Hei

Esitit mielenkiintoisia ajatuksia ihmisen elämän perimmäisistä kysymyksistä. Näiden äärelle olen itekin pysähtynyt muutama kuukausi sitten elämän perustusten järkkyessä. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä voidakseen hyvin, uskoisin näin, merkistystä on vian sillä, millaisten ihmisten kanssa elää. Hyvinvoinnin perusta on ihmissuhteissa joista saa tukea.

Mielestä kaikki elävät itselleen, itsensä vuoksi. Elämä on luotu juuri sinulle, sinä et ole riippuvainen muista. Tiedän tämän asian vaikeuden. Syyllistyn siihen itsekin, että erään ystävän menettäminen olisi oma loppu. Tiedän sen tosi asian ettei se oikeasti ole, mutta siltä se tuntuu. Tuntuu kuin koko maailma romahtaisi eikä tahtoisi elää jos menettäisi sen kaikkein tärkeimmän, läheisimmän ihmisen. Mutta todellisuudessa elämme itsemme vuoksi, me emme ole riippuvaisia toisistamme. Me olemme kaikki yhtä, eikä kukaan ole yksin, ja yksinäisyyden tunne on harhaa. (tuo on puoliksi lainaus jostain mutten muista mistä). Tämä kuulostaa vaikealta, ja sitä se onkin, mutta oikeasti minä on vain minä eikä kukaan muu.

Toki kaikki ystävät, lapset ym on tärkeitä itselle, ei ilman ystäviä jaksa, mutta kuitenkin mehän elämme itsemme vuoksi.. Joskus tuntuu kyllä että jaksaa vain jonkun muun vuoksi elää, mutta eihän se ole totta, sillä kukaan muu ei pysty sua määräämään/pakottamaan jollet itse sitä tahdo.

Sori, tais tulla aika sekavaa mut koeta ymmärtää mitä tahdon sanoa..

Onhan se hyvä sanoa että pitää elää vain itselleen, sellaisen jolla on valinnanvaraa. Mutta kun on ihmisiä joilta puuttuu kaikki sosiaaliset yhteydet muihin, ei ole omaisia, ystäviäkin vain harvassa. Siis on pakko elää itselleen, kun ei muutakaan voi.
Kyllähän ihminen on sosiaalinen eläin, joka tarvitsisi muita ihmisiä ja sosiaalista kanssakäymistä, toiset enemmän ja toiset vähemmän.
Sitten kun ollaan siinä pakkotilanteessa ettei todella ole ketään, ei ketään kenen kanssa jakaa arjet asiat, ilot ja surut, kyllä silloin ihminen on yksin.
Minäkin olen aina ollut jonkinlainen erakko, kuitenkin minulla on ollut varaa valita yksinäisyys, nyt ei enää ole.
Uusia ihmissuhteita en jaksa solmia ja tämä yksinäisyys ja turhuudentunne lamaannuttaa. On aivan sama elänkö vai kuolenko.
Olenkin usein ajatellut että minä kuulun niihin ihmisiin jotka voivat kuoltuaan maata omassa kodissani vaikka kuinka pitkään, ei ole ketään joka huolestuisi ja huutelisi perään, no vuokranantaja varmaan jossakin vaiheessa tulisi katsomaan miksi vuokrat on maksamatta.
Eipä trvitse ihmetellä iltapäivälehtien lööppejä kun kerrotaan ihmisistä jotka mätänee tai muumioituu kotonaan kuoltuaan.

Kenelle elän/elät? kysyttiin.
Itse olen kokenut olevani yksin, ihan kamalan yksin koko elämäni, vaikka ystäviä on ollutkin. Ne eivät kuitenkan ole kestäneet katsoa sisälleni, ei heidän kanssaan voi puhua kaikesta, ei siitä tyhjyydestä jota on sisällään kantanut.
2 vuotta sitten sain ystävän, joka ymmärsi minua tosi hyvin. Rupesimme tapaamaan lähes joka päivä. Välillemme kehittyi rakkaus, joka minulle oli elämän kantava voima. Se on ollut minulle elämän valo ja toivo, se on tehnyt koko elämästä mielekkään.
Valitettavasti hän rakastui minuun korviaan myöten. Ihan kokonaan ja täydellisesti. Emme kuitenkaan voi rikkoa perheitämme, se olisi kovin väärin kaikkia kohtaan ja siksi emme voi enää tavata. Joskus sattumalta kyllä vaan emme voi keskustella, emme voi jakaa elämäämme.
Nyt olen taas alkutilanteessa, vaikka rikkaampana kuin lähtiessäni tälle tielle 2 vuotta sitten. Mietin tosiaan, kenelle minä elän. Voinko elää vain itselleni vai onko maailmassa sittenkin minulle ystävä. Voiko ihminen olla ystävä olematta rakastettu? Puoliso on mies ja minä olen nainen. Ystäväksi kaipaan naisen.

