Syökö joku xanoreita paljonko?eikö kukaan tosiaan voisi jakaa kokemuksia pitkäaikaisesta paniikkihäiriöstä tuntuu välillä että on niin yksin hullu ,luulosairas,kaikkia tauteja pelkäävä,kummajainen!ota nyt vaan itseäsi niskasta kiinni lause on liiankin tuttu! Pidän kyllä itseäni ihan "täyspäisenä" mutta tää ahdistus vaan vie elämän halun paljon suunnittelen tekeväni en saa aikaiseksi ja ahdistun aina vaan lisää.välillä on hyviäkin aikoja mutta just kun luulee että pärjäilee niin johan tulee taas takapakkia ja sitten alkaa pelätä seuraavaa päivää ja sillä pelollahan sitä sitten aiheuttaa sitä ahdistusta (tiedostan tämän) vaan päässä ei nappia millä katkaista kierre!sekavaa on tämä teksti,mut niin on olokin!!!löytyykö kohtalotoveria.

Vanhus kirjoitti 9.10.2015 11:13

Syökö joku xanoreita paljonko?eikö kukaan tosiaan voisi jakaa kokemuksia pitkäaikaisesta paniikkihäiriöstä tuntuu välillä että on niin yksin hullu ,luulosairas,kaikkia tauteja pelkäävä,kummajainen!ota nyt vaan itseäsi niskasta kiinni lause on liiankin tuttu! Pidän kyllä itseäni ihan "täyspäisenä" mutta tää ahdistus vaan vie elämän halun paljon suunnittelen tekeväni en saa aikaiseksi ja ahdistun aina vaan lisää.välillä on hyviäkin aikoja mutta just kun luulee että pärjäilee niin johan tulee taas takapakkia ja sitten alkaa pelätä seuraavaa päivää ja sillä pelollahan sitä sitten aiheuttaa sitä ahdistusta (tiedostan tämän) vaan päässä ei nappia millä katkaista kierre!sekavaa on tämä teksti,mut niin on olokin!!!löytyykö kohtalotoveria.

Mulle ei ole annettu lääkkeit koska niiden mielestä mulle se on huono juttu.
Joten kärsin joka päivä vaikeahkosta ahdistuneisuudesta ja se on ottanut mun elämän hallintaansa esim: mun on vaikea käyttää busseja ja mennä pois mun kotoota kun ahdistus on liian kova ja olen saanut aika paljon kohtauksia ja sit mua ahdistaa mun elämän tilanne ja sit mua ahdistaa myös se kun mua ahdistaa (kuulostaa tyhmältä mutta ne ehkä tajuu kenellä samoja kokemuksia) ja sit mua ahdistaa melkein oikeastaan kaikki.
Ja sit sama että tää ahdistus vie multa elämän halun ja sit enään en saa paljoa aikaiseksi koska nekin jää kesken koska ahdistaa. 😞

Hei. Minulla todettiin ensimmäisen kerran paniikkihäiriö n. 20v sitten. Silloin määrättiin vain diapamia hoidoksi.. Pääsin ja pärjäsin jotenkuten sen yli. Sitten se oli poissa n. 10v. Sittenhän siis yhtäkkiä vain puhkesi masennus ja paniikkihäiriö uudestaan . Löysin ihanan lääkärin joka määräsi ssri lääkkeet ja rauhoittavat siihen päälle. Vuosi meni ja olin kunnossa ja elämä hymyili 10v. Nyt pari viikkoa sitten iski niin kova paniikkikohtaus aamulla että luulin kuolevani... Soitin töihin että olen sairaana ja nyt olen sairauslomalla kolmatta viikkoa. Lääkeannostani nostettiin ja diapameja hätävaraksi... Minulla ihana ymmärtävä perhe ja kaikki pitäisi olla ok mutta ?
Minulla jatkuva pahaolo ja pelko kohtauksista ja tuntuu että tämä ei mene ikinä ohi... 😭. Mutta uskon että, kun olen aikaisemmin ns. parantutnut että tälläkin kertaa parannun mutta silti käy mielessä että tässsäkö tämä elämä oli ? Yhtä taistelua mielen kanssa ?😝☹️

Voi kun kuullostaa tutuilta tuntemuksilta. Paniikkihäiriöinen vuodesta 1994. Välillä hyviä aikoja ja välillä huonoja. Tällä hetkellä todella huono kausi meneillään On lääkitys päällä ja kaikinpuolin kaikki hyvin mutta ei kuitenkaan. Tilanne tällä hetkellä se että en uskalla edes näyttää nenääni ulkona 😭. Väsyttää, ahdistaa ja suoraan sanottuna ottaa päähän tämä olotila 😞.

