Yksinäiset hetket parisuhteessa
Hei, olen nuori avoliitossa asuva nainen. Parisuhteemme on suhteellisen moitteeton, olemme olleet yhdessä yli kaksi vuotta vailla riitoja tai suurempia murheita. Yksi mikä minua on kuitenkin aina vaivannut, on ne hetket kun joudun viettämään yksin aikaa kun avomieheni on pitämässä hauskaa. Hänellä on varsinkin viimeaikoina ollut todella paljon menoa, sekä työporukalla että muidenkin tuttavien näkemistä ja heidän kanssaan illan istumista.
Hän menetti muutama kuukautta sitten pitkäaikaisimman kaverinsa, vanhan lapsuudenystävänsä. Hän sanoo tämän jälkeen tulleensa pohtineeksi elämäänsä uudelleen ja todenneensa että ihmisiä pitää ehtiä tapaamaan siltä varalta jos heille jotain sattuu ja että ihmissuhteet pitäisi nostaa tärkeämmälle sijalle ja stressata vähemmän töitä. Onhan se hienoa pistää ihmiset työn edelle, ongelmana minusta nyt tuntuu vain olevan se että se aika jota hän nykyään käyttää viikoittain kavereidensa kanssa ei ole töiltä pois vaan meidän jo alkuunsa vähäisestä yhteisestä ajasta. Arkiviikolla hänellä on pitkät työpäivät ja illat kuluu siinä kun laitan ruokaa ennen hänen kotiintuloaan ja sitten käyn lenkillä (jonne hän ei jaksa lähteä mukaan kuin harvoin kesällä kauniina päivinä), vietämme siis arki-iltoina yhdessä ehkä tunnin katsoen tv:tä.
Tänäkin viikonloppuna hän oli töiden puolesta juhlissa perjantaina, mennen suoraan töistä ja tullen lauantai-aamuna kuudelta kotiin. Kun hän oli lauantaina herännyt ja vetänyt pizzan ja katsoimme yhden elokuvan, hän lähti taas iltapäivällä vanhan kollegansa kanssa kaljalle ja tuli aamukahdelta. Tällä hetkellä (sunnuntai) hän on yhden ystävänsä kanssa lätkämatsissa, hetken aikaa ehdimme tässä päivällä viettää yhdessä. Yleensä yhteinen aikamme kuitenkin on siis viikolla hyvin vähäistä ja viikonloppuna sitä että hän nukkuu pidempään kuin minä tai vetää päiväunia ja potee krapulaa hörppien ”loiventavia”.
Olen yrittänyt paukuttaa päähäni, miten toisen elämää ei saisi rajoittaa ja jokaisella täytyy olla oikeus omiin tekoihinsa ja päätöksiinsä omasta ajanvietostaan ja elämästään. Haluan hänen tietävän että hänellä on lupa olla oma itsensä. Nämä yksinäiset illat ja hissin kolinan kuuntelu yön pikkutunteina vain raastavat mieltäni kun toivon että hän joskus tulisi kotiin ennen baarien valopilkkua, varsinkin jos on lähtiessään sanonut ”en ole myöhään” kuten eilen sanoi ja tuli kahdelta. Itselläni on hyvin suppea tuttavapiiri enkä yrityksistäni huolimatta yleensä saa lyhyellä varoitusajalla seuraa kun tajuan että mies on taas menossa, ja niinpä vietän kaiken odotteluajan yksin asiaa miettimässä. Tiedän että itsekin toimin väärin kun en kai yritä tarpeeksi keksiä ajanvietettä itselleni, mutta kun en vain tunnu onnistuvan siinä. En ole sosiaalinen ihminen joka menisi ventovieraiden kanssa juttelemaan lähibaariin jos on tylsää.
