Yksinäisyys, jatkuva häpeä
Olen 3-kymppinen peheellinen nainen. Lähipiirissäni on masennusta, ja itse kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
Minun on vaikea aamuisin nousta ylös, koska tiedän, miten päivä tulee menemään. Olen todella yksinäinen koko päivän lasten kanssa. Pyörittelen kaikenlaista päässäni kotitöitä tehdessäni. Mieheni ei kykene kovinkaan ruhtinaalliseen kommunikaatioon tullessaan illalla kotiin, joten olen yksin.Illan ja yön olen yksin. Tuntuu, että hajoan yksinäisyyteeni, vaikka ympärilläni on koko ajan ihmisiä.
Syön masennukseeni, joten olen ylipainoinen. Kärsin siitä niin paljon, etten oikein halua näyttäytyä missään, enkä kykene normaaliin seksielämään. Mieheni mielestä olen ok, mutta minä inhoan ja häpeän itseäni. Ollessani missä vain seurassa mietin koko ajan, mitä sanon ja miltä näytän, ja olen ahdistunut. En ole pinnallinen ihminen, vaikka tästä saattaisi niin kuvitella. Tuntuu vain kuin olisin itseni ja häpeäni ja huonon itsetuntoni vanki, enkä pääse millään vapaaksi.
Olen paljon miettinyt, miksi aina vertailen itseäni toisiin, enkä voi olla rentoutuneesti minä itse sellaisena kuin olen. En ole päässyt muuhun lopputulokseen kuin menestystä ja suorittamista korostava kasvatukseni. Mutta tuntuu siltä, kuin jokin olisi todella pahasti mennyt pieleen ja minua olisi mollattu oikein kunnolla. En kuitenkaan muista kuin muutaman yksittäisen loukkaavan kommentin vanhemmiltani.
En varmaankaan ole ainoa näissä tuntemuksissani. En oikein kehtaa ystävilleni sanoa syytä siihen, miksi en koskaan sauno, en harrasta mökkireissuja tai että en koskaan ole edes mieheni edessä alasti. Se tuntuu tosi kieroutuneelta minusta itsestäni. Minua vaivaa painava syyllisyys siitä, että itse laiskuudessani olen tämän aiheuttanut. Mutta tällä hetkellä koen, että ainoa nautinto elämässäni ja ainoa seuralaiseni on levy suklaata. Olen niin yksin. Jos vain minulla olisi itsekuria, olisin kokonaan syömättä, niin ainakin ympäristö huomaisi, että minulla on jotain pielessä. Nyt itken yksinäni, eikä monikaan tiedä, miten vaikeaa minulla juuri nyt on.
Olen miehelleni pununut tästä kaikesta, mutta hän yleensä ei ymmärrä tai on vihaisen oloinen. Minä olen pettynyt, koska en saa häneltä mitään tukea, vaikka olen tukenut häntä hänen sairastaessaan. En kyllä oikein edes tiedä, millaista tukea haluaisin. Toisaalta haluaisin, että hän ymmärtäisi minun tunteitani ja rajoittuneisuuttani, toisaalta odotan, että hän jonain päivänä sanoisi ääneen, että hänenkin mielestään olen vastenmielinen. En nimittäin voi uskoa todeksi, että hän voisi rakastaa minua 30 kiloa isompana kuin naimisiin mennessämme. Kuvittelen kaikenlaista hänen suhteistaan muihin naisiin, vaikka tiedän, ettei hän petä minua. Minäkin miehenä katselisin mieluummin kauniita, itsestään pitäviä naisia, enkä tällaista olemassaoloaan anteeksipyytävää ylipainoista.
Aloitin terapian, mutta sitä on tosi harvoin. Tunnen olevani täysin hukassa pääni kanssa. Ajatukset rullaavat koko ajan tuhatta ja sataa, enkä saa niitä hiljennettyä. Haluaisin olla onnellinen ja nauttia perhe-elämästä. Minulla ja meillä on kuitenkin kaikki edellytykset hyvään elämään, nyt kaikki vain on sekaisin.