Hei Pixa, kyllä nämä paniikit masennuksineen voivat uusiutua kerta toisensa jälkeen. Tulevat toisinaan kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta myös kera hiipivän masennuksen ja mahdollisen stressin. Itselläni on takana 2 erittäin pahaa ja lukuisia pienempiä ahdistusjaksoja. Viimeinen diagnosoitiin vakavaksi masennukseksi, johon ei tepsinyt kuin sähköhoito. Viisi viimeistä vuotta olen saanut olla terveenä, vaan eikös tässä pari viikkoa sitten iskenyt taas lamaava ahdistus. Koska tämä alkaa olla niin tuttua, niin mielessä pyörivät kaikki mahdolliset konstit, joilla tästä mahdollisesti taas noustaan. SSRI lääkitys päälle, katsellaan, tehoaako. Lepoa, liikuntaa voimien mukaan. Hengitystekniikka helpottaa ahdistusta. Oivan harjoituksista on apua. Ennen kaikkea epätoivoa tulee välttää. Kuusi vuotta sitten olin aivan ehdottoman varmasti kuolemassa, siltä minusta tuntui. Jos tuosta kykeni nousemaan, ja elämään kohtuullista elämää, se tarkoittaa, että toivoa on senkin jälkeen, kun sen on lopullisesti mielestään menettänyt.

Sairastin keskivaikean masennuksen, mielestäni olen toipunut siitä. Nyt lähes kuin salama kirkkaalta taivaalta ilmeisesti paniikkihäiriö. Kauppaan meno pelottaa, vaikka kuinka yritän tsempata et eihän täs mitään....myös lihasjännitystä ja huimaa. Kävely outoa, vähän kuin pumpulissa...onko olemassa ns. täsmälääkettä, masennuslääkkeitä en haluaisi syödä😯🗯️

Hei!

En ole kovinkaan kauaa teihin verrattuna kärsinyt paniikkikohtauksista. Nyt toistavuotta mennään rankkojen paniikkikohtausten kanssa, ja vakavan masennuksen saattelemana. Välillä olo on niin epätoivoinen, että ei vain jaksaisi enää. Haluaisi vain mahdollisimman nopeasti pois täältä. Sitten kun tulee parempi jakso, olen niin ylpeä itsestäni, kuitenkin joka kerta ylpeyden romuttaa uusipaniikki kohtaus, ja tuntuu kuin minussa olisi jotain "vikaa". Kun en edes onnellinen pysty olemaan.
Se on niin turhauttavaa ja elämänilon vievää, kun ei pysty edes hallitsemaan itseään ja tuntemuksiaan. En haluaisi mitään muuta kuin olla onnellinen.

Moi! Minulla on tälläkin hetkellä sietämätöntä ahdistusta, en tiedä mikä sen silloin tällöin laukaisee, mutta veikkaan ainakin osasyyn olevan jokin mieltä painava asia ja tunne siitä etten ole täysin kontrollissa itsestäni. Suuri syy varmaan sopeutumisen vaikeus, nyt joululomalla tuntui vaikealta sopeutua lomaan. Tämä olotila on todella inhottava sillä tuntuu etten pysty nauttimaan mistään ja jokainen päivä on selviytymis taistelu; kehoni on jännitystilassa ja ajatukseni melko toivottomia.Onneksi kokemuksesta olen huomannut ettei olo kestä kuin pisimmillään viikon. Onko kellään muulla tälläistä kokemusta? Itse koitan olla positiivinen sillä tiedän olon menevän ohi, mutta kun ahdistus on päällä niin on vaikeampi muistaa tuota. Kuitenkin haluaisin ajatella tätä koko asiaa myönteiseltä kannalta tulevaisuuteen uskoen, joten en kaipaa kovin negatiivista palautetta..🙂

Koiratyttö kirjoitti 19.11.2017 22:21

Hei!

