Tsemppiä. Tää on vaan niin hirveetä. Kun edes tietäis et tää olo loppu vaikka 5 kuukauden päästä ni jaksaisi vaikka väkisin sinne. Mutta kun ei oo mitään takeita siitä kauan tää paska kestää niin vaikeeta on! Mutta sulla on sun ylpeytes jäljellä sä et ole satututtaja etkä loukkaaja pystyt katsomaan itseäsi peiliin!

Kävin katsomassa sen vuokra-kämpän, ja huomenna soitan että otan sen.
Tykkään liikkua metsässä, geokätköillä. Ja katsella elokuvia. Mulla on kolme kissaa.

Että siis periaatteessa elämässä on paljonkin sisältöä, lapset ykkösenä. Silti on vaan niin vaikeeta. Koskaan ennen ei oo tuntunut yhtä pahalta kirjoittaa asuntopapereita.

Jos ei meihin sattuisi, me oltaisiin aika hirveitä ihmisiä eikä pystyttäisi toisiamme ymmärtämään ja tukemaan.

Sinä olet kuitenkin ollut vahva nainen, olet sietänyt miehesi huonoa käytöstä ja piittaamattomattomuutta. Sinä varmasti selviät! Mielestäni pettäjä on joka tapauksessa heikompi.

Elatussopimus joko vahvistetaan käräjäoikeudessa tai lastensuojeluvalvojalla. Jälkimmäiseen saa ajan melko hitaasti täällä pääkaupungissa, itse sain ajan kesäkuulle, varasin helmi-/maaliskuun vaihteessa...😟

Jos olet yh, mies maksaa elatusmaksut. Samoin jos olette yhteishuoltajia ja sinä lähivanhempi, niin mies maksaa elatusmaksun. Maksun suuruutta voit arvioida laskurilla.

Kuulostaa todella rankalta tuo työkuvio. Olisiko mahdollista, että hakisit toista työpaikkaa?

Crazy catlady kirjoitti 25.5.2015 11:50

Olen 33-vuotias nainen. Kahden ihanan lapsen äiti. Ollut parisuhteessa 10 vuotta, kunnes viikko sitten mies tiputti pommin: oli lomallaan ihastunut norjalaiseen naiseen ja halusi erota. Olemme selvinneet lukuisista vaikeuksista, mutta tämä taitaa olla lopullista. Mies sanoo ymmärtävänsä, ettei varmaankaan tule tämän toisen tämän naisen kanssa saamaan aikaiseksi mitään vakavaa suhdetta, mutta hän haluaa erota voidakseen paremmin miettiä mitä elämältään haluaa. Olemme miehen kanssa löytäneet hyvän puheyhteyden, puhuneet näiden päivien aikana varmaan enemmän kuin kymmeneen vuoteen. Olleet lähekkäin.
Olen täysin hajalla. Muisti ei toimi, itkettää koko ajan. Miehen tunteet eivät vaikuta kovinkaan hankalilta, mutta hänellä toisaalta on myös se kaukoihastus, joka sekottaa pakkaa ja kohottaa varmaan myös mielialaa. Mä olen alkanut tajuta, etten tunne mun miestä. Se mies, jota olen rakastanut, ei olisi tehnyt mulle näin. Minä en ole koskaan pettänyt ketään, se on lupaus jonka olen tehnyt itselleni. Meillä on vaiherikas historia. Useaan otteeseen olen ajatellut, että minun olisi helpompi ilman häntä. Ollaan kuitenkin sitkeästi pysytty yhdessä, ja aina on huonojen kausien jälkeen tullut taas aurinko esille.
Mies on yrittäjä. Perustimme perheyrityksen, jossa minäkin olen töissä (en osakkaana) Joudun siis puimaan eroani näkemällä häntä päivittäin.
Kun mietin asiaa järjellä, saan tunteet hetkeksi syrjään. Mies ei ole ollut tukenani. On tehnyt ennenkin asioita, jotka ovat satuttaneet. Jättänyt kodin kokonaan minun vastuulle. Alkoholia juotuaan on käyttäytynyt pari kertaa niin aggressiivisesti minua kohtaan, että olen alkanut pelkäämään joka kerta, kun hän juo. Valittaa minulle siitä, etten osaa pitää kotia järjestyksessä, mutta ei itse auta koskaan siivoamisessa. Ei ole pitänyt isyyslomaa, ja pisti äitinsä hakemaan minut synnäriltä kotiin kun kuopus syntyi. Kotona eteisessä odotti sama roskapussi kuin synnärille lähdettäessä. Usein minusta tuntuu, ettei hän osaa lainkaan asettua toisten asemaan.
Tänään menen katsomaan vuokra-asuntoa, ja huomenna voin kirjoittaa vuokrasopimuksen. Minua pelottaa. Miten tämmöisestä selvitään? Mitä kaikkea minun kuuluu tehdä kun muutan pois ja lasten huoltajuus jakautuu?
😭😭

