Tarinani jatkuu.

Suru tulee sykäyksittäin ja asia on niin vaikea, että mieli ei osaa käsitellä sitä kerralla joten tämä on elinikäinen suru. Jostain luin, että tullessaan katumapäälle, kannattaa muistella sitä elämäntilannetta, jossa tuon surullisen ratkaisun tehdessään oli. Ja syitä miksi päätyi tähän ratkaisuun. Vähän aikaa tuo ajatus "lohduttaa"- olin väsynyt jo valmiiksi, miten olisin taas jaksanut kaiken alusta niin heti perään. Mutta olisinhan minä jaksanut!!Lapsen kanssa selviää aina jotenkin, mutta tämän musertavan ajatusmaailmansa kanssa ei ehkä selviä. Miten voin koskaan antaa itselleni anteeksi?Jokaisen on tässä surussa käytävä läpi oma taistelunsa, mutta kyllä tämä tuntuu jotenkin ylivoimaiselta. Miten tämän taistelun voi ehjin nahoin selvittää?

Olisi hyvä kuulla muidenkin ajatuksia! "Palstan" aloittajalla on ollut tuolloin vuosia sitten hyvä ajatus saada kokoon "ryhmä", jossa voi purkaa mieltään tässä vaikeassa asiassa. Kuulemisiin!

olen tehnyt abortin kolme kertaa...viimeisimmän muistan hyvin, kaksoset 9 viikkoiset. Näen heistä unia välillä. Nykyisen mieheni kanssa olen yrittänyt lasta noin vuoden verran, tuloksetta. En voi edes kuvailla sitä surua, mitä koen, että olen ihan itse aiheuttanut.

Luin monta kirjoitusta abortin tehneiltä ja huomasin, että moni olisi kaivannut vertaisryhmää. Jo sekin helpottaa, kun voi kertoa tunteistaan toisille saman kokeneille. Kirjoittaminenkin auttaa. Myös menetetylle lapselleen voi kirjoittaa kirjeen, vaikkei sitä pystykään lähettämään hänelle. Tunteet kannattaa kuienkin purkaa jollakin tavalla. Itselläni on kokemusta Itu -projektin vertaisryhmästä, jossa voi käydä läpi kaikki tunteet surusta vihaan jne Surutyö auttaa selvittämään omat tunteet ja sopeuttaa luopumiseen. Lapsen menetys on aina rankka juttu eikä kaikilla ole lähellä ihmistä, jonka kanssa voisi puhua abortissa menetystä lapsesta. Ihmiset eivät aina ymmärrä, että abortin tehnytkin on sureva äiti. Suosittelen Itu -vertaisryhmää, jos asut sellaisella paikkakunnalla, missä ryhmiä pidetään.

Hellou!
Ajattelin tulla tänne hakemaan vähän apua ja tukea vaikka mieheni ja äitini sitä yrittää jo antaa, mutta tuntuu siltä, että heidän osoittama apu ei nyt riitä.
Tarina lyhyesti meni niin, että yksi vapaapvä päätin tehdä testin kun menkkoja ei kuulunut ja järkytykseski olin raskaana, tuoreessa suhteessa ja työpaikka horjuu jalkojen alla sekä ehkäisyä olimme käyttäneet aina juuri sen takia että tässä 20 ikäluokassa ei ole vielä aikaa eikä rahaa pikkuselle. Noh itkuinen puheluhan isännälle tuli.. ja siitä pääkolmantena jalkana äipän luokse kylään. En uskonut asiaa todeksi ollenkaan, joten tein muutaman testin lisää.. Muutenkin olen aikaisemmin sairastanut masennusta, josta parannuin ja tuntui että taasko se alkaa.
Mietiskelimme miehen kanssa taloudellisia asioita ja minun jaksamistani kun stressiä oli jo ilman tätäkin asiaa todella paljon, että mikä on parhaaksi. Itkua väännettiin yhessä ja babyn aihuttama pahoinvointi sai tuntumaan, että olin loppuun palanut ja töissäkin pitäisi jaksaa käydä, ennenkuin sekin loppuu pian.. Päätimme ettei tämä elämän tilanne ole hyvä lapsen kasvatukseen ja pelkäsin myös kun olen himo stressaaja ja elämäntilanne monilla tavoin todella haastava tällä hetkellä, etten halua pikkusen myöskään vaurioituvan. Aika neuvolaan ja siitä odottelemaan itse tapahtumaa.. Odotus siihen oli tuskallisimmat viikkoni henkisesti ja fyysisesti.
Viimein kun sairaalaan mentiin ottamaan lääkkeet, jota ennen ultra otettiin, kun tarkastettiin monellako viikolla olen näin sen pikkasen, jolloin tunsin romahtavani aivan täysin. Päätös oltiin jo tehty enkä pystynyt enään perääntymään koska tiesin, että nyt on ajateltava järjellä, eikä tunteilla. Nappulat naamariin ja itkien taas jälleen kerran pois. Muutama päivä itse tyhjennykseen meni yllättävän nopeasti kun pedillä jo maattiin sairaalassa; seuraavat nappulat kourassa.. Koko prosessi kesti kipuineen päivineen 9tuntia. Asiasta on kuukaus eli ei kovinkaan paljoa, mutta tuuntuu, että tapahtumasta olisi jo vuosi ja se painaa jokapvä monesti ja itken pävittäin. Välillä sanonkin jos äitiä ei olisi elossa niin olisi varma itsemurhan paikka.. tuntuu ettei tää kallo kestä tän kaiken muun sotkun keskellä. Yritän ottaa päivä kerrallaan ja iloita siitä mitä minulla on jo ja että babyn aika on sitten kun asiat ovat paremmin ja suhteemme edennyt tarpeeksi pitkälle. 😍