En ole kovinkaan kauaa teihin verrattuna kärsinyt paniikkikohtauksista. Nyt toistavuotta mennään rankkojen paniikkikohtausten kanssa, ja vakavan masennuksen saattelemana. Välillä olo on niin epätoivoinen, että ei vain jaksaisi enää. Haluaisi vain mahdollisimman nopeasti pois täältä. Sitten kun tulee parempi jakso, olen niin ylpeä itsestäni, kuitenkin joka kerta ylpeyden romuttaa uusipaniikki kohtaus, ja tuntuu kuin minussa olisi jotain "vikaa". Kun en edes onnellinen pysty olemaan.
Se on niin turhauttavaa ja elämänilon vievää, kun ei pysty edes hallitsemaan itseään ja tuntemuksiaan. En haluaisi mitään muuta kuin olla onnellinen.

Itse elin paniikkihäiriön kanssa 8 vuotta ilman minkäänlaista apua, sitten silloinen poikaystäväni, nykyinen mieheni antoi minulle vaihtoehdon, että joko hankin itselleni hoitavan lääkityksen tai hän lähtee.
Tämä pakkovalinta oli itselleni parasta mitä koskaan on tapahtunut, sain ongelmani hallintaan ja vaikka kohtauksia esiintyy toisinaan, ne eivät lamauta ja pystyn jopa tekemään töitä vaikka on kohtaus päällä.

Ja tuo tuntemus siitä että sinussa on jotain "vikaa" oli itsellänikin kunnes sain sisäistettyä että kyseessä ei ole mikään mystinen "pipipää-tauti" vaan ihan täysin fyysinen ongelma. Meillä vain on sellainen ongelma, ettei aivoissamme ole tarpeeksi serotoniini-välittäjäainetta, joka vaikuttaa mielialoihin ja tuohon paniikkiin. Joko ruumis ei tuota tarpeeksi serotoniinia aivojen käyttöön tai sitten ruumiin "kierrätysjärjestelmä" ottaa liikaa serotoniinia pois aivo-selkäydinnesteestä muiden ruumiin hormonien tms raaka-aineiksi että aivot jäävät liian vähälle.

Vanhus kirjoitti 9.10.2015 11:13

Syökö joku xanoreita paljonko?eikö kukaan tosiaan voisi jakaa kokemuksia pitkäaikaisesta paniikkihäiriöstä tuntuu välillä että on niin yksin hullu ,luulosairas,kaikkia tauteja pelkäävä,kummajainen!ota nyt vaan itseäsi niskasta kiinni lause on liiankin tuttu! Pidän kyllä itseäni ihan "täyspäisenä" mutta tää ahdistus vaan vie elämän halun paljon suunnittelen tekeväni en saa aikaiseksi ja ahdistun aina vaan lisää.välillä on hyviäkin aikoja mutta just kun luulee että pärjäilee niin johan tulee taas takapakkia ja sitten alkaa pelätä seuraavaa päivää ja sillä pelollahan sitä sitten aiheuttaa sitä ahdistusta (tiedostan tämän) vaan päässä ei nappia millä katkaista kierre!sekavaa on tämä teksti,mut niin on olokin!!!löytyykö kohtalotoveria.

Itse olen sairastanut paniikkihäiriötä 8. luokalta lähtien eli vuodesta 2002 lähtien. Ensimmäiset 8 vuotta elin ilman minkäänlaista lääkitystä, jonka jälkeen hankin itselleni sitalopraami-lääkityksen 7 vuotta sitten. Elämä oli ilman lääkitystä aikamoista vuoristorataa.
Luulosairauttahan tai ns pipipäisyyttähän paniikkihäiriö ei ole (eivätkä kyllä muutkaan mielen häiriöt) vaan selkeä fyysinen vika, kun aivoissa ei ole tarpeeksi serotoniini nimistä välittäjäainetta, jonka puutos aiheuttaa paniikkikohtauksia.

"Helpottavaa" löytää tämä (vaikkakin vähän vanhempi) viestiketju paniikkikohtauksista. Tavallaan helpottaa se ymmärrys, etten ole ainoa, jolla on kokemusta tästä. Mua helpottaisi jutella jonkun kanssa, joka ymmärtää, mistä mä puhun ja mitä koen. Mä pelkään, että kun alan juttelee jonkun kanssa, joka ei tällaista koe niin hän vähättelee tai ei suhtaudu asiaan myötätuntoisesti vaan sillein, että "no mikä sulla nyt on". Mä meinaan saada paniikkikohtauksen siitä, jos mulle sanotaan, että et saa saada paniikkikohtausta. "Et saa olla tuollainen, mitä olet." Pelkään, että mun ahdistuneisuus vaivaa muita ihmisiä ja he ärsyyntyy minusta.