Minä elin aiemmin vanhemmille, ex-miehelle, työlle mutta en itselleni.
Koin että minun on elettävä vanhempien odotusten mukaan, en uskaltanut erota, en uskaltanut pitää puoliani kun minulle "valittiin" ammattia peruskoulun jälkeen. Koin että elämäni on helpompaa kun täytän odotukset.
Ex-miehelleni elin aina ensin vasta sitten itselleni, lenkkeilin 10 yöllä lapsen nukkumaan menon jälkeen, kun valitettiin etten ole koskaan kotona. Jätin salilla käymisen kun en olisi muuten tarpeeksi paikalla, päivääkään en saanut lomalla nukkua, mies ilmoitti ettei aio joka viikonloppu herätä *itse lomaili 2 vko ilman lasta* Elin työlle, koska pakenin sinne omaa pahaa oloa, haalin vastuuta jotta saan syyn olla pois kotoa.

Elämäni törmäsi kuitenkin ihmiseen joka avasi silmäni näyttämällä millaista elämä, parisuhde voi parhaimmillaan olla, näytti jotain mistä en osannut unelmoidakaan. Siitä löysin vahvuutta repiä itseni irti odotuksista ja muille elämisestä, sitä kautta tuhosin elämäni koska en ole henkisesti kunnossa ja elin harhassa että tämä ihminen on avain onneen, kun menetin hänet maailmanloppu tuli ja hajotin elämäni pirstaleiksi, menetin ystävät, talouden, työn kaikien, koska ei ollut syytä välittää. Hoidon myötä olen saanut oikean aspektin tapahtumiin ja tiedostan sen olevan vain oma illuusioni jonka kehitin puolustumekanismiksi. Mutta kohdallani kysymys voisi myös kuulua kuinka paljon paremmin asiani olisivat taloudessa, ihmisuhteissa jos en olisi koskaan lopettanut elämästä muille?

Mitään en kadu, mutta hyviä aikoja kaipaan

Todella hyvä kysymys. En nimittäin tiedä ja ajoittain tuntuu, että en hauluaisi enää elää kenellekkään. 😞

Tätä kysymystä olen miettinyt elämäni aikana usein ja useassa olossa, kovana kuin kivi ihmissuhteen kariutuessa, vuotavana kuin tiiivsteen takia tiputteleva hana tekee - kurjuutta potien - ja pehmennein polvin itkien kunpa eläisin niin että minulla olisi 'se nimi että elän'.

Ihmisenä olen löytänyt jonkinlaisen harmonian asiasta.

Elän itsessäni, elän niiden kanssa jotka elämä on lähelleni antanut, joko etäystävinä tai hankalana naapurina - minkä hankaluuden olen löytänyt omasta asennevammastani: pelkään toista sukupuolta elämänkokemuksieni vuoksi.

Ja saan elää, vaikeuksieni kanssa, ja jos voin, niin niitä jakaen kysyen kuinka miten saan mihinkin pulmaan avun, ja usein saan huomata, että saamme molemminpuolin avun. Jokaisen meidän elämä on kallis, arvokas, syy elää. Synnyttyäme saimme valtavan lahjan; rikkautemme on sisällämme, vaalikaamme sitä. Tutustukaamme siihen. Eläkäämme vaikka välillä sumeaaa elämää, kyllä kirkaskin aika vielä tulee, jokaiselle. Niin minä ainakin uskon. emme elä turhaan.

Hyvän kysymyksen kysyit.

Itse elän ehkä perheelleni, sen takia että olen olemassa minun täytyy elää. Omalta osaltani elän ehkä vain jonkun "hyvän" takia jota niin kovin odotan tulevaisuudelta. En tiedä mikä se "hyvä" on, ehkäpä rakkaus. Surullinen unelma joka ei tule koskaan toteutumaan, enhän saa edes ystäviä.

-Maissi

Sydänystävä sinulla, Maissi, sykkii rinnassasi!

minä elän perheelleni ja koiralle.. Jos koiraani ei olisi, en olisi hengissä enään..
Se saa minut hymyilemään ja voimaan hyvin..

Olen aina elänyt tavallaan muiden kautta. Olen ehkä hukannut itseni. Opiskelen, koska vanhempani sitä minulta odottavat, valmistaudun joskus tulevaisuudessa ammattiin, koska yhteiskunta sitä minulta odottaa ja tuntuu että olen sen heille velkaa kun ovat auttaneet minua niin paljon.🙂🌻

Elän ystävilleni ja perheelleni, jotta voin heitä auttaa jos tarvitsevat minua. Eikö ennen vanhaan tehty lapsia, jotta he eläisivät vanhemmilleen myöhemmin ja hoitaisivat heitä?😯🗯️ Tosin olen "uuden sukupolven" nuori, mutta ehkä tuota voi soveltaa..

En näe tällä hetkellä mitään syytä elää itselleni, olisin ehkä jo päättänyt elämäni, ellen tietäisi muiden jäävän minua kaipaamaan. Kun muutin omaan asuntoon, otin lemmikiksi kissoja, joille tällä hetkellä elän. Ehkä vielä joku päivä opin elämään ihan itseäni varten, se tosin voi viedä aikaa.