TOIVON TEILLE KAIKILLE, ETTÄ SELVIÄTTE ASIAN KANSSA JA SAATTE TUKEA LÄHIMMÄISILTÄNNE! 🌻🙂🌻

Hei taas!

Kirjoittelin tänne viimeksi joulukuussa. Koin siis raskauden keskeytyksen tammikuussa 2013. Tässä ajan kuluessa olen huomannut, että kaipaisin kovasti vertaistukiryhmää, jossa tätä kipeääkin kipeämpää asiaa voisi käsitellä sellaisten ihmisten kanssa, jotka OIKEASTI ymmärtävät! Täällä pienellä kotipaikkakunnallani ei valitettavasti ole mitään ryhmää tähän suruun.

Sinullekin, Dreamer3, voisi olla hyvä saada jutella vertaisten kanssa asiasta. On kyllä tosi mahtava juttu, että olet voinut käsitellä menetystäsi äitisi ja miehesikin kanssa!Ja että halusit kertoa tarinasi täällä, sekin auttaa tunteiden purkamisessa tässä vaikeassa asiassa. Mitä sinulle kuuluu nyt, kun ollaan maaliskussa? Itsekin yritän pitää mielessä, että aina, kun alkaa ahdistaa, palaan päätöksen teon aikaisiin tunnelmiin ja siihen ajatukseen, että teimme tuohon aikaan mielestämme parhaan mahdollisen ratkaisun. Tässä "kamppailussa" on vaan lopulta annettava itselleen anteeksi.

Mutta ihmismieli on niin tunteiden vallassa: suru,viha,katkeruus,ikävä jne. kaikki ne on vaan jollain tavalla läpikäytävä, että pystyy lopulta anteeksiantoon. Itse olen vieläkin tuossa surun ja vihan rajamailla ja siinä varmaan pitkään pysynkin, ellen saa vertaistuellista apua. Olen laittanutkin vireille idean, että ryhmä saataisiin myös minun kotikaupunkiini!Toivon sitä kovasti!

Hyvää kevättä teille ja dreamer3, jatka jutustelua äitisi kanssa ja varmaan joku hyvä ystäväkin kuuntelee!

Olen dreamer3 unohdin vain edelliset tunnukset.
Voin nykyään vaihtelevasti. Välillä aikaisemmin kirjoittamista tapahtumista tulee itku, mutta asiaa ajatellen uudelleen ja uudelleen tajuaa, että elämän tilanteemme ei olisi suvainnut pikkusia. Olemme menossa kovaa vauhtia eteenpäin elämässä. ☺️❤️☺️ ilman kovaa luonnetta niin tästä ei selviäisi. Pitää asiaa ajatella järjellä eikä sydämmellä 🙂🌻 🙂

Hei !

Näin tämän keskustelun ja ajattelin jakaa tarinani...

