Jätetyksi/hylätyksi tuleminen tai sen pelko tekee kipeää.
Se tekee kipeää, se sattuu, se ahdistaa. On kuin jokin osa itsestä ei toimisi. Ei voi puolustaa itseään kun tuntee itsensä ja olonsa kurjaksi. Ihmetyttää kuinka asiat aikuisilla ihmisillä voivat solmuuntua näin.
En halua jatkaa suhdetta, joka on jo tuomittu epäonnistumaan. En kuitenkaan voi itse hylätä ketään, mun historia on vaan sellainen. Odotan ja pelkään siis vain lopullista niittiä, joka on oikeastaan tullut jo(vihapäissä laadittu ilmeisesti). En vain meinaa osata ottaa sitä vastaan ehkä lapsuudenajan hylkäämisiin liittyvien tapahtumien vuoksi.
Oon yksin tän jutun kanssa. Pähkäilin että kun en itse pysty asioita kohtaamaan haluan jakaa niitä kokemuksia mitä minulla on niiden kanssa jotka nyt ovat myös tuen tarpeessa.
Uskon kyllä, että pääsen pinnalle kunhan tää tuska taittuu. Tällä hetkellä kuitenkin samat asiat pöllähtävät uudestaan ja uudestaan esiin ja haen niihin ratkaisuja joita järkeni ei mulle anna.
Lapsuuden kokemuksilla on varmaan myös oma osuutensa siihen miten asiat kokee ja miten niihin pystyy vastaamaan.
Voisin jatkaa mutta hedelmällisempää on jos siihen osallistuu muitakin, elämän palasia.
Toivon keskustelua ja kannanottoja.
Minä koen paljon hylätyksi tulemista. Poikakaverit jättivät minut aina, nopeasti. Olen kyllä nätti ihminen, mutta ilmeisesti epäkelpo yksilö. Työn saanti on aina ollut vaikeaa, koska en osaa käyttäytyä normaalisti haastatteluissa, en vain tiedä, miten pitäisi olla. Pomot ovat aina inhonneet minua. Jouduin äidin taholta henkisesti hylätyksi aina, jos minulla oli ongelmia, kun ne olivat äidin mielestä oma vikani. Paras tyttökvari hylkäsi minut, kun olin sanonut jotain vääriä asioita tai käyttäytynyt väärin, se sattuu vieläkin, vaikka aikaa on kulunut 20 vuotta. Poikani teki itsemurhan, se oli pahin hylkäämiskokemus, sen jälkeen mieheni jätti minut, löysi uuden naisen. Nykyisin olen erakko, ei huvita solmia suhteita.