Niin tutun kuuloista.. Nyt kuukauden olen asunut erillään miehestäni, yksin kahden pienen lapsen kanssa 😔... En ole vieläkään perillä mitä kaikkea pitäisi tehdä. Lappuja sinne ja tänne, käydä tuolla ja tuolla ym. Ja vielä kun mies ei näitä lapsiaan ole juurikaan hoitanut sen jälkeen kun olemme muuttaneet niin välillä on kyllä raskasta.. Koko ajan kuitenkin ajatus että kyllä tästä selviän vaikka pää kainalossa.. Eteenpäin vaan vaikka sattuu 😢 tsemppiä!

Tänään olin ensimmäistä kertaa töissä tapahtuneen jälkeen. Pystyin olemaan ihan suht ok aina siihen saakka, että lähdettiin yhdessä miehen kanssa syömään. Kysyin taas, onko hän lähdössä Norjaan 1,5 viikon päästä. Hän ei kuulemma vielä tiedä. Minä pelkään, että tietää lähtevänsä, mutta läväyttää sen päin näköäni vasta juuri lähdön hetkellä, ettei joudu näkemään miten paljon minuun sattuu.
Mä elättelen vieläkin toiveita meistä. Siihen ei lainkaan auta miehen minulle osoitetut rakkaudentunnustukset ja seksi, jota me päivittäin harrastetaan. Minä rakkaudesta, hän ehkä vaan tarpeesta? Vaikka sanookin rakastavansa. Ei se enää rakkaudelta tunnu, kun tiedän että norjalaista ei ole unohdettu.
En pysty ymmärtämään, että ihminen jota olen tukenut ja rakastanut näin pitkään, voi tehdä mulle näin pahaa 😳 Eikö ymmärrä että satuttaa lapsiaankin kun kolhii niiden äitiä?
Mä en todellakaan pysty palaamaan töihin jos ja kun tämä Norjanmatka toteutuu. Ja joku järjen ääni sanoo mulle, että kyllä se tulee tapahtumaan. Ja se tapahtuu juurikin niin, että kuulen siitä päivän varoajalla.

Millainen on olosi seksin jälkeen?

Tiedän, että joskus eron aikoihin tulee sorruttua vuoteeseen exän kanssa, mutta ei siitä aina tule pidemmän päälle kovin hyvä olo.

Toiveiden elättely on tuttua puuhaa, itsekin sorrun siihen yhä joskus. Ajattelen suhteemme alkuaikoja ja kuvittelen, että yhdessä tekemisen iloon voitaisiin vielä palata. Järki aina pilaa nämä kuvitelmani, liian epäluotettavasti on ex-mieheni toiminut pitkään. Enkä kyllä haluaisi sitä tänne enää nälvimään ja ilkeilemään. Lapsikin on oikeastaan ollut kotona paljon iloisempi ja kiltimpi, kun nälvinnät ovat kadonnneet....