Hei,
Hyva etta olet hakeutunut tanne. Se on jo yksi askel. Hienoa, etta olet lahtenyt myos terapiaan. Mutta ala jata avun hakemista viela siihen. Huomasin itse kriisini keskella, etta mita enemman apua saa, sen parempi. Mita useampi nakokulma ongelmiisi, sen parempi. Itseani auttoi paljon tanne kirjoittelu, ystavani ja myos yksi vapaaehtoinen tukihenkilo. Kun monen monen ihmisen kanssa pohti elamaansa, alkoi hiljalleen palaset loksahdella paikoilleen. Alkoi hahmottaa, missa niita isoja pilvia oli ja kuinka loytaa sen auringon pilvien takaa.
Jos pidat lukemisesta, etsi ihmeessa kirjoja jotka auttavat sinua itsesi hyvaksymisen tiella. Niita on moneen lahtoon. En kirjoituksesi perusteella tieda, mika sinuun saattaisi kolahtaa, mutta jos epailet lapsuudessasi olevan jotain ratkaisemattomia mysteereja, joita kasittelemalla voisit loytaa hyvan olon, voit yrittaa lukea Palomaen kirjoituksia lapsuudesta. Itselleni ainakin tuli selvaksi moni asia niita lukemalla.
Suosittelen myos lampimasti Positiivareiden sivuja. Uskon, etta voit sielta loytaa jotain mista ammentaa positiivista suhtautumista itseesi. Se on kuitenkin sen onnellisen elaman avain 🙂🌻 Onnea matkaan 🙂👍
Pupsula!
Oli aika järkytys lukea viestisi. Kuulostat niin minulta. Minä todellakin tiedän, mitä on elää jatkuvan häpeän, itseinhon ja riittämättömyyden kanssa - ja tiedän, että se elämä on todella kuluttavaa. Koko ajan sitä vain miettii, miltä näyttää muiden silmissä. Minä olen 30-vuotias nainen. Olen onnellisesti naimisissa, mutta lapsia ei ole. Joskus on vielä niidenkin aika, mutta ensin haluan saada itseni kuntoon.
Syy, miksi vastaan sinulle...Haluaisin rohkaista sinua pyrkimään parempaan. Et ole tyytyväinen itseesi. Minusta kuulostaa pahalta se, ettet oikein voi keskustella miehesi kanssa tai näyttäytyä hänen edessään alasti. Minulla oli samanlaisia tuntemuksia suhteemme alkuaikoina (olemme nyt olleet yhdessä kahdeksan vuotta, josta 4 vuotta naimisissa). Voi viedä kauan, ennen kuin tunnet olosi kotoisaksi kehossasi, mutta minusta sinun pitäisi nyt yrittää oppia rakastamaan itseäsi. Sinulla on lapset, sinä olet varmasti hyvä äiti heille kiloistasi huolimatta. Oman jaksamisen kannalta sinun olisi kuitenkin enemmän kuin tärkeää alkaa pitää huolta itsestäsi. Minä tein niin. Painon pudotus ei käy hetkessä, eikä saakaan käydä. Minä olen laihtunut 1 1/2 vuodessa 20 kiloa. Alan viimein uskoa itseeni. Toisinaan tulee vieläkin epätoivon hetkiä, syömisen jälkeen on usein itseinhoinen ja huono olo. Liikunta on kuitenkin tullut minulle tärkeäksi. Olen silti edelleen nuorallatanssija. Yksi repsahdus voi venyä viikoiksi, itsetunto luhistuu, näen itseni kamalana ja yököttävänä läskikasana. Mutta minulla on nyt suunta parempaan. Painoa olisi pudotettavana vielä n. 15 kiloa.
Kirjoita tänne vielä. Haluan kuulla sinusta. Haluan jakaa kanssasi kokemuksia. Et ole yksin!
🙂🌻 Eräs ystäväni arvosteli vuosia sitten minut lihavaksi, kävi luonani ja toi tuorekurkkuja; - söisit noita, olet lihava, samoin olen saanut kuulla;- syö persiljaa!!!
