Heippa!

Asia on minulle erittäin arka, enkä siitä yleensä julkisesti minnekään kirjoita, enkä edes suostu siitä puhumaan kuin kahdelle ihmiselle...

Tässä eräs päiväkirjamerkinnöistäni...

ELÄMÄ VASTAAN KUOLEMA

Olin nuori. Liian nuori ja raskaana. Luulin, että pahin oli jo ohi, mutta ei se ollutkaan, sillä olin raskaana. Päätin päättää elämäni, mutta en siihen pystynyt. Elämä voitti ja minä hävisin. Seisoin uuden päätöksen edessä. Kuolema olisi ollut niin helppo ratkaisu, sillä olisimme molemman päätyneet yhdessä hautaan ja kaikki paha olisi jo ohi. En vain pystynyt siihen, en pystynyt viiltämään liian syvälle, enkä hyppäämään sillalta, vaikka sitä yritinkin. Toivon, että olisin tehnyt sen silloin, niin en seisoisi jälleen elämän ja kuoleman välissä. Silloin minun oli pakko jatkaa elämää, mutta elämän hinta oli kallis. Maksoin sen ja ostin samalla ikuisen kärsimyksen. Tapoin oman lapseni, jotta voisin elää! Olin nuori ja niin oli tehtävä. Mutta kuka tahtoo elää sillä hinnalla, että on tappanut oman lapsensa?... (jatkuu vielä mutta se menee vähän aiheen ohi)

Huomaan, että joudun aina hokemaan itselleni, että näin oli kaikille parasta... Lapsi ei olisi saannut hyvää äitiä minusta ja mietin sitä miltä lapsesta olisi tuntunut, jos hän olisi saannut tietää kuka hänen isänsä oli, se olisi pilannut lapsen elämän! Tapahtumaa en ole käsitellyt, joten se vaivaa jatkuvasti...ja siis lapsi sai alkunsa raiskauksesta ja siksi abortti oli ainoa oikea vaihtoehto. Olin myös vielä niin nuori, ettei lapsi olisi sopinut elämääni, mutta nyt joudun taistelemaan päivä päivältä tuskan kanssa, joka ei oikein tunnu hellittävän...
Tällä hetkellä asia on oikein kunnolla työn alla ensimmäistä kertaa ammattiauttajan valvonnassa. Se on ihan hyvä asia, mutta huomaan kuinka se syö minua ja vie kaikki voimani, sillä se tekee niin pahaa...

Rakkaat abortin tehneet, voimia teille kaikille, tiedän millainen helvetti se on! 🙂🌻

Suomi 24-keskustelusta hain 16-vuotiaana tukea päätökselleni, mutta siellä minua haukuttiin mm murhaajaksi ja päätös tuntui vielä pahemmalta! En siis suosittele kenellekään siellä keskustelua!

Minulla myös kokemuksia asiasta. Olin silloin jo 24-vuotias, en siis liian nuori äidiksi, mutta kypsymätön kyllä. Vuosien jälkeen olen huomannut, että elämäni sai uuden suunnan sen jälkeen. En ikinä ole antanut itselleni anteeksi tekoani ja kannan jollain tasolla jatkuvasti syyllisyyttä. En myöskään ole pystynyt asiaa kenenkään kanssa käsittelemään. Abortti ei minun kohdallani ollut vain ohimenevä tapahtuma, vaan asia joka kulkee mukanani, syntymätön lapsi, joka ilmestyy uniini ja vaikuttaa tekoihini.
Osaisinpa sanoa muille jotain lohduttavaa, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi...☹️

Minulla sama tilanne, tosin abortista vasta muutama kuukausi. Tällä hetkellä vielä ajattelen jatkuvasti miten pitkällä olisin ja odotan laskettua aikaa kauhulla. Se muuten sattui olemaan jouluaatto. En kadu päätöstäni sinänsä, olen lähinnä surullinen että jouduin sen tekemään. Kaipaan lasta ja raskaana oloa ja itken asiaa joka päivä. Enemmän tuntuu että menetin lapsen, syntymättömän. Moni voisi sanoa että itse tein päätöksen ja toki näin onkin, mutta suren lasta silti samalla tavalla kuin jos raskaus olisi ollut suunniteltu tai toivottu ja päättynyt luonnollisesti.