Mä en myöskään kaipaa itseni analysointia, koska en koe, että mussa olis ihmisenä mitään vikaa. Oon aika kiva tyyppi; empaattinen ja vaikka mitä. Ärsyttää se, jos kerron jollekin mun kohtauksista niin ihmiset alkaa analysoimaan mua; "sä oot aina tällainen", "miks et voi ajatella näin".. kaikki tuollainen vaan pahentaa oloa. Siksi vietän aikaa paljon yksin. 😀

Joku täällä kirjoitti, että ahdistaa se kun ahdistaa. Ymmärrän! Et todellakaan ole ainoa. Mulla on yks kaveri, kenellä on samanlaista ahdistusta kuin mulla ja me aina nauretaan sitä, että haha, ahdistaa ahdistus. 😀 Että ei ole ollenkaan "pöpiä" tuo. Me heitetään läppää itsestämme. Se on hauskaa.

Vastauksena ketjun aloittaneelle; on kokemusta paniikkihäiriöstä. Se laukesi hyvin voimakkaasti stressaavan, traumatisoivan kokemuksen seurauksena ja oon kärsinyt siitä nyt 5 vuotta. Kuluneena vuonna oireet on pahentuneet. Vihaan huimausta ja sitä fiilistä, että mun on pakko päästä tilanteesta pois. Tämä lamauttaa mun sosiaaliset tilanteet ja aiheuttaa lisää pelkoa. Kauppaan menemisestä on tullut vaikeaa. Tässä kokee myös ärsyyntymistä siitä, kun normaalit asiat aiheuttaa tällaisen reaktion kehossa. Ärsyynnyn itseeni.

Mä en halua käyttää lääkkeitä ellei ole pakko, koska lääkkeet ei tätä aloittaneet, ne ei sitä myöskään korjaa. Hyvä kuitenkin, mikäli ihmiset ovat hyötyneet lääkityksestä! En siis sano, että se on väärin. Päinvastoin kuulostaa siltä, että joku on todella hyötynyt lääkkeestä. Mä kuitenkin uskon, että sen alttiuden takana on joku kokemus, trauma tms. ja se on itseään ruokkiva kehä. Kun oot saanut kerran kohtauksen, se alkaa ruokkimaan seuraavaa. Eli siitä kehästä pitäis yrittää opetella pois.

Itse oon elänyt tuollein niinkun joku kirjoittikin, että kykenee jopa töihin, vaikka kohtaus on päällä. Itsekin oon ollut töissä sillein, että saan kohtauksen. Se ei näy ulospäin mihinkään. Mutta niiden saaminen on raskasta. Ja sitten tulee se ajatusketju "miksi taas?"

Mikä teille on ollut vaikein kehollinen kokemus ja miten käsittelette sitä mielessänne? Esimerkiksi vapinan tullessa päälle tai huimauksen tullessa päälle. Tiedän kokemuksesta, miten vaikeaa kaupassa käynti voi olla. Vaikka sä psyykkaat ittes ja saat olon paremmaksi, mieli on sinnikäs ja ainakin mulla on niin, että mun ajatukset on koko ajan siinä kohtauksen pelossa. Mä en unohda sitä. Kassalla hyvin usein alkaa huimaus, joka on toisinaan siedettävissä, yleensä erittäin ahdistavaa. Minut saattaa rentouttaa hetkellisesti se tilanne, jos jutustelee tai moikkaa, mutta se huimauksen pelko on siellä taustalla.

Huimaus on todella epämiellyttävää, koska siis mulle tulee ihan oikeasti olo, että mun pitää päästä istumaan ja että jos tämä tilanne jatkuu liian kauan, multa loppuu happi. Mä en ole vielä kertaakaan pyörtynyt, mutta kun se kohtaus alkaa mennä pahaksi niin se ihan aktuaalinen pyörtyminen tuntuu myös olevan lähellä. Ja ahdistaisi pyörtyä kaupassa kun muut ihmiset näkee. Sitten heille pitäisi selittää, että mä oon paniikissa. Alkaisin varmaan itkemään ja saisin sen kohtauksen voimakkaimman muodon eli alan hyperventiloimaan, mä tärisen ja itken, mun sormista lähtee veri, mun huulia pistelee, mua huimaa ja silmissä näkyy tähtiä.