HEI olen (olin) 160/58, välillä kävin 160/53, En pidä itseäni lihavana, syön terveellisesti, liikun jne, rintani ovat ehkä isommat kuin kokoisellani mutteivät isot (joista myös olen saanut arvostelua), jopa vyötärönympärys 63 cm. En kyllä ymmärrä mitä niiden ihmisten päässä liikkuu jotka arvostelevat (arvostavat) ihmisen ulkomuotoa. Toki on kiva katsella hoikkia ei laihoja ihmisiä, mutta mielestäni terveys ennenkaikkea ja reipas elämän asenne. En pidä terveenä arvosteluna sitä mitä olen itse kokenut enkä loukkaannu siksi että toisen mielipide omasta ylipainostani oli (on ) se mikä on.😉
Olen paljon yksin ja myös yksinäinen, mutten "ylipainoisuuteni" vuoksi vaan, en ole löytänyt seuraa siksi etten viihdy seurassa joka vetää "nämäjutut" ensisijaiseksi.
Paljon reipasta elämän asennetta ja kivoja ulkoilupäiviä ja voimia ennenkaikkea.🙂🌻
Kiitos vastauksista!!!
Luulin jo, että taidan sittenkin olla yksin ajatusteni kanssa. Se tuntui tosi pahalta.
Olen jo tullut siihen tulokseen, että minulla on liikaa aikaa miettiä kaikennäköistä. Välillä tuntuu siltä, että kyllä kaikki selviää vähitellen, mutta huonoina hetkinä romahdan täysin. Olen aika varma, että paikassa, jossa käyn terapiassa, ehdotetaan imetyksen lopettamista ja mielialalääkkeiden aloittamista sitten kun vauvani täyttää puoli vuotta. En vielä osaa miettiä, mitä vastaisin. Toisaalta haluaisin imettää, koska vauva on varmaan meidän viimeinen. Pelkään myös, että painoni nousisi entisestään, kun imetys ei kuluta. Toisaalta olisi hyvä varmaan saada masennus kuriin ja vähän parempi olo, kun se ei ole vain sitä niskasta kiinni ottamista.
Minua surettaa ajatus siitä, että loppuraskaudesta olin ylpeä vartalostani, mutta mieheni ei päässyt sitä näkemään ollessaan hoidossa. Ja se on nyt iäksi mennyttä.
Eilen sain kuulla vanhemmiltani, miten hienosti veljeni menestyy urallaan, tosi hehkutusta siis...Samaa on jatkunut koko kesän. Olen tietysti onnellinen veljeni puolesta, mutta tilanne repii. Tuntuu oikein vihjailulta: sinä olet VAIN kotona, tekisit sinäkin jotain oikeaa, mistä voisi olla ylpeä. Mietin asiaa, ja tulin kuitenkin siihen tulokseen, että taistelen vastaan. He arvostavat uraa, minä perhettä. Heille tärkeää on itsensä toteuttaminen, menestyminen elämässä, minulle eläminen, toisten kanssa eläminen, rakastaminen. He saavat siis elää oman mallinsa mukaan, minä jatkan sen mukaan, mitä pidän itse tärkeänä. Tuo tuntui tärkeältä oivallukselta juuri nyt.
Ajatusten tasolla tiedän, mitä pidän arvossa, mutta kasvatukseni vaikutus heiluttaa tunteita voimakkaasti. Täytyy ansaita hyväksyntä, olla hyvännäköinen, saada aikaan, luoda uraa. Tarkemmin ajatellen tuo olisi juuri nyt kulisseja, joista joku toinen täällä kirjoitti. Oikeasti haluan aitoa elämää, en kulisseja. Nekin ovat olleet pystyssä, mutta vähitellen ovat poistumassa. En kylläkään ole omasta masennuksestani kovin monelle puhunut, miehen tilanne on jo aika hyvin tiedossa lähipiirissä. En haluaisi ihmisten ajattelevan, että mitä tekevät monta lasta, kun sitten ei niitä jakseta hoitaa. Tosiasiassa olemme lapset hoitaneet oman vointimme kustannuksella. Itkin juuri, kun kuulin viimeisillään olevan ystäväni käyneen kampaajalla, kosmetologilla ja ties missä menoissa ja muistelin, miten oma loppuodotukseni meni lasten kanssa yksin viimeisillä voimilla, mies mielisairaalassa. En ole siitä katkera miehelleni, hän tarvitsi hoidon ja on nyt toipumassa. Ei ole ketään , jota syyttää, kun elämä ei mennytkään niin kuin oli suunniteltu. Olen juuri sitä huomannutkin, että minun pitäisi lopettaa kaikki suunnittelu ja kontrollointi, elämän muka hallitseminen, koska sitä ei voi hallita. Pitäisi vaan elää.