Itse tein abortin tuossa vapun tienoilla. Ja koen tehneeni virheen... Olen ollut erittäin masentunut, vihainen itselleni ja syyllistänyt itseäni siitä. Teimme päätöksen miesystäväni kanssa että tämä abortti olisi oikea ratkaisu sillä olemme vielä niin vastuuttomia penkoja. (Olen 20v, hän on 22v) vaikka ikää olisi olla vanhempi elämän tilanne ei lasta sallinut.

Nyt jossittelen kokoajan... Tuntuu kuin tämä vaikuttaisi suhteeseemme hyvin negatiivisesti koska tuntuu että mieheni on päässyt jo parin kuukauden jälkeen asiasta yli. Minusta tuntuu että oloni vain pahenee ja pahenee. Kuinka sallin itseni että minulle tehdään abortti? Olisiko siitä tullut tyttö vai poika? ymsyms... Voin kamalan huonosti tämän takia. En koe saavani mistään tukea tämän asian kanssa koska en tunne ketään kuka olisi raskauden keskytyksen tehnyt.... Halusin vain avautua tästä...

Olen yhä täällä samojen asioiden ympäröimänä. En pääse koskaan yli siitä, että murhasin oman syntymättömän lapseni. Elämäni on yhtä helvettiä, edelleen. Ei tästä kai sitten voi koskaan selvitä, edes melkein 10 vuodessa. Minulla olisi nyt lapsi. Nyt ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan.

Hei. Sain tietää olevani raskaan kun olin 19. Olin juuri eroamassa silloisesta poikaystävästä hänen päihdeongelmansa vuoksi. Minulla oli myös opinnot kesken sekä opintolainaa. Välit vanhempiini oli tulehtuneet ja kaverit jääneet toiselle paikkakunnalle, muutettuani opiskelun takia. Tilanteen takia minulle oli selvää että teen abortin.
Neuvolassa asiaan suhtauduttiin todella ynseästi ja kehoitettiin harkitsemaan ja puhumaan poikaystävälle. Lääkärissä minut otettiin hyvin kylmäkiskoisesti vastaan ja lääkäri oli minulle koko ajan töykeä. Sain tietää että raskauteni on niin pitkällä että joudun anomaan aborttia Helsingin jostain lautakunnasta. Sain luvan. Abortti tehtiin synnytys osastolla joka oli täynnä isiä ja vasta synnyttäneitä äitejä. Minua hoiti 2 erihoitajaa joista kumpikaan ei halunnut hoitaa minua ja toinen oli hyvin töykeä. Olin yksin osastolla ja "synnytin" sikiön vessa. sikiö oli hyvin kehittynyt. suhteellisen nopeasti tuli myös istukka. valehtelin hoitajille että vuoto on niukkaa jotta pääsisin kotiin.
Todellisuudessa vuoto oli runsasta ja voin huonosti. en onneksi joutunut uudelleen sairaalaan. Jälkeenpäin mietin useasti tilannetta. Kamala olo tuli pelkästään kohtalosta. mutta mietin usein. nyt minulla voisi olla sen ja sen ikäinen lapsi. Olen hyvin lapsi rakas ja työskentelen lasten parissa. joten aina välillä katson lapsia ja mietin että nyt lapseni olisi saman ikäinen.
Kuitenkin useat vastoin käymiset ja lapsuuden traumat, jotka nostavat päätään, ovat saaneet minut ymmärtämään, etten olisi kyennyt kasvattamaan lasta. olisimme molemmat olleet koko ajan runsaan avun tarpeessa ja lapsestani ei ehkä siltikään olisi kasvanut tasapainoista. Saati oma mielenterveys.
Asian pohtiminen on helpottanut olotilaa. Kävin muutama vuosi sitten hyvin pohjalla ja yritin tappaa itseni. Tämä pohja kosketus, käynnisti jonkinlaisen ison pyörän ja ymmärsin etten tarvitse lasta, miestä tai mitään muutakaan "veruketta" että voin olla onnellinen.
Enään ajatukseni ei pyöri lasten hankinnassa. mutta kyllä minusta varmaan joskus voi tulla kovinkin vanha ensisynnyttäjä.
Kovasti voimia asian työstämiseen.