Olen varma että tällä parisuhteella on tulevaisuus. Olemme samoilla linjoilla tulevaisuutta ajatellen, tulemme toistemme kanssa hirveän hyvin toimeen ilman että kumpikaan pelkäisi olla oma itsensä. Tulemme toistemme sukujen ja kavereiden kanssa toimeen. Emme riitele (ei siis ole aihettakaan, ei siksi että kumpikaan patouttaisi ongelmiaan). Tai no, jos tämä mistä kirjoitan on ongelmien patouttamista niin tämä on ainoa. Mutta eihän minulla ole lupaa vaatia toista ihmistä käyttäytymään eri tavalla ja tehdä hänestä näin onnetonta, jos hän ei itse käytöksessään näe vikaa.
Onko toisia jolla olisi samoja kokemuksia ja miten itse pidätte yksinäisyyden (ja satunnaisen pettymyksen tunteen kun puolisolla kestääkin tulla kotiin vaikka sanoo ettei mene myöhään) loitolla kun toista ei odotuksesta huolimatta kuulu kotiin?
Toivoisin hänen myös vähentävän alkoholinkulutustaan joka on mielestäni liian suurta, mutta taas kerran asia ei mielestäni kuulu minulle. Ei hän kännissä/krapulassa töihin mene tai ole väkivaltainen tai muuten ongelmainen juotuaan. Hänellä vain tuntuu kaikki tutut ja työkaverit olemaan kovia alkoholinkuluttajia ja sen sitten tietää että jos se alkoholi maistuu niin siinä seurassa sitä on aika vaikea muuta lähteä tekemään.
Se on kamalaa kokea minkäänlaista ristiriitaa ihmisestä ketä rakastaa. Tiedän että hän rakastaa minua, mutta hän ei taida ymmärtää kuinka yksinäinen olen koska hän ei sitä samalla hetkellä koe (oikeastaan hän ei taida tuntea oloaan yksinäiseksi silloinkaan jos minä käyn jossain yksin, hän vain pelailee pleikkaa tietäen että tulen kotiin ajoissa ja selvinpäin). Olisi se mukavaa joskus käpertyä toisen viereen katselemaan tv:tä ja syömään jotain pientä ym. sen sijaan että pitäisi aina laskea iltasuunnitelmansa sen varaan ettei toinen tule kotiin lainkaan. Olen jo lopettanut sen mitä joskus vielä tein, että laittaiduin nätisti ja tein ehkä hedelmäsalaattia tai jotain odotellessani häntä kotiin. Nyt tiedän että menee meikit ja vaatteet hukkaan ja ruokakin ehtii kuivua/jäähtyä mitälie. Hennot kehoitukset kuten ”olisi kiva jos tulisit kotiin kun olen vielä hereillä” eivät tuota tulosta, hän onkin kovin helposti vietävissä ja jos joku kaveri sanoo baarissa ”älä nyt vielä lähde” niin tiedän että hän vastaa heti ”no otetaan sitten vielä ainakin yhdet” ja se tarkoittaa ehkä neljää.
Miten ihminen jota rakastan ja johon olen edelleen rakastunut (haaveilen ja ihastelen) voi samaan aikaan olla ihana ja huomaavainen ja kuitenkin ajaa aika-ajoin hermot romahduksen partaalle? Vai pitäisikö minun lähteä tässä itsestäni etsimään vikaa eikä suinkaan hänen käytöksestään? Perheessäni on paljon paniikkihäiriötä ja mietin välillä jos kohtuuttomat tuntemukseni kumpuavatkin siitä ja hänen käytöksensä on täysin normaalia.
Hei Omppe, aiemmin kirjoitin tähän viestiketjuun, olin silloin todella huonona, mieheni oli juuri silloin ulkona juhlimassa.
Mielestäni Elämän Valon kommentit ovat hieman liian rajuja. Ainakin minä olen enemmänkin sitä mieltä, että kaikissa parisuhteissa on ongelmia, ja meillä se nyt sattuu olemaan tämä. Ja ainakin kun minä olen asiaa tarkemmin ajatellut, ongelma taitaa olla minussa.
Aiemmin olin kyllä hyvin vihainen poikaystävälleni hänen ulkona käymisestään, sillä pelkäsin juurikin esimerkiksi toisia naisia (minulla on huono itsetunto). Nykyään viha on muuttunut suruksi ja ahdistuskohtauksiksi kun olen yksin kotona. En voi nukkua yksin.
