Minä elin aiemmin vanhemmille, ex-miehelle, työlle mutta en itselleni.
Koin että minun on elettävä vanhempien odotusten mukaan, en uskaltanut erota, en uskaltanut pitää puoliani kun minulle "valittiin" ammattia peruskoulun jälkeen. Koin että elämäni on helpompaa kun täytän odotukset.
Ex-miehelleni elin aina ensin vasta sitten itselleni, lenkkeilin 10 yöllä lapsen nukkumaan menon jälkeen, kun valitettiin etten ole koskaan kotona. Jätin salilla käymisen kun en olisi muuten tarpeeksi paikalla, päivääkään en saanut lomalla nukkua, mies ilmoitti ettei aio joka viikonloppu herätä *itse lomaili 2 vko ilman lasta* Elin työlle, koska pakenin sinne omaa pahaa oloa, haalin vastuuta jotta saan syyn olla pois kotoa.
Elämäni törmäsi kuitenkin ihmiseen joka avasi silmäni näyttämällä millaista elämä, parisuhde voi parhaimmillaan olla, näytti jotain mistä en osannut unelmoidakaan. Siitä löysin vahvuutta repiä itseni irti odotuksista ja muille elämisestä, sitä kautta tuhosin elämäni koska en ole henkisesti kunnossa ja elin harhassa että tämä ihminen on avain onneen, kun menetin hänet maailmanloppu tuli ja hajotin elämäni pirstaleiksi, menetin ystävät, talouden, työn kaikien, koska ei ollut syytä välittää. Hoidon myötä olen saanut oikean aspektin tapahtumiin ja tiedostan sen olevan vain oma illuusioni jonka kehitin puolustumekanismiksi. Mutta kohdallani kysymys voisi myös kuulua kuinka paljon paremmin asiani olisivat taloudessa, ihmisuhteissa jos en olisi koskaan lopettanut elämästä muille?
Mitään en kadu, mutta hyviä aikoja kaipaan