Aborttiin päädyin koska emme olleet isän kanssa vakituisessa suhteessa emmekä rakastaneet toisiamme tai nähneet että voisimme rakastaa. Tulen itse kokonaisesta ja hyvin läheisestä perheestä ja haluan samaa lapsilleni. En halunnut tuoda lasta jo alunperinkin vaikeaan tilanteeseen, eikä minulla opiskelijana kummosia mahdollisuuksia yksinhuoltajanakaan ollut. Päätökseni tein puhtaasti lapsen parasta ajatellen ja se oli raskain päätös mitä olen ikinä joutunut tekemään.

Tunnen myös samoin kuin tekin, elämä on ottanut uutta uraa vaikka alkumetreillähän tässä ollaan. Huomaan ajattelevani perheen perustamista ja äitiyttä, asioita jotka ovat aina siintäneet pitkällä tulevaisuudessa (olen 22-vuotias), sitten joskus. Minulla ei myöskään ole oikein ketään kenen kanssa jutella, ystäväni toki voivat sanoa lohduttavia sanoa ja kuunnella, muttei kai tätä ymmärrä jos ei itse ole kokenut. Tippa tulee silmään aina kun näkee pienen vauvan tai raskaana olevan naisen ja tunteet on muutenkin pinnassa. Tuntuu kuin raskaus jatkuisi mutta lasta ei tulekkaan.

Ikävöin lastani kovasti ja jos saisin valita uudestaan tekisin ehdottomasti toisin.

Flipsydea lainaten:
"And from the heavens to the womb to the heavens again
From the endin' to the endin', never got to begin"

🙂🌻

Päädyin vasta aborttiin vähän päälle nelikymppisenä, kolmen lapsen äitinä. Ehkäisyn petettyä, tehtyäni positiivisen raskaustestin, menin jonkinlaiseen shokkiin. Nuorimmaiseni on 2-vuotias, joten vauva-aika yövalvomisineen ynnä muineen on vielä tuoreessa muistissa. Alkuraskaus ja nuorimmainen väsyttivät niin, että enimmäkseen itkin päivät pitkät pohtiessani tilannetta. Mieskään ei kyennyt ottamaan oikein mitään kantaa, ei osannut lohduttaa tai puhua. Tiedän, että hän ehkä olisi halunnut pitää lapsen. Kuitenkin lastenhoito on ollut pääasiassa minun työmaani, eli lapsi olisi vaikuttanut eniten juuri minun elämääni. Muille tutuille en olisi uskaltanut edes puhua asiasta.

Lääkärissä kävin tehtyäni testin, ja hän jotenkin automaattisesti käsitti sen niin, että halusin abortin, koska olen jo niin iäkäs. Kirjoitti lähetteen keskussairaalaan toimenpidettä varten, mutta ei tarjonnut itse tai muuta kautta mitään keskusteluapua. Keskussairaalassa oli sama meininki, kukaan ei missään vaiheessa oikeasti kysynyt, että oletko nyt ihan varma asiasta? Mulle jäi sellainen olo, että kukaan, ei kukaan, oikeasti välittänyt minusta ja siitä mitä olin tekemässä. Olin kuin jonkinlaisessa horroksessa, ja tein vain mitä hoitohenkilökunta käski. Lääkkeillä tehdyn abortinhan nainen hoitaa käytännössä itse, ja minäkin olin yksin siellä kalseassa sairaalan huoneessa, jo silloin katuen tekoani. Mutta ensimmäiset käynnistävät pillerit otatettiin heti ensimmäisellä käynnilläni keskussairaalassa, samalla kun toisesta käynnistä parin päivän päästä sovittiin. Ne kun olin ottanut, hoitajien katsoessa vieressä, että varmasti nielin ne, tiesin, että nyt oli liian myöhäistä perua. Ja sitä hetkeä olen katunut siitä saakka.😭