Tämä aihe on näköjään noussut esille aina silloin tällöin vuosien mittaan, haulla löysin. Olen kolmen lapsen äiti (nämä lapset edellisestä liitosta) ja nyt 5. raskausviikolla eli ihan alussa. Haluaisin antaa raskauden jatkua ja antaa asioiden mennä omalla painollaan mutten voi. Puolisoni ei enää usko jaksavansa uutta vauvaperhe-elämää, ovathan hänen lapsensa jo aikuisia. Minun lapseni ovat vasta alakouluikäisiä.
Olen varannut ajan raskaudenkeskeytyksen suunnitteluun ensi viikolle, siellä saan käsittääkseni sitten lähetteen sairaalaan.
Olen aivan sekaisin kaikista tunteista nyt ja ahdistaa, suututtaa, hävettää, surettaa! En voi jatkaa raskautta, ellei puolisoni ole samaa mieltä. En silti itsekään haluaisi enää palata vauvaelämään vaikka olisikin upeaa saada lapsi juuri tämän miehen kanssa! En todellakaan tiedä, mitä tehdä.

Hei, kirjoitan oman kokemukseni tänne helpottaakseni omaa oloani ja auttaakseni teitä muita saman asian läpikäyneitä, ette ole tuntemuksessanne yksin ettekä hulluja vaikka tuntisitte abortin johdosta todella vaikeitakin psyykkisiä oireita. Niin myös minä tunnen. Löysin tämän keskustelun googlen kautta ja luin jokaisen viestin. Todella moneen pystyin itsekkin samaistumaan ja se on helpottavaa. Abortistani on aikaa reilu kuukausi. Ehkäisy petti ja olin rv7 kun abortti tehtiin. Olen syönyt pillereitä reilusti yli kymmenen vuotta ja ikää minulla on 25vuotta. Olisin siis ikäni puolesta ollut täysin kypsä äidiksi. Minulla on hyvä mies jonka kanssa asuttu yhdessä nyt pari vuotta. Mieheni on tehnyt selväksi ettei välttämättä koskaan tahdo lasta, mutta ei se myöskään täysin kiveenkirjoitettua ole. Hän on perustellut asian täysin ymmärrettävästi ja järkisyin enkä asiaa ala sen enempää tässä avaamaan. Me naiset sorrumme liian helposti sekoittamaan järjen ja tunteet. Kun tein positiivisen raskaustestin jouduin shokkiin. Soitin lähes välittömästi neuvolaan ja halusin abortin nyt heti,äkkiä pois kehosta ja mielestä periaatteella. Puhelimessa pahinta oli että terveydenhoitaja oli iloinen ja onnitteli hueti alkuun. Kun kerroin että haluan abortin niin terkkari murtui ja toisti vain "mieti vielä" "mieti vielä". Siitä alkoi syyllisyyden tunne ja 2vkon piinaava odotus aborttiin. Pahinta oli myös että samaan aikaan ystäväni julkaisee facebookissa odottavansa toista lastaan. Meillä olisi ollut laskettuaika samoihin aikoihin. Aloin kiusaamaan itseäni ja googlettemaan kuvia sikiön kehityksestä minun raskausviikkoja vastaavana. Aloin tajuamaan vasta siinä vaiheessa että sisälläni kasvaa pieni ihminen jolla sykkii jo sydän! Se ei ole mikään kananmunankeltuainen vaan elävä olento, lapsi. Abortti on murha. Kun sitten viimein koitti päivä jolloin abortin valmisteleva osuus tehtiin klinikalla niin kunnon helvetti alkoi. Ultrassa näin lapseni. Sitten tarjottiin pilleriä jonka jälkeen ei voi enää perua. Tunteeni alkoi taistelemaan järkeä vastaan ja tajuntani huusi "en halua tehdä tätä." Otin äkkiä pillerin ja humautin kurkusta alas. Välittömästi alkoi kaduttaa ja vituttaa. Aborttini hoidettaisiin loppuun kotona parin päivän päästä. Minullahan oli kaikki klassiset raskausoireet,mm.mahaani nipisteli