Yksinäisyys avioliitossa
Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa yli 30 vuotta.
Periaatteessa liittomme on ollut kutakuinkin samanlainen koko tämän ajan.
Lukuunottamatta nelisen vuotta sitten tapahtunutta miehen uskottomuutta, on liittomme ollut hyvä.
Alkuaikoina avioliittoamme varjosti miehen äkkipikaisuus ja lievä väkivaltaisuus. Nämä ongelmat jäivät taakse sairastuttuani vakavasti n.kuusi vuotta sitten.
Ongelmana kuitenkin koen yksinäisyydentunteen. Mieheni ei ole paikoillaan viihtyvää tyyppiä, eikä keskustelu muusta, kuin säästä, ole hänen juttunsa.
Minä puolestani haluisin enemmän avautumista tunteista, lapsuuden kokemuksista jne.
Mieheni on sanonut, ettei puhuminen ole hänelle luontaista, joten en ole yrittänyt asioita hänestä väkisinkään kaivaa.
Kaipaisin tähän meidän suhteeseemme enemmän keskustelua, sillä koen, että tälläkin tapaa voisimme tuntea toisemme läheiseksi toisillemme. Eräänä päivänä havahduin huomaamaan, etten juurikaan tunne miestäni, vaikka olemme olleet yhdessä jo kauan 😑❓
Fyysinen läheisyyskin tuntuisi luontevammalta, mikäli tietäisin mieheni ”syvemmät” ajatukset elämän perusasioista.
Mietin sitäkin, mikä on miehestäni tehnyt niin sulkeutuneen? Sen olen ainakin huomannut, että hänellä on erittäin hallitsevat vanhemmat; mm. hänen siskonsa ei voi polttaa tupakkaa äitinsä nähden, vaikka on jo yli 60-vuotias, koska vanhemmat eivät tätä tapaa hyväksy,
Aikoinaan anoppi harjoitti henkistä väkivaltaa minua kohtaan; hän kohtelu minua alempiarvoisena, vaikka olin opiskellut hyvin ja saanut hyvän tuöpaikankin, sekä siinä ohessa hoitanut käytännöllisesti katsoen yksin 7 lasta, koska miehellä oli tuolloin reissutyö.
Mies ei tuolloin tukenut minua, vaan vetäytyi asioista vedoten siihen, etteivät ne arvostelut ole tapahtuneet hänen läsnäollessaan. No, ei tietenkään tapahtuneet, vaan anoppi oli, kuin sulaa hunajaa tuolloin minua kohtaan.
Olisiko teillä antaa vinkkejä, miten voisin yrittää saada tätä avioliittoa toimivammaksi?
Kaikki neuvot ovat nyt tarpeen, sillä olen tässä jaksamisen äärirajoilla 😭
Sinä yksin et saa sitä toimivaksi, mitenkään. Siihen tarvitaan kaksi, molemmat. Avioliitto on ikuista kompromissien tekemistä ja sovittelua. Sen ei pitäisi olla, että toinen vie ja toinen haraa vastaan, vaan yhdessä mennään. Mutta totuushan on, että niin yksimielisiä liitoja on harvassa, aina joku kokee, että häntä on viety kuin litran mittää tai toinen tulee, kuin haluton ja tahdoton perässä.
Puhua pitäisi, mutta monta kertaa se on yksinpuhelua, johon toinen tuhahtelee, karjuu tai vaikenee kaikilla kielillä, kilpalaulantakaan ei johda mihinkään.
Minäkin opin vasta, yli kolmenkymmenen vuoden opettelun jälkeen, ettei toista voi muuttaa, joten muutin itse.
Se mikä minua ihan virkisti, muillakin on tuollaisia anoppeja. Siinä sitä on päässyt näkemään muodonmuutoksia, kun tulta syöksevä lohikäärme, on luonut sekunnin sadasosassa nahkansa uudeksi ja muuttunut lempeän lämpöiseksi äiti hahmoksi.
Vastaan vaikkei minulla ole pitkää avioliittoa, mutta muuten kolahti kirjoitukset siten että eilen tajusin taas että minun on itse muututtava eikä odotettava että mies muuttuu.
Mikähän kumma se on että sitä odottaa toisen antavan onnen minulle? Itsehän se on otettava.
Minulla on ollut viime aikoina vaatimuksia miehelle,hänen olis puhuttava, oltava lempeämpi yms. Olen tyytymätön ja kitkerä, ilmeeni ei varmaan ole oikein rakastavan naisen ilme☹️
Mietin miksi tähän on tultu?
Ja selkeästi olen vaipunut taas menneisyydestä saamiini henkisiin vammoihin, kun elin alkoholistien ja muuten epävakaitten ihmisten kanssa, väkivaltakin oli hyvin tuttua jo lapsuudesta. Alistunut ilme on varmaan se ilme mikä minulla usein on, väsynyt ja turhautunut, ja johtuu mielialasta kun "luulen" tämänkin miehen vain käyttävän minua hyväkseen ja joudun luopumaan omista unelmista kun mies ei suostu samoihin asioihin kuin minä. jne.
Hyvin herkästi menen vanhaan malliin. Siihen on näköjään helppo mennä. Onko se siksi helppoa kun ei oikein uskalla tai osaa itseään muuttaa? Ja miten muuttaisi?
Ainakin aloittajan ja omakohtaisesti voisin uskoa että muutosta kannattaa hakea alkamalla olemaan enemmän tomerampi puolustamaan itseään. No, sen verran heräsin taas että huomasin etten ole aina syypää jos joku on ilkeä, ennen kannoin aina syyllisyyttä jos joku oli ilkeä, syytin itseäni, minä olin tyhmä, laiska, rakkaudeton, ääliö yms. onhan se jo askel oikeaa kun tajuaa ettei aina syy ole minussa.
Tsemppiä aloittajalle muutoksen tiellä! ja muillekin aurinkoista syyspäivää.