Moro vain kaikille. Itselläni todettiin paniikkihäiriö kesän alussa. Sain hyvin voimakkaita fyysisiä oireita, joiden vuoksi piti sairaalassa asti käydä. Sitemmiten työterveyslääkäri määräsi escitalopram orion lääkitysen päälle että alkaisi jatkuvat jännitykset ja kohtaukset tasaantumaan. Noh, viikon syöny lääkettä ja tänään nostin annostusta niin tuli sellaiset olot että piti ihan lanssi käyttää pihassa. Eli oireina pahoissa kohtauksissa: puristaa rintaa, vasen olkapää kireä (ihmetellyt itsekin miksi vasen rinta ja olkapää on kohtauksen aikana ja jälkeen hellänä aina), sydän jyskyttää, hikoilua, sekavuutta, lievää hengenahdistusta, kovia pelkoja ja erittäin epämiellyttävä olotila kohtauksen aikana ja myös pitkään sen jälkeen. Omassa mielessä koittanut rauhoittua ja tasata tilannetta, mutta toistaiseksi huonolla onnistumisprosentilla.

Mielenkiinnolla kuuntelisin muidenkin kokemuksia ja onko muilla myös kohtaukset olleet nuin rajuja kuin itsellänikin. Käsittääkseni paniikkikohtauksia on moneen lähtöön ja eri ihmisellä saattaa olla hieman erilaiset oireet. Ei auta kuin koittaa pysyä positiivisena ja tsemppiä myös muille kohtalotovereille! 🙂

Moro. Täällä n. 4 kuukautta epämääräisistä paniikkikohtauksista kärsinyt henkilö kirjoittaa omista kokemuksista. Olen ollut nyt 2kk sairaslomalla ahdistuneisuuden takia.

Minulla kohtaukset alkoivat ilman mitään varsinaista syytä, luulin kaiken olleen hyvin, töissä hommat sujuivat mutta jännitystä oli paljon. Yhtenä yönä sain todella kovan kohtauksen syke yli 120/min , hengenahdistusta, jalat + kädet tärisivät, epätodellinen olo.

Nyt kohtaukset ovat hiipuneet vähemmäksi lähinnä pieniä kohtauksia öisin, mutta rintakipu (pistelyä/puristavaa kipua sielä täälä) + palan tunne kurkussa + oudot sydäntuntemukset on pysynyt aina silloin ne muistuttavat enemmän itsestään mitä enemmän jännitän. Näitä oireita siis n. jokatoinen päivä välillä ei tarvitse olla edes mitään jännittävää tekijää niin oireet pamahtavat.

Onko muilla ollut vastaavaa? todella nihkeä vaiva, en ole uskaltanut urheillakkaan entiseen malliin... ennen 3-4krt viikossa kovaa reeniä, nykyään n. 1-2 krt viikossa käyn vetää kevyttä lenkkiä kun tuntuu ettei ole mehuja kropassa ollenkaan vaikka lepoa on ollut nyt useamman viikon.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: tarkennuksia oireisiin

Tere.

Hyvinkin tutun oloisia oireita. Itselläni alkuun oli kans samanlaisia. Yöllä ei niinkään, mutta päivisin ja iltaisin. Paniikkikohtaukset/ahdistuneisuus alkoi aivan yhtäkkiä ja kohtaukset tai tuntemuksen laukesivat ilman mitään erityistä syytä (autolla ajaessa, lenkillä, makoillessa jne). Työterveyden kautta määräsivät lääkityksen ja psykologikäyntejä siihen kylkeen.

Nyt olen pärjännyt melko hyvin vajaa pari viikkoa ilman isompia kohtauksia ja toivottavasti jatkossakin menisi näin. Saattaahan niitä kohtauksia tulla, mutta eiköhän niiden kanssa opi elämään. Itselläni ei ole muutamaa saikkupäivää pitempään tarvinu olla poissa töistä enkä kyllä ole halunnukkaan. Muuten jäisin miettimään ja tutkiskelemaan omia kehon tuntemuksia liikaa ja alkaisi kohtausta herkemmin pukkaamaan.

Tsemppiä kuitenkin, kyllä tämän ominaisuuden kanssa oppii elämään.