välillä jännästi, kuvittelin että lapsi tekee sitä siellä. Suihkussa havaihduin tuohon nipistykseen ja pian huomasin silitteleväni mahaani ja rauhoittelevani tulevaa entistä lastani tulevasta kamalasta koitoksesta. Kerroin pojallen(tiesin sisimmässäni että se oli poika) että ei ole mitään hätää ja teen tämän hänen parhaakseen, sillä uskon että jos olisin hänet pitänyt häntä olisi varmasti sattunut silloin enemmän. Aborttihan sattuu sikiöön hetkellisesti, tutkittu juttu. Kun pyyhin vessapaperiin ensimmäisen veripisaran purskahdin itkuun ja tulin hyvin surulliseksi, tästä se sitten alkaa. Ihana mieheni tuki minua kokoajan. Itse tapahtuma oli jotain ihan hirveää ja kivuliasta, kuitenkin tämä oli/on edelleenkin henkisesti vieläkin rankempaa. Pahoinpitelin itseäni katsomalla netistä abortoitujen lasten kuvia ja luin jonkun todella aborttivastaisen ihmisen ajatuksia hänen blogistaan. Hetkellisesti mieleni sumeni ja aloin ajattelemaan hänen sanojaan,kuten että en tule enää ikinä saamaan terveitä lapsia jos edes ollenkaan koska en ansaitse. Sekunninsadasosa minulla oli itsetuhoisia ajatuksia, en kuitenkaan koskaan olisi niin itsekäs että aiheuttaisin sen suuren surun perheelleni. Soitin äidilleni,kerroin kaiken. Hän osasi tukea vaikka omakohtaista kokemusta hänella ab:sta ei olekaan. Hän neuvoi minua tekemään jonkun "rituaalin" jolla pääsen asiasta yli,vähän niinku hautajaiset lapselle. Sytytin kynttilän lapselleni ja tuijottelin liekkiä,aloin kuulemaan lapseni ääniä päässäni ja hän sanoi että hänellä ei ole mitään hätää ja hän tietää että tein päätöksen rakkaudesta häntä kohtaa. Tämä on ainoa yliluonnollinen kokemukseni ja ihansama vaikka joku saattaakin nyt pitää minua hulluna niin se todella auttoi! Ab kuitenkin jätti jälkeensä tyhjyyden tunteen. Raskausoireet häviää,hormoni toiminta taas muuttuu ja kukaan ei ole enää siellä mahassa "nipistelemässä",kukaan ei ole siellä enää kotona. Raskaus on asia mikä todella saa naisen hehkumaan, se tuottaa aivan järjetöntä mielihyvä hormoonia, onnellisuuden tunnetta. Kukaan mies ei IKINÄ sitä tule ymmärtämään. Ei se ole mikään essonousu mikä tulee ja menee,vaan jotain pysyvämpää. Eise ole ihmekkään kun se yhtäkkiä viedään sulta että alkaa tuntua vaan tyhjyydeltä,masentaa. Loppupeleissä tein oikean ratkaisun,kadun sitä enkä olisi halunnut tehdä mutta se oli oikein. Olisi itsekästä pitää lapsi jos toinen ei halua,mielestäni lapsi tarvitsee myös kuitenkin isän. Taloudellinen tilanteemme oli myös huono. Ab:sta on nyt kuukausi ja luulin olevani voitonpuolella. Silti psyykkisiä ylilyöntejä on tapahtunut mulle viimeaikoina ja olen käyttäynyt miestäni kohtaaan kuin mielipuoli,hirviö,erillaisia aggressioita.Hän on ilmoittanut haluavansa erota. Uskaltauduin soittamaan sairaalaan että tarvitsen apua,haluan keskustelemaan jonkun mielenterveyshoitajan kanssa. Apua olisi ollut tarjolla mutta ei paikkakunnallani,ei tähän hätään. Sitten löysin tämän sivun ja tässä alkas olemaan tarinani loppu. Menen nyt päivä kerrallaan,tämä kirjoittaminen sai minut paremmalle tuulelle. Voimia jokaiselle asian läpikäyneelle, toivottavasti tästä tekstistäni on apua edes jollekkin! 🌻🙂🌻

heippa!