Tällaisia ajatuksia syntyi tänään. Kirjoittakaa jotain! Tunnen olevani niin yksin kaikkien ajatusteni kanssa. Mies ei jaksa pohtia niin paljon kuin minä pohtisin, ja näin kesäaikaan ei ystäviäkään näe niin usein kuin muuten.🙂🌻
Hei Pupsula🙂🌻!
Luin vasta nyt tämän ketjun. Vaikka viestissäsi pyysit "[k]irjoittakaa jotain! (Tunnen olevani niin yksin kaikkien ajatusteni kanssa. Mies ei jaksa pohtia niin paljon kuin minä pohtisin, ja näin kesäaikaan ei ystäviäkään näe niin usein kuin muuten.), kukaan ei ole kirjoittanut... Todella ikävää☹️, mutta ei varmasti johdu mitenkään sinusta vaan kenties ihmisten kesäkiireistä ja tietynlaisesta sitoutumattomuudesta ja persoonattomuudesta täällä netissä.
Haluan kannustaa etsimään pahanolon syitä, ettei sitten enää vanhempana tarvitsisi niitä kaivella vielä paksumman kerroksen alta ja vielä vähemmän menneestä muistaessa. Toki tämä pitää tehdä vasta kun siihen on aikaa (esim. pienet lapset menevät edelle PAITSI jos ei jaksa heitä hoitaa)...
Lainaan tekstiäsi yksinäisyyden tunnoistasi, Pupsula: "Tuntuu, että hajoan yksinäisyyteeni, vaikka ympärilläni on koko ajan ihmisiä... Mutta tällä hetkellä koen, että ainoa nautinto elämässäni ja ainoa seuralaiseni on levy suklaata. Olen niin yksin... Nyt itken yksinäni, eikä monikaan tiedä, miten vaikeaa minulla juuri nyt on... Luulin jo, että taidan sittenkin olla yksin ajatusteni kanssa. Se tuntui tosi pahalta." -Minulla oli voimakkaita yksinäisyyden tunteita alkukesästä ja sen vuoksi tulin tänne nettiin. Olen nyt pari kuukautta aika paljon (monen muun mielestä varmaan ihan mielettömästi!) pohtinut, käsitellyt, jakanut muille ajatuksiani ja tunteitani yksinäisyydestä. Siitä on seurannut, että hiljan (😮 miten en sitä alkukesästä ajatellut, ihmettelen nyt?) tajusin lähes koko elämäni aika-ajoin kokeneeni suurta yksinäisyyttä. Tiedän myös oikeasti olleeni paljon yksin lapsena ja nuorena. Vaikka ja kun en muista paljoa mitään alle 10-vuotiaasta, ajattelen minulla olevan ns. perusturvattomuutta (mistä ainakin Seppo Jokinen on kirjoittanut kirjassaan Rikotusta - Eheä; Kuka minä olen - Mikä minusta tulee) jonkun trauman (minkä ei tarvitse olla ollut kuin yksin jätetyksi tuleminen tms) seurauksena ja pitkälle aikuisuuteen olen lukkotunteilla pitänyt itseni kasassa (olen mm. hyvin vahvan-, pärjäävän-, jopa rauhallisenoloinen; omaan ja ilmaisen vahvat mielipiteeni - sellaiset keinot kai opettelin selviytyäkseni ja varmaan minulla oli sellaiset mallit karjalaisissa vanhemmissani/sukulaisissani/naapureissa). Kriisien ja varmaan myös omien lasten myötä olen murtunut ja nyt on pitkään ollut tilaisuus käsitellä kaikkea mielessäni. -En koskaan muiden avulla tule epäyksinäiseksi ennenkuin sisälläni on parempi olla, ajattelen. Eilen rukoilinkin, että alkaisin hyväksyä yksinolemiseni (siis silloin kun olen yksin) ja etten kokisi seurassakin olevani yksin. Ja, että hakeudun seuraan silloin, kun en halua olla yksin, ja jopa silloin, kun haluan olla vain yksin (se on jo merkki masennuksesta). Ja, hyväksyn omat tunteeni tilanteessa kuin tilanteessa; tunteeni ovat aina oikeassa. Ne eivät aina vain ole tämänhetkisen tilanteen aikaansaamia 😞 vaan joskus suuruudessaan seurausta jostain käsittelemättömästä/lapsuudessa peiliä vaille jääneestä tilanteesta. Esim. yksinäisyydentunteeni on usein aivan kohtuuttoman suuri, vaikken olisikaan edes fyysisesti yksin tai kun esim. mieheni poistuu ruokapöydästä minun vielä syödessä. Silloin tiedän reaktioni johtuvan jostain tiedostamattomasta jutusta/aiemmin syntyneestä tunteesta.