Vuodon ja supistusten alettua minulle tuli aivan kamala olo, olin kipeä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Itkin aina kun olin hetkenkin yksin, tai ulkona, sillä tekoni tuli jatkuvasti ajatuksiin, ja alitajunnassa se jäytää aina. En voi hyväksyä sitä minkä tein, ja tiedän, että kannan tätä kamalaa syyllisyyttä lopun ikäni. Miehelleni sanoinkin, että jos voisin peruuttaa kaiken, sen tekisin ilomielin, sillä raskaus ja vauvanhoito olisivat lastenleikkiä tämän murskaavan syyllisyyden taakan sijaan.

Olen sitä mieltä, että jonkinlaista keskusteluapua tai vertaistukea pitäisi tarjota aborttia hakevalle. Varmastikaan kaikki eivät sitä tarvitsisi, mutta ne jotka ovat valitsemassa tavallaan mielestään kahdesta huonosta vaihtoehdosta toista, saattaisivat nähdä tilanteensa eri valossa keskustellessaan asiasta ulkopuolisen henkilön kanssa. Itse ainakin olisin varmasti päätynyt lapsen pitämiseen, mikäli olisin voinut purkaa yllättävän raskauden aiheuttaman alkujärkytyksen jonkun kanssa, ja nähnyt tilanteeni esim. lapsen synnyttyä ja siitä muutaman vuoden päästä. Mutta vatvoessani asiaa yksin, en nähnyt kuin tämän ratkaisun, ja se oli minulle huono ratkaisu.

Aborttipäätöksen joutuu tekemään nopeasti, eikä silloin osaa ajatella, mitä tapahtuneen jälkeen seuraa. Kuitenkin viikonkaan aikalisä ei olisi minun kohdallani merkinnyt mitään, mutta olisin sinä aikana todennnäköisesti päätynyt toiseen ratkaisuun. Yritän joka päivä itkukohtauksen jälkeen todistaa erilaisilla järkisyillä tekoani, mutta tätä ei voi järjellä selittää. Minä olin jo raskaana, koko kroppa oli valmistunut uuden elämän kasvattamiseen, ja minä itse tuhosin sen. Ruumis ja mieli kaipaavat pientä ihmisen itua, eikä sitä kaipauksen tunnetta voi selittää pois. On vain niin ikävä😭.

Ihanaa, hyvät ystävät, että jaatte tuntemuksia. Minullakin on yhä kokemus raskaudesta ja siinä olevasta rakkaasta lapsesta elossa. Abortti on minunkin mielestäni rakkaan lapsen menettämistä ja siitä en pääse yli enkä ympäri.

On se kumma kun niin harva uskaltaa puhua näistä abortin jälkeisistä tuntemuksista. Abortista on tehty niin hyväksytty toimenpide, että siitä ei saisi puhua mitään negatiivista eikä siitä saisi voida huonosti.

Suomi24 aborttikeskusteluissa ihmiset sekoisivat, jos menisimme sinne kertomaan, että voimme yhä huonosti teettämistämme aborteista vaikka vuosia on kulunut eikä jälkeenpäinkään syntyneet lapsen vie pois abortoidun lapsen ikävää.

Itselleni on kehittynyt vuosien saatossa nyt jonkinlaisia mielenterveysongelmia ja ainakin minun kohdallani ne liittyvät aborttiin.

Kiitos vielä avoimista kirjoituksistanne.