Olen kuitenkin huomannut, että viikonloppurientoihin suhtautumiseeni vaikuttaa myös se, millainen viikko minulla on muuten ollut. Onko sinulla muuten kaikki hyvin Omppe?
Minä en todellakaan ole sitä mieltä, että sinun pitäisi jättää miehesi sen takia, että hän on paljon kavereidensa kanssa, jos kerran rakastat häntä. Kuten yhdessä viestissä sanoitkin, on kuitenkin todella tuskallista kokea niin ristiriitaisia tunteita tärkeää ihmistä kohtaan.
Sanoit, että olet yrittänyt puhua hänelle, mutta yritä uudestaan. Ei haittaa, vaikka puhuisitte humalassa; ainakin minustaa tuntuu, että mieheni on silloin paljon avoimempi. Ehkä hän saattaa avautua häntä ahdistavista asioista, esimerkiksi ystävänsä kuolemasta. Näytä hänelle tunteesi, itke jos itkettää. Minun mieheni ymmärsi hätäni vasta silloin, kun hän näki ahdistuskohtaukseni. Hänkin oli silloin humalassa, mutta auttoi minua eikä jättänyt pulaan. Puhuimme asioista kauan, vaikka hän olikin humalassa ja minä täysin selvin päin. Lopputulos: aiemmin kesällä hän kävi joka viikonloppu jossain, joskus jopa kaksi kertaa viikossa, nyt saattaa mennä montakin viikkoa ilman reissuja.
Sano miehellesi, että kaipaat häntä ja hänen seuraansa, ja että sinulle ei riitä pelkkä pikainen näkeminen arkisin. Puhu hänelle avoimesti! En todellakaan usko että olet hänelle pelkkä kulissi, jos olette olleet niin kauan yhdessä! Voimia sinulle!
Hei, ja kiitos taas vastauksista. Tosiaan, mielestäni tässä nyt ei mistään kulissiliitoista ole kyse. Kylllä meidän tilanteemme tunnen sen verran hyvin, että tiedän että tässä on ihan tosi kyseessä. En ymmärrä miten minun on niin vaikeaa nostaa tätä asiaa pöydälle. Kai se on osalti siksi, että miesystäväni on sanonut aiempien suhteidensa kaatuneen muun muassa siihen, että tuli liikaa valitusta hänen menoistaan. En itse halua valittaa, vaan nimenomaan keskustella rakentavasti, mutta en voi olla varma että hän ymmärtää asian niin.
Minulla on kaikki muuten hyvin, itsetunto nyt voisi olla parempi, mutta ei se erityisen huono ole. Parantunut viime vuosina huomattavasti. Väittäisin, että suurin ongelmani on yksinäisyys. Minulla ei tosiaan ole kovinkaan monia ystäviä, ja kun mieheni on ulkona omien kavereidensa kanssa, taitaa siinä raskainta olla se, että jään silloin itse ihan oikeasti yksin. Minulla ei ole ketään kenen kanssa sitä aikaani sillä välin viettäisin. Ja alkaa harmittaa vain kahta kauheammin, jos yritän kysellä tuttuja seuraksi ja kaikilla muilla on jotain suunnitelmia. Olen erittäin huono tekemään tuttavuutta uusien ihmisten kanssa, ja kiusaannun helposti puolituttujen kanssa jos tulee vähänkin hiljaisia hetkiä. En jotenkin osaa olla luonnollisesti.
Omasta mielestäni tämä tilanne on suurelta osin oma ongelmani, jota en haluaisi liian rajusti tuoda miehelleni julki. Olen toki sitä mieltä että ainakin hän juo liikaa, mutta en häntä nyt alkoholistinakaan pitäisi. Ja kyllä, mielestäni hänen pitäisi toki ymmärtää ottaa minutkin huomioon silloin kun hän haluaa pitää hauskaa... mutta minkäs minäkään sille voin, että en itse ole erityisen hauskaa seuraa ainakaan omasta mielestäni. En tiedä, harmittaa ettei oikein osaa olla onnellinen vaikka kaikki pitäisi olla ihan hyvin. Jotenkin tuntuu siltä, että itse väkisin tekee pienestä asiasta itselleen ison.
