Olen elämäni toista kertaa eronneena. Ensimmäinen suhde oli pitkä, toinen lyhyempi. Ensimmäisesta suhteesta erottuani tunsin suurta helpotusta, mutta masennuin silti. Aika eron jälkeen oli pitkään tuskaisaa. Paljon asioita läpielettävänä, kun oli yhteiset lapsetkin.
Toisen suhteen jälkeen on ollut tietyllä tavalla helpompaa, mutta kuitenkin vaikeampaa, koska ero oli järkiratkaisu, eli vain suuri rakkaus tähän mieheen jäi jäljelle. Nyt tuntuu kuitenkin, että minulla on paremmin välineitä sen yksinäisyyden täyttämiseen, kuin ensimmäisen eron jälkeen. Jollain tavalla sitä on kuitenkin kasvanutkin.
Kuitenkin, viikot matelevat. Välillä tuntee fyysistä pahoinvointia ikävän vuoksi. Ja kuitenkaan ei voi olla missään yhteydessä tuohon entiseen miesystävääni. Eilenillalla tunsin voimakkaasti olevani ajatusteni kanssa hänen lähellään. Miltei pystyi häntä koskettamaan. En pysty poistamaan hänen kuviaan koneeltani, en oikein mitään sellaista pysty tekemään. Olen vielä ihan kiinni entisessä. Muiden miesten ohi kuljen silmät kiinni ja kotona itken.
Toisena päivänä luulen jo selvinneeni paremmin, mutta sitten se kipu ja ikävä taas iskee. Tarvitsen vain sitä, että joku sanoo, että tästä voi vielä päästä kuiville.
Olisiko paras lääke kuitenkin uusi suhde? Mutta nythän sitä ei voi ajatellakaan. Usko on muutenkin koetuksella. Jokin olkapäällä koputtelee, ettei minua kukaan halua, ei kukaan halua minun kanssani tätä arkea jakaa. Olen täysin päättänyt olla haksahtamatta sellaisiin suhteisiin, joissa toinen haluaa vain seksiä. Olen sanonut itselleni,että minä ansaitsen parempaa, enkä sellaista ”kunhan edes jotain on”- tyyliin. Olen päättänyt talsia tätä tietä kuivaa ja karua ja elää vain tätä omaa arkea.
Jos joku haluaa minun kanssani olla, hän saa sitten tehdä töitä sen eteen, että varmasti tulee esille se, että haluaa.
En kuitenkaan jaksa edes ajatella suhdetta ja kuitenkin tunnen valtavaa yksinäisyyttä tämän kaiken keskellä. Olin viimeisessä suhteessakin todella yksin, että oikeastaan on helpompi olla näin, kun ei ole keneltä mitään odottaa. Silti yksinäisyys miltei toisinaan ”tappaa.”
Toivon niin, että päivät helpottuisivat ja tulisi iloa mielelle. Olen kuitenkin tyytyväinen itseeni, etten jäänyt joiltakin ratkaiseviltä osin toimimattomaan suhteeseen.
Sinä nautit Consuelo tuosta ja minä voin kyllä sanoa nauttivani tietyllä tavalla tästä. Nautin sillä tavalla, että tämä kaikki on läpeensä rehellistä itselle. Muuten en kai voisi elää, ainakaan ilman sielullista hätää ja tuskaa.
Kiitos terveisistä.Ja näin sitten pääsiäisen viettoon 🙂
Tämä on hiljaista. Huomaan, miten tärkeää on nämä perinteet ja rutiinit. Pääsiäisen laittoa kotona, koristeluja, leipomista.
Ajatukset ovat tekemisen kanssa enempi muualla, kuin yksinäisyydessä. Tässä kun pysähtyy, tulevat muutkin ajatukset. Kaipasin taas entistä miesystävääni. Kaipasin kovasti ja ikävöin suuresti. Mutta muistin samalla, miten hän halusi viettää kaikki juhlapyhät jossain muualla. Joko ystäviensä kanssa tai sukulaistensa kanssa. Ei minun seurassani koskaan. Eli, en saisi kuitenkaan sitä, mitä haluaisin, vaikka nyt kaipaankin tähän juhlan tunnelmaan tuota miestä. Hän lähettäisi vain tekstiviestin, että viettää nämä päivät muualla. Ja varmastikin juo viinaa, niinkuin monella tietysti on tapana.
Läheisempi se oluttölkki on hänelle ollutkin, kuin minä. Se on ollut hänelle se todellinen rakas ja ne kaikki ryypyt. Minä olen tullut niiden kaikkien jälkeen. Mieluummin kaipaan tässä mahdotonta, kuin itken yksin tuota kaikkea muuta ollen suhteessa. Mietin, millaista hänen elämänsä olisi, millaiseksi se olisi muodostunut ilman viinaa, ihan raittiina. Olisiko minun merkitykseni hänelle muuttunut? Olisiko hän huomannut, ettei oikeasti haluakkaan olla minun kanssa, vai olisiko hänelle tullut suuri tarve tulla ihan lähelle ja jakaa elämän ilot ja surut? En jaksanut enää odottaa muutosta. Kaikki oli entisellään niin pitkään. En kovistellutkaan, että viina tai minä, mutta kyllä hän itseään jollaintavoin näki. Ei ehkä nähnyt muuttumisen tietä, tai uskaltanut sille lähteä. Olen surullinen siitä. Rakastan vielä yhtä kovasti, kuin aiemminkin. Tyttäreni kysyi, voiko siitä päästä yli. En tiedä, mutta hänelle sanoin, että varmastikin joskus.
Huomenna voin tehdä lasten kanssa jotakin. Olemme pettyneitä, poikanikin sanoi, että on tylsää, kun vieraat, joita pyysimme, eivät tulekaan. Heillä oli muuta menoa perheenä, eivätkä jaksa lähteä meille. Niinhän se menee. Me näemme sitten joskus muulloin.
En enää keksinyt, ketä muita olisin tänne pyytänyt. Mutta jotain pitää keksiä tekemistä huomenna.