Heippa! 🙂🌻

On erittäin lohdullista, löytää ihmisiä, jotka tietävät, kuinka pahalta tuntuukaan kun on joutunut omasta lapsestaan luopumaan. Ihmiset eivät monestikaan ymmärrä miksi on tehnyt sellaisen päätöksen, eikä todellakaan sitä, kuinka pahalta se on tuntunut tehdä se päätös ja kuinka vaikeaa sen kanssa on elää. Itse huomaan kuinka vaikeaa minun on elää päätökseni kanssa ja kuinka pahaa se tekee... Kummityttöni on tällä hetkellä melkein samanikäinen kuin minunkin pienokaiseni olisi juuri nyt... Heillä olisi ihanat leikkitoverit toisissaan...

Huomaan monesti, kuinka minulla on yhä valtava tarve rangaista itsenäni (mm viiltly, polttelu ym) siitä mitä olen omalle lapselleni tehnyt. Olin silloin kovin nuori kun tulin raskaaksi (ja vielä raiskauksesta) ja jotenkin se ol vain ainoa vaihtoehto, mutta silti en osaa hyväksyä päätöstäni. Ja olen hävennyt kertoa siitä kenellekään...edes paras ystäväni ei sitä tiedä...

Tuo on kyllä aivan totta, jos kirjoittaisimme suomi24-keskusteluun, ihmiset olisivat varmaan sitä mieltä, että itsepähän me olemme lapsemme murhanneet ja nyt meidän on vain elettävä sen tuskan kanssa.
Mutta me, me tiedämme miltä se tuntuu, emmekä saisi sellaisten ihmisten kuin muissa keskusteluissa, antaa muiden lisätä pahaa oloamme syyttelyllä. Se oli silloin meidän mielestä oikea päätös, emmekä tienneet, kuinka pahalta se voisikaan tuntua...

Käyttekö te jossain juttelemassa taphatuneesta? Minä olen asiasta puhunut ammattilaisen kanssa, mutta tuntuu siltä, että he eivät ymmärrä minua, he eivät ymmärrä, miten voin tuntea niin kuin tunnen... Eikä varmaan missään järjestetä vertaistukiryhmiäkään abortin tehneille, tai oletteko kuulleet?

Voimia kaikille, olette ihania, kun jaatte kokemuksianne! Ei tunnu enää siltä että olisin aivan yksin 🙂🌻

Halusin nostaa tämän vanhan keskustelun kysyäkseni, onko teistä kirjottaneista joku vielä täällä palstalla? Oletteko päässeet syyllisyydestä edes jotenkin yli?
Ehkä täällä on uusia asian kanssa kamppailevia tai aborttia harkitsevia. Jokaisella on oma tarinansa.

Heips tunturisopuli,

Piiiiiitkään aikaan en ole näillä palstoilla käynnyt. Nyt pitkästä aikaa taas... Itse olen käsitellyt asiaa terapiassa (tai noh, suurimmaksi osaksi asiaa, joka johti raskauteen ja aborttiin). Aborttiakin sivuttiin silloin jonkin verran ja siitä terapiaryhmäläisten kanssa keskusteltiinkin... Kyllä se asia aina kulkee mukana, mutta sen kanssa on vaan opittava elämään! Syyllisyys painaa edelleen, mutta ei yhtä pahasti kuin ennen. Toki siinä kuussa kun vauva olisi syntynyt, saattaa mieliala vaihdella paljonkin. Sen verran olen päässyt asian kanssa kuitenkin eteenpäin, että vauvojen tai raskaana olevien naisten näkeminen ei enää aiheuta mitään kauheita tunnekuohuja niin kuin ennen.

Pärjäile! 🙂🌻

Jos tällä palstalla on vielä joitakin joita tämä asia koskee, niin mielellään otetaan ajatuksia vastaan. Itselläni tehtiin keskeytys vuonna 2007 ja edelleen syyllisyys on kova ja kaipaus lasta kohtaan suuri. Keskeytykseen päädyin painostuksesta. Itse olisin lapsen halunnut pitää.