Ei silti että päätyisin lapseni isän kanssa enää vuoteeseen - hän ei nimittäin oikein tehnyt aloitteita...☹️

Heips!
Täälläkin tänä vuonna 30-vuotta täyttävä pienen 2-vuotiaan pojan äiti, jolle kans avioero tulee ihan puskista.
Kaikki alkoi reilu kk sitten, kun itse otin suhteemme epäkohtia huomioon (mies ei anna läheisyyttä, on paljon pois, eikä ole läsnä, seksiä ei hänen aloitteestaan enää ole). Otimme yhteen kunnolla, mutta tuntui et ilma puhdistui. Pari viikkoa meno tosi kivasti ja aloin jo uskotella asioiden olevan taas mallillaan. Kunnes keskustelimme uudelleen ja tuolloin mies toi esille, ettei enää ole varma tunteistaa mua kohtaa . Oli kuulemma asiaa pohtinut siitä meidän ekasta keskustelusta saakka. Se oli mulle tosi pommi, koska itsellä tosi vahvat tunteet ja rakkaus miestä kohtaan. Lupasin antaa hälle aikaa pohtia, että mitäs jatkossa. Parisuhdeterapiaakin ehdotin, mutta eihänse nyt käynyt päinsä mitenkään.
Sitten alkoi yks työkaverin nimi kummitella kaikilla laitteilla.. Kunnes reilu viikko sitten baarireissunsa jälkeen mies olikin yhteiselle tabletille unohtanut auki heidän keskustelunsa. Siitä selvisi, et olivat tavanneet lauantaina.. ☹️
Mähän kilahdin tietysti täysin. Lopputuloksena kauhea tappelu. Mies oli jättänyt sit mulle maanantai-aamuksi pöydälle kirjeen, jossa selitti omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan..
Nyt sitten on erohakemus vetämässä.
Viime viikon menin ihan sumussa, onneks lapsi ja työkaverit sekä ystävät antaa voimaa jatkaa.
Vuokra-asuntoon oltais pojan kanssa tästä yhteisestä omistusasunnosta muuttamassa, tää menee myyntiin. Mäkin olen ihan uuden edessä ja se pelottaa tosi paljon! Mitäs hos en jaksa? Jos en selviä? Jos masennun? Mitä jos ei kukaan enää huoli mua? Tällaisia pohdin.. Tukea haen nyt teiltä ja käytännön vinkkejäkin!!

Mennyt kuukausi on ollut armotonta säätämistä edestakas. Tunteet on heitelleet laidasta laitaan. On ollut epäuskoinen, epätoivoinen, vihainen, surullinen ja toiveikas olo.
Mies on nyt toista kertaa Norjassa. Sanoo, ettei ole vielä päättänyt mitään, ja toivoo etten minäkään heittäisi kirvestä kaivoon, vaan käyttäisin tämän ajan miettiäkseni, mitä elämältä haluan. Minä koen, että tietyt teot tekevät päätökset puolestamme. Minä koen, etten enää koskaan voi palata takaisin. Liikaa on tapahtunut, ja minä olen se, jonka pitäisi pystyä unohtamaan ja olemaan katkeroitumatta.
Toissayönä kuopus näki pahaa unta ja herätessään itki tahtovansa isin kainaloon. Se hetki oli minun pohjakosketukseni. Ymmärsin, että jatkossa lapseni ikävöi aina toista vanhempaansa. Minun luonaan isäänsä, isänsä luona minua. Eilinen kului itkiessä. Tuntuu, että vuosien ikävät asiat alkaa puskea pintaan. Monet rumat sanat olen halunnut unohtaa, mutta nyt ne tulee iholle. Minulle on sanottu asioita, jotka ovat niin rumia, etten ole kehdannut puhua niistä kenellekään. Nyt on aika käsitellä ne kaikki.
Heinäkuu ahdistaa. Miehen kaukorakkaus tulee lähes kuukaudeksi Suomeen, enkä haluaisi lasten joutuvan heti tutustumaan tähän ihmiseen. Minun muutosta on alle kuukausi kun hän saapuu entiseen yhteiseen kotiimme. Toivon, että mies ymmärtäisi tässä kohtaa ajatella asiaa lasten näkökannalta.