Itse en edes tiedä mille elän?? Koitin monta vuotta elää muille mieliksi mutta
siitä ei tullut mitään.. huomasin vain jääneeni yksin loppujen lopuksi.
Elin itselleni pelkästään vuoden päivät mutta tyhjiö sisälläni kasvoi vaan ja jatkuva paha olo☹️

Nyt olen jo hyväksynyt se että yksin mennään eikä muuta voi..

Olen vaihtanut nimimerkkiä (JustMe), koska olen kadottanut nimimerkkini tiedot. Olen tainnut tehdä tämän aloituksen aikoina jolloin sain vuokralaisen, miehen joka jäi ilman asuntoa. Olin huolissani siitä, että mitä siitä tulee kun hän melkein kysymättä sopiiko ehdotti, että muuttaa luokseni asumaan. Silloin olin kovin ahdistunut ja tiesin, että en elä kenellekään, en edes itselleni. Olin kuin elävä kuollut yksin asunnossani. Nyt en ilman häntä enää voisikaan elää. Tunnen lämpöä häntä kohtaan. On ihanaa kun hän vetää aamulla jaloistani ja osoittaa siten välittävänsä minusta. Koskettamalla.

Päiväni tuntuu paremmalta kun en ole ihan yksin ja hän puuhaa jotain pientä, laittaa musiikkia päälle, vaihtaa jonkun sanan, kertoo huolistaan ja ilonaiheistaan, hankkii jotakin tavaraa, mikä tuottaa iloa, puhuu lapsistaan, käy netissä, veli tulee käymään. Toisen ihmisen kanssa elämään tulee tuplasti sisältöä ja pirinää. Ilman häntä päivilläni ei juuri olisi sisältöä.

En kuitenkaan vieläkään elä. Kuolin siihen kun minua alettiin pyörittää pakkohoidossa. Tärisen aivan stressistä päivittäin - siitä, että minusta on tehty potilas, pakkohoitopotilas. Enkä tiedä miten pääsisin siitä roolista eroon. Se taitaakin olla suurin ongelmani. En tiedä mistä minua hoidetaan ja lääkitään, sillä mitään harhoja minulla ei ole.

Olen eronnut viisi vuotta sitten ja lapset jäivät miehelleni. Lasteni elämässä ei muuttunut kuin se, että äiti muutti pois. Sairastan bipoa. Elän itselleni ja ajatuksissani myös lapsilleni. Käytännössä en pysty olemaan paljoakaan läsnä lapsilleni sairaudestani johtuen. Keskityn pitämään sairauteni siedettävänä ja selviämään päivästä toiseen. Nyt 20-vuotias tyttäreni on elämässään murrosvaiheessa ja kipuilee lapsuuden kokemuksiaan ja koska hänen kokemanaan hylkäsin heidät. Hänen mielestään minun pitäisi korvata heille hylkääminen edes näin jälkeenpäin. Lisäksi työ, jota teen, hävettää häntä aivan tuskaisiin itkukohtauksiin asti ja hän vaatii minua palaamaan normaaliin, yleisesti hyväksyttyyn työhön. Ei, en ole prostitutoitu enkä eroottinen tanssija, mutta aikuisviihteessä kyllä työskentelen. Ymmärrän, lohdutan, keskustelen, analysoin jne tyttäreni kanssa, mutta olen kertonut hänelle, etten aio noudattaa hänen toivettaan, vaan minun elämäni on ja pysyy tällaisena. On todella raskasta nähdä oman lapsensa kärsivän, kun syynä olen minä itse. En siltikään anna edes lapseni vaikuttaa siihen, miten minä elämäni elän.

Minulla oli aikoinaan kaksi raihnaista koiraa, jotka pitivät osaltaan minun elämäniloani yllä. Asuin mitä kummallisimmissa paikoissa kaukana ystävistä ja piskit olivat perheeni. Olin toisinaan todella toivoton elämäni suhteen ja ajattelin usein itsemurhaa, mutta en uskonut kenenkään voivan rakastavan juuri niitä koiria niin paljon kuin minä. Elämä siis voitti minussa. Piskit kuolivat ajallaan. ...kuulostaa varmasti säälittävältä, mutta niin se vain oli!

Jonkun aikaa sitten minulla oli suhteentynkää iloiseen, positiiviseen ja nauravaiseen mieheen. Ensivaikutelma kuitenkin petti kun miehen elämä paljastui aika yksipuoliseksi ja hänen sisimpänsä oli pelokas ja hän ei ottanut uusia tai hankalia tilanteita vastaan vaan väisteli niitä. Minun ystävien seurassa hän kuvainnollisesti piiloutui taakseni ja minusta se oli kamalaa! En halunnut miestä taakseni vaan vierelleni! Mies vaikutti muutenkin olevan niin hukassa, että häneltä puuttui oma-aloitteisuus. Minä jouduin aivan liikaa käyttämään energiaani siihen, että saan hänet toimimaan.

Suhteentyngän jälkeen hän on pitänyt monet siinä uskossa, että hän on vielä suhteessa kanssani. Varmaan on ollut liian vaivalloinen pala sanoa tuttavilleen totuus.