Olen 39 vuotias 2 lapsen äiti,erosin lasten isästä pari vuota sitten ja olen uudessa parisuhteessa,löysin rinnalleni ihanan miehen,sielunkumppanin,mies jolle voi kertoa ihan kaikki. meillä on yhteensä 6 lasta,joista puolisollani siis 4. Olen käyttänyt pillereitä suhteen alusta asti ja kappas kummaa pillerit petti tulin raskaaksi. Olimme puhuneet että olisi ihana tehdä lapsi mutta siihen pitää olla valmis kaikin tavoin. emme asu yhdessä ja puolisoni on työtön. Päädyimme aborttiin,jonka tein tässä pari päivää sitten lääkkeellisesti kotona,puolisoni tukemana. Nyt on kamala olo,koska "mato" syntyi käsiini..jouduin näkemään sen,ja sitä kuvaa en saa mielestä,puolisoni näki sen myös ja sanoo samaa ettei saa kuvaa pois mielestä. Nyt on kauhea syyllisyyden tunne. Kaipuu.Ikävä. Tiedän että aika parantaa,mutta silti,itku tulee aina kun yksin jään miettimään asioita..
Toivottavasti joskus asia jää taka-alalle,etten jää rypemään siinä ja masennun..
Olen luonteeltani iloinen ja touhukas mutta tämä veti hiljaiseksi.
Nyt aurinko paistaa ja toivon ettei pilvet takerru elämääni. Voimia kaikille samassa asiassa
kokeneille. Elämä jatkuu..🌻🙂🌻

Hei,

Kirjoitan tänne kun minulla on todella paha olla... Olen 26- vuotias nainen ja olen aina ollut suhteellisen huolellinen ehkäisyssä, kun kyse on ollut irtosuhteista ja en ole ikinä aiemmin seurustellut vakavasti. Vuosi sitten tapasin miehen, jonka kanssa touhu alkoi menemään vakavemmaksi ja aloin pitämään miehestä. Yleensä käytimme ehkäisyä ja 2 viikonloppuna emme käyttäneet. Ensimmäisenä näistä, en hakenut jälkiehkäisypilleriä, kun jotenkin ajattelin typerästi, että minulla on niin epäterveelliset elämäntavat, että enhän minä voisi edes tulla raskaaksi, toisena viikonloppuna kun vahinko kävi, kävimme hakemassa jälkiehkäsyn.. n. muutama päivä jälkiehkäisyn ottamisesta minulle tuli rinnat kipeäksi ja aroiksi ja sitä jatkui muutaman viikon ja ajattelin vain, että se kipu ja arkuus johtuu siitä jälkiehkäisyn ottamisesta. Muistan vain, kun pari kertaa himoitsin tuorekurkkua ja söin kokonaisena niitä ja kerran, kun tein ruokaa ja haistoin paprikajauhetta, niin se haisi pahalle.. Vielä tässäkään vaiheessa en jotenkin osannut ajatella, että voisin olla raskaana. Elin normaalia huoletonta elämää polttaen tupakkaa ja juoden viikonloppuisin kännit, olihan kesä. Tuli juhannus ja join sillonkin. Minulle tuli outo pieni mahakipu Juhannuksena, kun olin juonut alkoholia ja sillon jotenkin ensimmäisen kerran pystyin ajattelemaan, että olenkohan raskaana. Seuraava päivänä sanoin tästä yhdelle kaverilleni, joka sanoi minulle, että nyt teet raskaustestin ja ajattelin, että no kai se täytyy tehdä, vaikka kuukautiseni eivät olleet vielä myöhässä kun ehkä pari päivää, jos edes sitäkään. En uskaltanut sanoa miehelle, että epäilen olevani raskaana, kun jotenkin en halunnut huolestuttaa häntä. Tuli maanantai ja mieheni lähti töihin toiselle paikkakunnalle ja ajattelin, että nyt teen sen testin. Jälkeenpäin ajateltuna oli tosi tyhmää olla kertomatta miehelle, että aion tehdä testin. Muistan, kun olin tekemässä testiä ja ajattelin vaan edelleen, että en ole raskaana. Kunnes 2 punaista viivaa ilmesty testipuikkoon ja olihan se järkyttävää. Soitin miehelle ja kerroin asiasta ja aika äkkiä tuli selväksi, että hän ei halua pitää lasta. Minä olisin halunnut, ehkä tai ehkä en. En edelleenkään oikee tiedä. Tuntuu, että nyt on ahdistava ja paha olla, että en voi kuvitella tähän vielä lasta. Mutta sitten taas toisaalta olen aina halunnut äidiksi. Emme pystyneet kunnolla keskustelemaan asiasta miehen kanssa, kun emme sillon tunteneet vielä kunnolla, mutta olemme edelleen yhdessä. Ja nyt minulla on sellainen olo, että olisin pitänyt puoleni ja en olisi tehnyt aborttia. Soitin heti seuraavana päivänä neuvolaan, koska halusin tietää, kuinka pitkällä raskaus on. Pääsin ultraan ja selvisi, että n. 5 viikolla. Sen jälkeen päädyimme aborttiin, vaikka edelleen minusta ei tuntunut, että päätös on minulle ok. Tämän jälkeen tuli pakolliset lääkärikäynnit yms. Aikaa meni n. 1kk, kunnes oli abortin aika. Vasta siellä sain tietää tarkalleen, kuinka pitkällä raskaus on. Gyne ultrasi ja viikot oli 8+6 tai 9+0, eli minulle selvisi vasta silloin, että raskaus oli siinä vaiheessa päivälleen rajalla, että saanko tehdä aborttia enää kotona, joten sain päättää haluanko osastolle vai kotia. Päädyin kotiin ja mieheni oli onneksi kokoajan tukenani. Sain ensimmäiset pillerit sairaalassa, ja ennen kun pistin niitä suuhuni, kysyin mieheltäni että otanko nämä ja hän vastasi kyllä. Lähdimme kotia ja mietin kokoajan, että milloin alkaa verenvuoto ja kuinka suuret kivut tulee. Lauantaina pystyin olemaan normaalisti, ei tuntunut vielä miltään. Sunnuntaina piti laittaa emättimeen pillerit, ja jonkin ajan päästä alkoi supistelemaan. En ole eläessäni kokenut sellaista kipua. Kipu helpotti heti, kun verta alkoi tulemaan ja muutenkin alkoi olo helpottumaan. Tämän jälkeen tuntui, että asia oli minulle ok. Suljin asian mielestäni pois tietyllä tavalla kokonaan.

