatuksia, haluan välillä pääni sekaisin. En ole tehnyt sitä kuitenkaan. Ajattelen isääni. Isääni, joka hyväksyy minut tällaisena kuin olen eikä syyllistä. Pelkään menettäväni isäni, ja en halua että hän joutuu kärsimään lääkesekoiluistani. Jos isäni menehtyy, maailmani murenee taas. Mutta sananlaskuhan sanoo " ei ole isää iäks eikä emmoo elinajaks" Onneksi vanhempani ovat vielä elossa. Rakastan heitä. Vaikka en saa sitä sanottua. Ei se ole heikkouden merkki, mutta pelkään noita sanoja. Tai sitä, minkä vastauksen saisin.

- iin

Sinänsä hassua, että aiheen aloittajalla oli kysymyksen taustalla ajatus siitä, että jos elämme itsellemme, se tarkoittaa yleensä sitä, että olemme yksinäisiä. Kärjistettynä idea kai oli tämä?

Itselleni tuli ensimmäisenä mieleen otsikon kysymyksestä, että olisi hyvä pohtia, kelle elämme siksi, että elämä tuleekin elää itseä varten. Tulee olla terveesti itsekäs ja uskaltaa arvostaa itseään niin paljon, että kunnioittaa myös omia tunteitaan ja halujaan.

Toisaalta ymmärrän kyllä ajatusmaailman siinä mielessä, että tottahan se on, että haluamme elämäämme ihmisiä, jotka tekevät elämästämme mielekkäämpää. Eikä kukaan halua olla yksinäinen.

Mutta olisi hyvä myös miettiä asiaa siitä näkökulmasta, että yksin me lopulta tämän elämämme käymme läpi. Kukaan muu ei voi kokea niitä ajatuksia ja tunteita, joita käymme läpi hiljaa mielessämme.