hunajainen kirjoitti 5.11.2011 1:43

Yksinäisyys, alakuloisuus, väärät valinnat, väärät sanat.... kaikkia näitä olen pyrkinyt välttämään ajatuksissani viimeisen kuukauden ajan. Viime päivinä on vain alkanut tuntua että tulee seinä vastaan. Minulla oli vuoden verran suhde mieheen, joka oli kaikin puolin loistava henkisellä tasolla. Joskin sovimme että elämäntilanteidemme vuoksi (työ, uusi opiskelupaikka...) emme yritä mitään "vakavaa" parisuhdetta, vaan olemme toistemme hyvät ystävät ja voimme puhua kaikista asioista tarvittaessa toisillemme. Tätä kesti vuoden verran, ja puhuimme monesti siitä kuinka pystymme olemaan rehellisiä toisillemme. Elämäntilanteeseen sopiva suhde siis oli kyseessä.
Loppukesästä huomasin olevani raskaana, joka ei ollut tarkoitus. Hetken ajattelin etten halua kertoa miehelle, koska koin olevani epäluotettava tullessani raskaaksi. Kerroin kuitenkin. Mies oli ehdottomasti abortin kannalla. Itse asiasta pökerryksissä en oikein osannut olla mitään mieltä, aborttiin sittemmin kovalla vauhdilla päädyttiin. Pari viikkoa abortin jälkeen mies koki tilanteen järkytyksen, ei halunnut olla enää yhteydessä minuun, jäin yksin asian kanssa kuin nalli kalliolle. Ajattelin selviäväni. Mutta samalla hetkellä aloin ymmärtää todella tehneeni abortin. Olisinpa saanut niitä päiviä takaisin, olisinpa vain saanut itse miettiä ratkaisua vielä ilman ulkopuolisen hienoista painostusta. Koen asiasta päivä päivältä enemmän syyllisyyttä, ahdistusta. Koen epäonnistuneeni TÄSSÄKIN asiassa. Otsassa lukee ikuisesti "abortti". Meni suhde, meni ystävä, meni lapsi..... tilalle jäi tyhjyys, yksinäisyys, ahdistus. Olen nykyään hyvin herkkä kuulemaan toisten ihmisten raskauskeskusteluja, ja nekin tuntuvat pahoilta kuunnella vaikka kyse olisi vain bussissa takapenkillä istuvien ihmisten juttuja.

Olen vähän samanlaisessa tilanteessa kun sinäkin. Tein kesällä abortin, jota olen sen jälkeen syvästi katunut. Päivittäin tulee mietittyä että kohta voisin olla äiti, minulla voisi olla pieni tyttö tai poika. Mutta ei, tein TAAS elämässäni väärän ratkaisun. Ja tämä asia tulee olemaan osa elämääni aina.

Tilanteeni on kuitenkin sillä tavalla hieman erilainen, että tämä lapsi oli oikeesti toivottu. Sitä oltiin yritetty jo yli puoli vuotta silloisen kihlatun kanssa. Kihlattuni kuitenkin jätti minut ihan yhtäkkiä erittäin inhottavalla tavalla, ja hävisi kokonaan elämästäni. Olin niin rikki, hajalla, lopussa, etten kyennyt tekemään enää mitään. En huolehtimaan itsestäni, en mistään. Pelkäsin että jos pidän lapsen, katkeroidun enkä tunne sitä äidin rakkautta minkä normaalisti tuntisin. Ajattelin että pilaisin lapsen elämän. Näin siis päädyin aborttiin. ☹️ Se oli niin vaikeaa, koska kaikki tulevaisuuden haaveet perheestä yms. oli hajotettu. Enkä vieläkään ole saanut vastausta kysymykseeni Miksi? Kihlattuni jätti minut ihan yksin tämän asian kanssa, vaikka se oli se, joka alunperin alkoi haaveilemaan lapsesta. Edelleen olen ihan rikki, eikä asiaa auta syyllisyys, katumus ja kaikki muut ikävät tunteet mitkä abortti herätti. Miten ihmeessä tämmöisestä voi päästä yli, en tiedä. Onko tässäkin vaan se sama juttu kuin muissakin, että aika parantaa? Itse en tähän enää usko ollenkaan.

No ainakin nämä läpi käymäni tunteet ovat näköjään ihan normaaleja, koska kamppailen samanlaisten tunteiden parissa kun sinäkin. Kaikki muuttui yhtäkkiä, menetti rakastamansa ihmisen, ja tuntuu että abortin mukana meni myös onnellinen tulevaisuus. Ja jotenkin tekstistäsi sain sellaisen käsityksen että sinäkin tunnet epäonnistuneesi monessa asiassa. Täällä on toinen epäonnistuja ja väärien päätöksien tekijä. Minulle myös tekee tuskaa kun joutuu välillä kuuntelemaan toisten raskaudesta tai lasten saamisesta. Hyvä ystäväni sai kesän lopussa lapsen, enkä pystynyt olemaan onnellinen hänen puolestaan, enkä ole vieläkään pystynyt lasta näkemään. Ja se vielä antoi pojalleen saman nimen mitä oltiin kihlatun kanssa suunniteltu meidänkin lapselle jos se olisi ollut poika.

Tiedän tunteen,kun on tehnyt abortin ja jää kaipaamaan jotain. Minä en sillon päässyt käsittelemään asiaa kunnolla,kun koko ajan asia oli ehdoton ei. Nyt olen sitten uudelleen raskaana ja todellisuus on iskeytynyt kasvoilleni. Olen todella huonossa kunnossa henkisesti. Aivan hajalla,musta ei todellakaan ole äidiksi. Nyt siis toinen abortti edessä 🤕 Mielessä pyörii vain,kuinka typerä voin olla. Kuinka arvoton,kuinka väärin oon tehnyt.
Kävin eilen auroran päivystyksessä.. Se helpotti kun sinne meni. Ihmisiä jotka ei tuomitse ja ymmärtävät mitä käyn sisälläni läpi. Sain lääkeet ja takaisin kotiin. Kotona vaan seinät kaatuu päälle.. siksi mietinkin,että pitäisikö mennä osastolle vähäksi aikaa lepäämään...

Tein ½ vuotta sitten abortin kun sairastanmasennusta ja en huomannut tarpeeksi ajoissa että odotin lasta.. joten minulle tehtiin rv 16 abortti lääkkeillä... ja olen sen jälkeen jäänyt aika yksin tämän asian kanssa... kukaan ei voi ymmärtää että tein vaikean päätöksen kun minulle sanottiin että lääkkeitteni syönnin takia lapsestani olisi tullut vaikeasti kehitysvammainen ☹️ ja mieheni mukaan minun pitäisi vaan päästä asiasta yli ( lapsi ei ollut hänen)

Haluan suositella kaikille abortin kokeneille Itu-projektin järjestämiä vertaistukiryhmiä, joita järjestetään muutamilla paikkakunnilla (ainakin Tampereella ja Helsingissä). Muutenkin Itu-työstä on mahdollista saada keskusteluapua. Tällainen vertaisryhmä auttaa suremaan ja saattamaan tapahtuneen "selkeämpään" päätökseen. Ottaa asian vakavissaan. Olen ollut mukana yhdessä ryhmässä, mikä oli huojentava kokemus...