Hirveän vaikeaa jäsentää ajatuksiaan ja olen pahoillani että tämä höpöttelyni rönsyilee vähän miten sattuu. Pitäisi ehkä alkaa taas pitää päiväkirjaa ja koota sinne ajatuksiaan.
Jaaha, taaspa kirjoitan. Lauantaina sattui ikäviä, nimittäin avomieheni tunnusti olleensa muutamia viikkoja ihastunut työkaveriinsa. Maailma tuntui romahtavan kyllä sillä hetkellä, aamukuudelta kahden tunnin unien jälkeen. Mies tuli kotiin baarista taas puoli kuuden aikaa, oli hukannut puhelimensakin. Kertoi tästä ihastumisestaan ja miten karma hoiti asian niin, että puhelinkin meni, sillä hän on sen ansainnut. Hän kuitenkin potee kovaa syyllisyyttä ja on kuulemma aivan kauhuissaan asiasta, kun hänelle ei moista ole koskaan ennen tapahtunut. Asian salaaminen minulta on kuulemma ollut kamalaa, ja hän on halunnut kertoa, mutta lykännyt asiaa koska on toivonut sen menevän ohi. Hän ei missään nimessä haluaisi tehdä ihastuksensa suhteen mitään, ja uskon häntä. Tämä on kova kolaus suhteellemme ja itsetunnolleni, sillä olen yrittänyt olla täydellinen. Ja hänkään ei keksi mitään syytä meistä tai minusta, mikä saisi häntä haluamaan mitään mistään muualta.
Tästä kuitenkin sain rohkaistua mieleni. Enhän minä enää pystynyt tuon keskustelun jälkeen nukkumaan. En tehnyt muuta kuin itkenyt. Joten kirjoitin aamun tunteina avomiehelleni pitkän viestin kaikesta mikä mieltäni on painanut, ja miltä tämä tilanne nyt mielestäni tuntuu.
Hän oli hetken aivan hiljaa tämän luettuaan, mutta pyysi anteeksi, halasi ja kertoi juovansa tästä lähin vähemmän. Toivon, että näin tapahtuu. Toivon että tästä tuli nyt se herätys meidän suhteellemme, jolla saamme asian parempaan suuntaan.
Kyllähän tuo toisiin ihastuminen kirpaisee. Kyllähän sitä kai kaikissa liitoissa tapahtuu ajan mittaan, en olisi uskonut että meillä. Tai ainakaan näin pian. Mutta eiköhän siitä selvitä. Mieheni ei missään nimessä halua asialle muuta, kuin sen menevän pois. Samaa vain toivon itse, tuntuuhan se nyt pahalta tietää että hän menee töihin joka päivä tämän ihmisen luokse. On kamalaa nähdä kuinka hän on asiasta aivan rikki.
Jaaha... mies onkin tämän ihastuksensa kanssa ollut aikalailla tekemisissäkin. Stressannut kertoa minulle, ja siksikin jo juonut enemmän. Ei kuulemma tiedä kumman haluaa. Ihan.... kamalaa..
Hei.Voin sen verran kertoa elämästäni,että meillä meni mieheni kanssa niin kauan hyvin kunnes rupesin kysymään mihin menet?En ollut ennenkään kysynyt.Miten nyt rupesin kyselemään.Tunsin itseni yksinäiseksi,vaikka onkin lapsia.Emme käyneet enään oikein missään yhdessä varsinkaan kahden.Jos menimme syömään ulos niin mieheni luki lehteä.Eipä siinä paljoa juteltu.Sitten rupesin miettimään elämääni ja tein vaikean päätöksen ja lähdin liitosta.Mitä tein sellaisessa liitossa jossa ei ollut mitään yhteistä,ei keskusteltavaa eikä kuulumisten vaihtamista.Toisella oli vaan ne omat menot.Ero jättää aina omat jälkensä,mutta nyt voin sanoa,että vaikka tein tällaisen ratkaisun niin se oli minulle se oikea vaihtoehto.Nyt voin sanoa,että voin paremmin,kuin liitossa ollessani.😳🙂🌻
Hei Omppe, mitä teille kuuluu?