Kirjoituksesi, Pupsula, tuntuvat tutuilta: "Tunnen olevani täysin hukassa pääni kanssa. Ajatukset rullaavat koko ajan tuhatta ja sataa, enkä saa niitä hiljennettyä... Olen jo tullut siihen tulokseen, että minulla on liikaa aikaa miettiä kaikennäköistä. Välillä tuntuu siltä, että kyllä kaikki selviää vähitellen, mutta huonoina hetkinä romahdan täysin..." -Olen usein toivonut ajatusten katkaisunappulaa! Jostain lukemani tieto, että analysointi on luonteen/persoonallisuuspiirre, jolle en voi mitään, on minua vähän auttanut. Voin hyväksyä pohtimiseni omaan itseeni kuuluvana piirteenä, saan hyväksyä sen. Itse ajattelen, että pohtimiseni vie minua eteenpäin itseeni tutustumisessa/itseni löytämisessä eli kaikenkaikkiaan on minulle hyödyksi. Paha olo (lue: masennus ja etenkin ahdistus) pakottaa etsimään ratkaisua, löytämään syitä; jokin minussa on aiheuttanut pahan olon. Haluan löytää traumani ja aion tuntea silloin tuntemattomat tunteet (vaikka vain ihan tajuamisen/oivaltamisen kautta, jos vieläkin lukkotunteilla olen tuntematta sitä, mitä olisi kuulunut!).
Pohdit elämää ja sen arvoja pitkälle samalla tavalla kuin minäkin: "[M]inä jatkan sen mukaan, mitä pidän itse tärkeänä. Tuo tuntui tärkeältä oivallukselta juuri nyt. Ajatusten tasolla tiedän, mitä pidän arvossa,.. Oikeasti haluan aitoa elämää... Tosiasiassa olemme lapset hoitaneet oman vointimme kustannuksella... Ei ole ketään, jota syyttää, kun elämä ei mennytkään niin kuin oli suunniteltu. Olen juuri sitä huomannutkin, että minun pitäisi lopettaa kaikki suunnittelu ja kontrollointi, elämän muka hallitseminen, koska sitä ei voi hallita. Pitäisi vaan elää." -Niin juuri, Pupsula!☺️ Helpommin sanottu kuin tehty, eikö vain? Minulta kuolleet lapset, hylkääjämies, sairastaneet vanhemmat (nyt jo kauan sitten kuolleetkin; nykymittapuun mukaan suht nuorina, etenkin isäni), työttömyys (pitkään myös valmistumattomuus eli etten ollut mitään koulutukseltani; nytkään valmistumisesta ei ole hyötyä kun ei ole työkokemusta ja on ikärasismia) ja niiden seurauksena mielen järkkyminen (ne em. masennus ja ahdistus - surun ohella), ajoittain lähes totaalinen voimattomuus. Silloinkin on ollut löydettävä oma arvo, elämän arvojärjestyksessä ihmiset menevät aina tekemisen edelle, ja ihmisetkin on ollut rajattava toisinaan vain tärkeimpiin (eli oma perhe).
Toivon sinulle, Pupsula, sitä mitä tarvitset ja mikä sinua auttaa!🙂🌻 Kirjoita ihmeessä täällä, vaikka monta juttua peräkkäinkin muiden kirjoittamatta; kyllä ihmiset lukevat näitä ja oma kirjoittaminenkin auttaa, tulet näkyväksi ainakin ajatuksinesi. Minua on auttanut tänne ja muualle kirjoittaminen, olen välillä kirjoittanut yksinkin ja ajatellut ketjua ystävänä... Oma paha oloni on saanut purkautua tekstinä tai omat ajatukseni ovat selkiytyneet niitä kirjoittaessani/ne kirjoitettuani. -Lupaan ainakin minä vastata, kun kirjoitat.☺️