Tämä oli ensimmäinen kerta nyt vajaaseen puoleenvuoteen, kun kirjoitan asian ja pystyn ajattelemaan asiaa ja huomaan minkä tuskan se saa aikaan minussa. Jos en olisi päätynyt aborttiin, niin minusta tulisi kuukauden päästä äiti. Sitä on jotenkin vaikea ajatella ja käsittää ja se saa aikaan minussa järkyttävän paniikin. Tiedän, että tätä asiaa ei voi muuttaa, mutta se tuntuu niin järkyttävältä. Olen nytten ottanut yhteyttä lääkäriin, että saan jutteluapua ja se on vähän helpottanut. Toivon, että pystyn vielä jonain päivänä antamaan itselleni anteeksi, mutta uskon että nyt on aika surea.

Kiitos että jaatte kokemuksenne. Tässä omani.

Tein abortin 1,5 vuotta sitten. Olin tuolloin 31-vuotias.

Elin pari vuotta sitten elämässäni myllerrysten aikaa. Olin eronnut juuri pitkästä parisuhteesta, jossa olin ollut kymmenen vuotta. Virallinen eroprosessi oli vielä kesken ja paluu arkeen vei kauan. Yksi tärkeä syy, miksi erosin miehestäni oli se, että en nähnyt häntä tulevan lapseni isänä, eikä välillämme ollut lopussa enää seksuaalista elämää. Mies ei kaivannut vauvaa elämäämme ja itse en nähnyt tulevaisuuttani ilman. Kelloni alkoi tikittää, joten pari vuotta ennen eroa ”painostin” häntä lapsen tekoon. Hän suostui ja kokeilimme tulla raskaaksi. Muutaman kuukauden jälkeen hän kuitenkin toivoi, että jatkaisimme ehkäisyn käyttöä - aika ei ollut hänestä vielä oikea. Tämä musersi minut ja suhteemme meni huonompaan suuntaan entisestään.

Eron jälkeen deittailin, mutta en kokenut olevani valmis suhteeseen. Tapasin ystävien kautta kuitenkin ihanan miehen, johon ihastuin kovasti. Himo vei liikaa mennessä ja jouduimme turvautumaan jälkiehkäisyyn. Ajattelin tuolloin naiivisti ja aikaisempaan, tosin lyhyeen raskautumiskokeiluun peilaten, että tuskin edes tulen helposti raskaaksi. Jälkiehkäisy ei kuitenkaan auttanut ja olin raskaana. En millään meinannut uskoa sitä todeksi, tein monta testiä ja kävin vielä gynellä varmistamassa asian. Olimme tunteneet vasta pari kuukautta, joten tilanne oli todella vaikea.

