Ymmällään kohta 40 vuotta
Suhteemme on jatkunut kohta 40 vuotta ja jatkuu erittäin todennäköisesti kuolemaan saakka.
Puolisollani ei muistini mukaan koskaan ole tullut fyysisesti viereeni, ottanut kaulasta kiini tai suudellut. Ei oma-aloitteisesti, muttei ole pannut vastaankaan,. Liioin ei ole kysymättä sanonut rakastavansa minua tai haluavasa eroottista kansssakäymistä. Ei oma-aloitteisesti, mutta kylläkin sitä ehdotettuani. Yhdyntää häne ei koe mitenkään erikoiseksi, ei sen aikana eikä sen jälkeen.
Tilanteemme on valjennut minulle parikymmentä vuotta sitten ja olen yrittänyt kaikki keksimäni keinot, tietenkin useampaan otteeseen olemme keskustelleet asiasta. Häntä asia vaivaa keskustella asiasta, eikä ole halukas ulkopuoliseen apuun. Hänen kokee tilanteemme hväksi.
Suhteemme on hyvä, pidämme toistamme, viihdymme paljon yhdessä. En osaa kuvitalla itselleni mieluisampaa pulisoa, kun kokonaisuuden ottaa humioon. Koen kuitenkin jotain antoisaa puuttuvan.
Mitä olisi tehtävissä tuon kaipaamani lähestymisen löytämiseksi.?
Olisin kovasti kiitollinen siitä, että toisit ajatuksia avukseni. Tietenkin olen miettinyt ja yrittänyt parhaani, mutta olen edelleen neuvoton.
Minusta sinun pitäisi kunnioittaa puolisoasi ja hänen tapojaan. Hyväksyä vaan se, että toisille ihmisille on vaikeaa näyttää tunteitaan. Tuskin teidän tilanteenne enää mihinkään muuttuu.
Ymmärrän kyllä sinuakin ja sen, että haluat puolisoltasi enemmän. Mutta, jo olette asiasta keskustelleet eikä toinen halua ulkopuolisen apua, niin en oikein ymmärrä mitä vielä voisit tehdä. Lyödä nyrkin pöytään ja vaatia, että nyt toinen tekee aloitteen?
Miksi et voisi vaan elää näin. Tekisit puolisollesi kaiken sen mitä haluaisit hänen tekevän sinulle. Mutta tekisit sen siksi, että sinusta on hauskaa miellyttää toista, etkä odottaisi mitään vastapalvelusta.
Jäisit eläkkeelle myös ymmällään olemisesta ja nauttisit puolisostasi semmoisena kun hän on.
Eiköhän voi päätellä, että pidän suhdettamme varsin hyvänä ja olen siihen sopeutunut. Uskon hänen luonteessaan olevan hyvin vaikeaa olla aloittellinen, mutta haikealta tuntuu, ettei pysty kertaakaan ottamaan kädestä kiinni, vaikka myös se kontakti tuntuu kummastakin hyvältä.
En ole koskaan lyönyt nyrkkiä pöytään, puhumaattakaan häneen. Eihän sillä mitään saavuteta.
Edelleen kuitenkin mietityttää, mitä voisimme yhdessä saavuttaa, jos...
hei,
Ymmärrän tavallaan sinua, haluat että vaimosikin näyttäisi tunteensa avoimesti.
Oletteko puhuneet hänen lapsuudestaan ja yleensä elämänkokemuksista jotka on tapahtunut ennen sinua. Saattaa olla että hän on saannut kotoa jo kyseisin mallin ettei nainen saisi pahemmin näyttää tunteita vaikka välittääkin.
Yleensäkin elämänkaari vaikuttaa hirmuisesti miten elämässä kohtaamme asioita/käsittelemme niitä.
Voisit vaimollesi kertoa avoimesti että haluat että hän joskus vaikka suutelisi ym. tekisi oma-aloitteisesti.
Mutta jos hän on tyytyväinen nykyiseen elämäänne, niin sinunkin täytyy hänet hyväksyä sellaisena kun hän on. Nyky yhteiskunnassa annetaan liian suurta huomiota seksuaaliselle avoimuudelle ja se tavallaan luo määrätynlaiset paineetkin puolisoille.
Tsemppiä😉
Hei Jane 71
Kiitoksia ajatuksistasi.
Olemme keskustelleet asiasta joitkin kertoja ja aina vaimoni sanoo, että lähestyminen on miehen asia. Tyydyn siihen, hänen kyseessä ollessa.
Ei kysymys ole erotiikan vajesta vaan jostakin henkisen hellyyden saamisesta, "pyytämättä" saamisesta.
Luulen vaimoni mallin tulleen kotoa, koska mitään muutakaan en usko hänen lapsuudessaan tapahtuneen.
Tavoittelenko jotenkin sopimatonta, jos yritän ratkaista tämän tilanteen, jonka meistä kahdesta vain minä tunnen ongelmaksi. Onko se kohtuuton ajatus?
Meidän ei ole mahdollista keskustella asiasta kahdestaan kolmannen osapulen kanssa, koska vaimoni ei halua, enkä halua alistaa häntä sellaiseen.
Eikö mahollinen ratkaisun löytyminen olisi meille kummallekin rikastuttava tapahtuma.
Hyvä puoli välillänne oleva ystävyys. Surullista kuitenkin ettei vaimosi osaa kaivata suhteeseen sitä mitä sanoit "henkiseksi", että antaa pyytämättä hellyyttä - enkä tarkoita tällä vain fyysistä. Surullista etenkin, kun asiasta on keskusteltu useampaan otteeseen, eikä tapahdu muutosta. Luulen, että hän ei ole kokenut, ei tiedä eikä osaa kuvitella, millaista todellinen läheisyys on.
Toivoin omassa, 25 v kestäneessä parisuhteessani kumppanilta osittain samaa, mistä puhuit. Mieheni tosin toivoi aktiivisempaa seksielämää, mutta koska makuuhuoneen ulkopuolella puuttui arkiläheisyys, eikä välillämme ollut ystävyyttäkään, niin tunsin usein itseni hyväksi käytetyksi. Seksi oli aviovelvollisuus.
Yksinäisyys parisuhteessa oli mielestäni masentumiseni taustalla suurin syy. Kun lapset olivat lähteneet, niin lähdin minäkin. Siinä kohdin mies alkoi tajuta, murtui. Ristiriitainen tilanne, aloin oksennella yms. rajuja oireita, en kestänyt palata takaisin. En olisi selvinnyt.
Mies pystyi eron koettuaan parempaan suhteeseen. Arvostaa sitä, mitä piti kai ennen itsestään selvänä. Minä opettelen elämään yksin, toivun pikku hiljaa masennuksesta ja yritän rakentaa elämää uudelleen. Joskus on vaikeampaa, joskus helpompaa. Helpommaksi elämän tekee se, että ei tarvitse enää tuntea hirvittävää yksinäisyyttä parisuhteessa. Se ennen niin joka päiväinen turha toivo ei revi enää.
Ehkä jotain tästä on sinullekin tuttua. Ehkä vain tunnistin samanlaisen kaipauksen, mitä itse koin. Aina sitä jotenkin selviää: jatkaa entiseen malliin tai sitten yrittää muuttaa jotakin. Itsessään.