Täällä olisi yksi jolla takana kylläkin hyvin tuore raskauden keskeytys ja olo on mitä järkyttävin... Vain muutama päivä sitten tulin toteuttaneeksi kotona (raskauden ollessa tarpeeksi alussa) lääkkeellisen keskeytyksen johon päädyin raskain mielin pohdittuani vaihtoehtoja perin pohjin. Olen jo 24-vuotias eli iältäni olisin ollut äidiksi valmis, mutta elämäntilanteeni ja syy miksi päädyin raskaaksi saivat minut lopulta päätymään aborttiin (hyi, inhoan koko sanaa 😭 )... Olen yksin elävä sinkku, vailla ammattia, vain peruskoulu takana ja tällähetellä iltalukiota käyn ja siitähän ei ammattiin valmistu joten pelkäsin miten pärjäisin taloudellisesti. Tällä hetkellä työskentelen osa-aikaisesti joten edes itse en aina pärjää ilman vanhempieni avustusta, saatika sitten pienen lapsen kanssa. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, yleisestä ahdistuksesta sekä eräästä toisesta mielenterveydellisestä sairaudesta, joiden takia onkin nuo koulut jääneet käymättä ja elämä on muutenkin vielä hyvin "keskeneräinen" kun vasta opettelen näinkin "myöhään" seisomaan omilla jaloillani elämässäni. Näistä elämäntilanteeseen liittyvistä seikoista johtuen koin etten ole mitenkään valmis ottamaan lasta vastaan, vielä.

Tulin raskaaksi yhden illan jutusta ja niin järkyttävältä kuin se kuulostaakin, en muista olleeni intiimisti, en tiedä rehellisesti sanottuna johtuiko se humalatilasta vai onko mies käynyt hommiin minun sammahdettua, sillä mitään muistikuvia ei tapahtumasta ole. 😞 Minä joka NIIN harvoin juon alkoholia erehdyin siis vappuna juhlimaan railakkaammin ja vastoin kaikkea järkeäni JOS olin itse mukana hommissa, niin mitään ehkäisyä tuskin on käytetty. Eräs läheiseni on käynyt läpi kaksi raskauden keskeytystä ja sisimmässäni olen aina ajatellut että miten kukaan voi päätyä sellaiseen tilanteeseen, että kahteen kertaan onnistuu ajautumaan siihen pisteeseen vahingossa. Olen aina ollut itse ehkäisystä tarkasti huolehtiva, joten voitte vain kuvitella kuinka järjettömästi vihaankaan itseäni siksi että olen juonut itseni siihen kuntoon etten ole tajunnut ehkäisystä huolehtia... Jos olisi ollut pienimpiäkään muistikuvia intiimimmästä touhuilusta, olisin hakenut jälkiehkäisypillerin. 😭 Mutta ei ollut edes mitään tuntemuksia aamulla että olisi jotain saattanut tapahtua.. Se siis, että päädyin raskaaksi lähes tuntemattoman yhden illan jutun kanssa, tuntui liian kamalalta alulta lapselle, olisin jäänyt yksinhuoltajaksi....

Kun menkat oli 10 päivää myöhässä, en edes epäillyt tässäkään vaiheessa olevani raskaana vaan ajattelin kiertoni vain heittelevän, sillä itse olin siinä uskossa että edellisestä intiimistä kanssakäymisestä on enemmän aikaa kuin muistankaan! Kun menkkoja ei sitten kuulunut ja kuvaan tuli pahoinvointi, sekä kuulin tämän miehen kehuskelleen meidän yhteiselle kaverillemme että meillä oli kuulemma ollut vappuna villi yö, hälytyskellot alkoivat soida ja säntäsin apteekkiin testiä ostamaan. Testi oli vahvasti positiivinen ja suorastaan tunsin silmissäni sumenevan. 😞