Olin aivan sekaisin. Tiesin, että haluan lapsen, mutta en tällä tavalla. Mies suhtautui hyvin ja tukevasti, mutta melko pian oli sitä mieltä ettei ehkä olisi järkevää pitää lasta. Koin se loukkauksena, vaikka tiesin että hänkin toivoi elämäänsä vähän pidempää parisuhdetta tukemaan perheenlisäystä. Puolustauduin ja uhkasin häntä, että päätös on yksin minun. Käperryin itseeni. Juttelin muutamille ystäville ja sain tukea, kerroin perheelleni ja he lupasivat auttaa. Mietin, että tätä menoa minusta on tulossa eronnut yh-äiti. Haluan lapselleni isän ja perheen, en lasta hinnalla millä hyvänsä. Päädyin aborttiin. Tein sen yksin ja salasin asian töissä. Hain valmistelevan lääkkeen, kävelin Sibeliuspuistoon ja hyvästelin lapseni. En unohda sitä koskaan. Siskoni oli sanonut minulle, että et tule koskaan tapaamaan esikoistasi, etkö mieti miltä hän olisi näyttänyt ja näin on. Ensimmäinen lapseni on kuollut enkä tule koskaan pitämään häntä sylissä tai tukemaan häntä elämässä. Puistossa mietin, että hänellä olisi ollut isänsä kirkkaat siniset silmät.

Kotona otin tyhjentävän lääkkeen ja abortti oli todella kivulias. Olin huijannut lääkärille, että joku on tukihenkilönä kotona. Olin yksin. Mies olisi toivonut olla kanssani, mutta koin sen pahentavan asiaa. Jälkikäteen ajateltuna koen, että hänen olisi pitänyt saada kokea se. Toisaalta ehkä näin säästin hänen tunteitaan.

Kukaan ei valmistele sinua siihen kamaluuteen, että tapat elämän sisällesi, omalla päätöksellä ja näet abortoidun alkion pöntössä. Se muutti minut. En tekisi sitä enää koskaan.
Abortin jälkeen asennutin kierukan lääkärin suosituksella ja jatkoin elämääni. Alussa hain syitä erota; miten voisimme jatkaa suhdetta kun abortista tulisi silloin järjetön päätös. Mies pysyi kuitenkin rinnallani ja olemme rakentaneet hyvän parisuhteen. Koen, että on ollut hyvä että olemme saaneet valita toisemme, emmekä ole ns. pakotettuja lapsen takia olemaan yhdessä. Koen, että rakastamme toisiamme todella paljon ja yhteinen vaikea kokemus lähensi meitä.

Puoli vuotta sitten päätimme alkaa yrittää lasta. Kierukan poiston jälkeen kiertoni on kuitenkin ollut lyhyt ja hormonitoiminta vähän sekaisin. Abortti muistuu mieleeni joka kuukausi kun kuukautiset alkavat. Mitä jos en saakaan enää lapsia? Onko tämä maailman kosto siitä, että olen paha ihminen? Minulle on ilmestynyt psyykkisiä oireita; olen ailahtelevainen, välillä jopa agressiivinen miestäni kohtaan ja pelkään että hän ei jaksa minua ja löytää jonkun uuden. Koen että pusken häntä pois typeryydelläni. Hänhän haluaa perheen kanssani ja on hellä ja ihana mies. Koen että itsetuntoni on huonontunut ja heijastelee tällä tavalla. En ole koskaan ollut näin mustasukkainen ja crazy. Mies kokee, että asia on jo käsitelty ja toivoo, että menemme eteenpäin. Olen löytänyt keinoja pitää mielen virkeänä ja yritän suhtautua järjellä asiaan. Välillä emootiot vie voiton ja olen aivan maissa.

Kun kirjoitan tätä, olemme päättäneet mennä juttelemaan asiasta. Asian kirjoittaminen tuntuu myös hyvältä ja jäsentää asiaa päässäni. Kiitos että sain kertoa.