Luin viestiketjusi, ja minun täytyi rekisteröityä, jotta voin todeta tuon kuulostavan NIIIIN tutulta. Sinua ei varmasti lohduta yhtään kuunnella tarinaani, mutta minua se auttaa kun saan sen kertoa.
Asumme miehen kanssa myöskin avoliitossa, käytännössä katsoen aina siitä asti kun tutustuimme. Meillä on hyvin samanlainen tausta, minä en juurikaan käytä alkoa, hänelle se on toinen olomuoto. Hänellä on ystäviä todella paljon, minulla ei juurikaan, sellaisia hyviä joiden kanssa viettää viikonloppuja. Suuresta ystävämäärästään huolimatta hän on hyvin haluton tutustumaan uusiin ihmisiin, minä taas tutustun helpostikin, mutta ystäviä en helposti saa. Ongelmana on, että hän juoksee joka viikonloppu ulkona, ja aina viinoissaan. Minä olen myöskin sitä mieltä, että varsinainen ongelma on minussa: miksi minä en kestä olla erossa perjantai/lauantai-iltana? Miksi minä menetän yöuneni joutuessani yksin nukkumaan? Miksi minua ärsyttää niin paljon kun AINA pitää ottaa viinaa, kun lähdetään jonnekin?
Olen miettinyt todella usein todellisen luonteen paljastuttua, haluanko todella elää tämän ihmisen kanssa. Selvinpäin hän on todella ihana, huomaavainen, hellyyttä antava, vastuunsa kantava. Mikään tunteistaan puhuva ruuneperi hän ei ole, sitä kaipaisin. Tiedän että hän rakastaa minua. Mutta mieli muuttuu joka kerta kun viikonloppu koittaa; miksi taas pitää lähteä? Viime aikoina hän on todennut, että ei halua olla kotona, viikot jo ollaan. Ymmärrän sen toisinaan, mutta kaipaus on suuri, kun miestä ei kuulu kotiin ennenkuin seuraavana päivänä, edes yöksi ei viitsitä tulla. Joskus toisinaan hän kyllä ottaisi minut mukaan, ja joskus lähdenkin, mutta minua inhottaa se ylenpalttinen humalahakuisuus ja käytöksen muuttuminen. Jotkut tulevat sitten niin inhottaviksi kännissä.
Tiedän että tavallaan hän ei tee mitään väärää, en usko että on alkoholisti, mutta ne on vaan ne kaverit, ne kumppanittomat kaverit. Aina valmiina lähtemään. Odotan kovasti, että hän aikuistuisi hiukan täyttäessään 30. Olen vain niin väsynyt unettomiin viikonloppuöihin, odottamaan että edes joskus tulisi ennen puolta yötä kotiin... "Vikahan" on minussa, toisenlaista ihmistä ei varmasti haittaisi jokaviikonloppumeneminen. Jos ryyppäämään lähettäs ihan vaan pari kertaa vuodessa, olisi minunkin suhtautuminen ihan eri.
Olemme selvinneet monesta, todella isostakin, mielestäni, ongelmasta yhdessä olemamme reilun vuoden aikana, joten jaksan uskoa että tästäkin. Hän ehkä vähän aikuistuu ja minä vähän ehkä siedän paremmin. Kaipaan vaan niin kovin hellyyttä ja yhdessä tekemistä, en minäkään aina halua kotona vain olla. Viinaa en kyllä kaipaa. Meilläkin on niin monesti puhuttu asioista toisen ollessa promilleissa, ja seuraavana aamuna ei sitten muisteta mitään.
Toivon todella, että asiat ovat korjaantuneet teillä tänä aikana. Tiellä onneen on aina tietyöt käynnissä, olen jostain lukenut. Hienoa, että miehelläsi on ollut rohkeutta myöntää ihastumisensa, jospa se olisi vain ohimenevää kun on saanut sen sanottua. Eihän sen usko ikinä sattuvan omalle kohdalle, en voisi minäkään kuvitella omalleni...