Pohdin ja pohdin pääni puhki, kerroin äidilleni tilanteestani, yhdessä mietimme mitä tehdä, itkin, rukoilin ja valvoin öitä pystymättä edes syömään... Sain töistä puolitoista viikkoa sairaslomaa stressireaktioon mennessäni lääkäriin (jossa pillahdin itkemään) kun en yksinkertaisesti kyennyt menemään töihin. Aloin kallistua ensin lapsen pitämisen kannalle, mutta sitten olin niin valtavan epätoivon partaalla ja pelkäsin tulevaisuutta vauvan kanssa kuin kuolemaa, aloinkin kallistua epätoivoissani keskeytyksen kannalle... Lopulta koin sen päätöksen tuovan ikäänkuin mielenrauhan vaikka tiesin ettei keskeytys tule missään nimessä olemaan helppoa minulle henkisesti. Silti päädyin keskeytykseen, ajattelin että kumpikaan vaihtoehto ei ole "hyvä vaihtoehto", jompi kumpi on valittava ja sen kanssa elettävä.

Koin keskeytyksessä suunnattomat kivut, olen varma ettei varsinaiset synnytyskivut voi olla juurikaan sen pahempia, tuntui todella että tajunta sumentuu siitä tuskasta. Se tuska vei ajatukset pois tapahtuman muusta traagisuudesta, vietin sen yön vanhempieni luona ja vielä seuraavana päivänä olin kuin tilassa, jossa en vielä tajunnut selkeästi mitä oli tapahtunut, vanhempani tukivat ja hoitivat minua mikä piti myös synkät ajatukset loitolla.

Kotiini palattuani iski kuitenkin lohduton alakulo ja ahdistus. Olen itkenyt silmäni turvoksiin, suren sitä jotain mikä minussa ehti hetken kasvaa, tahtoen minut äidikseen, jonka minä julmasti tapoin kohtuuni. 😭 Jonkinlainen side tuntui jo muodostuneen lapsen alkuun, vaikka halusinkin sulkea sen ajatuksen ennen keskeytystä pois mielestäni. 😞 En voi sanoin kuvailla kuinka suunnatonta tuskaa tunnen sisälläni, koko kehoni oli valmistautunut raskauteen, koin mitä klassisimpia raskausoireita ja kehon muutoksia ja vaikka tilanne oli minulle kauhistuttava, jossakin sisimmässäni ymmärsin miksi sitä tilaa kutsutaan "siunatuksi tilaksi", sitä sen toden totta olisi kuulunut olla, sisälläni kasvoi pieni ihme, lahja ja nyt olen yhtäkkiä normaalitilassa, ilman raskausoireita, hylännyt sen pienen ihmeen 😭 ... Niin kuin joku muukin täällä totesi, myös minulla on hirveä ikävä sitä raskaana olemista jotenkin, sitä tunnetta että olisi tulossa äidiksi.. :'( Tuntuu niin luonnottomalta ja pahalta... Tavallaan tiedän että ratkaisuni oli elämäntilanteeseeni nähden "oikea", mutta toisaalta en voi olla ajattelematta sitä, että voinko minä asettaa elämäntilanteeni ihmishengen edelle, että teinkö oikeasti oikein... 😭

Tulipas tekstiä! Huh.. Oli pakko saada purettua kaikki ulos... Lohdullista lukea muidenkin kokemuksista täältä, toivottavasti tänne tulee lisääkin viestejä, vertaistuki on varmasti paras keino purkaa tuntoja!

en koskaan missään tilanteessa tällaiseen ketään johdata.

ennemmin olen se joka sanoo - jos mietitään hetki.
ihan varmasti kaikki järjestyy vaikka et tee sitä.

Olen vaikeassa tilanteessa koska itse joudun turvautumaan aborttiin koska elämän tilanteeseeni ei enää voi uutta lasta tulla jo kun ennestään on jo kolme lasta. Raskaus oli täysin vahinko ja tuli todella vaikeaan elämäntilanteeseen. Kaksi nuorimmaista on erityislapsia ja neljännelle ei olisi voimia.

Täällä myös yksi muutama viikko sitten abortin tehnyt kohta nelikymppinen yksinäinen nainen. Elämäni pahin virhe. Kunpa olisi saanut jostakin enemmän apua, positiivista kannustusta, en olisi ikinä tappanut lastani. Jotenkin siinä hormonimyklläkässä ja pöhnäolossa ei vaan riittänyt omat normaalit voimavarat ja pää. Suurin asia mitä ihminen voi kohdata. Ja asia josta ei ole oikeutta sanoa sanaakaan yhdelläkään ihmisellä joka ei ole itse tilanteeseen joutunut. VARSINKAAN miespuolisella. Miehet ne vaan porskuttaa. Ei mitään käsitystä tästä mitä nainen joutuu kokemaan. Ikävä ja suru on lohduton. En tiedä miten tästä ikinä voi selvitä.

Löydettyäni "teidät", tuntuu kuin osa surustani olisi vierähtänyt sydämeltäni!Niin huojentavaa, vaikkakin surullista lukea samanlaisista ajatuksista kuin itselläni.Nyt en pysty tarkempaan omasta kokemuksestani kirjoittamaan, mutta kirjoittelen pian.

Minun tarinani. Saimme ihanan "iltatähtemme", kolmannen lapsemme, puolitoista vuotta sitten. Tämäkin lapsemme oli lopulta oikein toivottu, vaikka mies hieman aluksi empi ajatusta kolmannesta lapsesta. Olemmehan jo lähes nelikymppinen aviopari ja esikoisen kanssa tuli ikäeroa 10 vuotta. Vauvan ja sisarusten kanssa kaikki sujui hyvin. Imetin kuitenkin pitkään öisinkin, kun ajattelin, että tämän "viimeisen" vauvan kanssa en kiirehdi. Olimme miehen kanssa molemmat väsyneitä useista yöheräilyistä jo 8 kk:n ajan, vauva halusi rinnalle useasti yössä. Joten "elämä lakanoidenkin välissä" oli hyvin hiljaista.Mutta siitä hiljaisuudesta huolimatta... totesin olevani raskaana viime joulun aikoihin!!!!!!

Siitäpä alkoi uusi elämäni; oli siis ollut elämä ennen ja nyt, jälkeen raskauden keskeytyksen. Sitä a-sanaa en minäkään pysty tästä asiasta käyttämään, se on jotenkin kauhea. Sukulaisjoulu täytyi viettää siinä hirveässä mielen myllerryksessä; se olo oli jotain aivan kamalaa!Lopulta tuhansien ajatusten jälkeen päädyimme surullisimpaan mahdolliseen ratkaisuun. En osannut tuolloin ajatella järkevästi, kun elin jo valmiiksi vauvaelämää- ja nyt kadun tuota päätöstä lopun elämääni!Näin jälkeen päin ajateltuna minulla oli halu jatkaa tuota raskautta,mutta koko se shokki yllätysraskaudesta sai pääni aivan pyörälle (+ tuo pitempiaikainen "unettomuus") ja kun mieskään ei omalta osaltaan ollut innostunut lisävalvomisista, tulos oli tiedossamme. En osannut/jaksanut taistella neljännen puolesta ja sitä nyt kadun,niiiin syvästi!

Tämä todellakin on suruista suurin ja vaikein. En voi ymmärtää miten ihmiset (naiset&äidit) esittävät järkyttäviä mielipiteitään esim.juuri suomi24-palstalla,jonne minäkin aluksi eksyin. Suurimmalla osalla heistä ei nähtävästi ole omaa kokemusta tästä asiasta jolloin mielipiteitä on helppo laukoa,varsinkin vastaan. Tähän suruun ei ole olemassa vertaistukiryhmää, jossa voisi säännöllisesti käydä keskustelemassa ja purkaa pahaa mieltään. Tätä surua ei voi ottaa puheeksi juuri missään eikä kenenkään kanssa. Keskusteluapua toki neuvolasta tarjottiin, mutta tuntuu, että vieraalle ihmiselle joka ei itse ole kokenut samaa en oikein osaisi avautua.

Joudun tällä erää lopettamaan tähän, mutta palaan taas asiaan. Tuntuu, että tänne kirjoittaminen helpottaa oloani. Olette ajatuksissani kanssasisaret!