Yksinäiset hetket parisuhteessa

Yksinäiset hetket parisuhteessa

Käyttäjä omppe aloittanut aikaan 07.10.2012 klo 17:21 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä omppe kirjoittanut 07.10.2012 klo 17:21

Hei, olen nuori avoliitossa asuva nainen. Parisuhteemme on suhteellisen moitteeton, olemme olleet yhdessä yli kaksi vuotta vailla riitoja tai suurempia murheita. Yksi mikä minua on kuitenkin aina vaivannut, on ne hetket kun joudun viettämään yksin aikaa kun avomieheni on pitämässä hauskaa. Hänellä on varsinkin viimeaikoina ollut todella paljon menoa, sekä työporukalla että muidenkin tuttavien näkemistä ja heidän kanssaan illan istumista.

Hän menetti muutama kuukautta sitten pitkäaikaisimman kaverinsa, vanhan lapsuudenystävänsä. Hän sanoo tämän jälkeen tulleensa pohtineeksi elämäänsä uudelleen ja todenneensa että ihmisiä pitää ehtiä tapaamaan siltä varalta jos heille jotain sattuu ja että ihmissuhteet pitäisi nostaa tärkeämmälle sijalle ja stressata vähemmän töitä. Onhan se hienoa pistää ihmiset työn edelle, ongelmana minusta nyt tuntuu vain olevan se että se aika jota hän nykyään käyttää viikoittain kavereidensa kanssa ei ole töiltä pois vaan meidän jo alkuunsa vähäisestä yhteisestä ajasta. Arkiviikolla hänellä on pitkät työpäivät ja illat kuluu siinä kun laitan ruokaa ennen hänen kotiintuloaan ja sitten käyn lenkillä (jonne hän ei jaksa lähteä mukaan kuin harvoin kesällä kauniina päivinä), vietämme siis arki-iltoina yhdessä ehkä tunnin katsoen tv:tä.

Tänäkin viikonloppuna hän oli töiden puolesta juhlissa perjantaina, mennen suoraan töistä ja tullen lauantai-aamuna kuudelta kotiin. Kun hän oli lauantaina herännyt ja vetänyt pizzan ja katsoimme yhden elokuvan, hän lähti taas iltapäivällä vanhan kollegansa kanssa kaljalle ja tuli aamukahdelta. Tällä hetkellä (sunnuntai) hän on yhden ystävänsä kanssa lätkämatsissa, hetken aikaa ehdimme tässä päivällä viettää yhdessä. Yleensä yhteinen aikamme kuitenkin on siis viikolla hyvin vähäistä ja viikonloppuna sitä että hän nukkuu pidempään kuin minä tai vetää päiväunia ja potee krapulaa hörppien ”loiventavia”.

Olen yrittänyt paukuttaa päähäni, miten toisen elämää ei saisi rajoittaa ja jokaisella täytyy olla oikeus omiin tekoihinsa ja päätöksiinsä omasta ajanvietostaan ja elämästään. Haluan hänen tietävän että hänellä on lupa olla oma itsensä. Nämä yksinäiset illat ja hissin kolinan kuuntelu yön pikkutunteina vain raastavat mieltäni kun toivon että hän joskus tulisi kotiin ennen baarien valopilkkua, varsinkin jos on lähtiessään sanonut ”en ole myöhään” kuten eilen sanoi ja tuli kahdelta. Itselläni on hyvin suppea tuttavapiiri enkä yrityksistäni huolimatta yleensä saa lyhyellä varoitusajalla seuraa kun tajuan että mies on taas menossa, ja niinpä vietän kaiken odotteluajan yksin asiaa miettimässä. Tiedän että itsekin toimin väärin kun en kai yritä tarpeeksi keksiä ajanvietettä itselleni, mutta kun en vain tunnu onnistuvan siinä. En ole sosiaalinen ihminen joka menisi ventovieraiden kanssa juttelemaan lähibaariin jos on tylsää.

Olen varma että tällä parisuhteella on tulevaisuus. Olemme samoilla linjoilla tulevaisuutta ajatellen, tulemme toistemme kanssa hirveän hyvin toimeen ilman että kumpikaan pelkäisi olla oma itsensä. Tulemme toistemme sukujen ja kavereiden kanssa toimeen. Emme riitele (ei siis ole aihettakaan, ei siksi että kumpikaan patouttaisi ongelmiaan). Tai no, jos tämä mistä kirjoitan on ongelmien patouttamista niin tämä on ainoa. Mutta eihän minulla ole lupaa vaatia toista ihmistä käyttäytymään eri tavalla ja tehdä hänestä näin onnetonta, jos hän ei itse käytöksessään näe vikaa.

Onko toisia jolla olisi samoja kokemuksia ja miten itse pidätte yksinäisyyden (ja satunnaisen pettymyksen tunteen kun puolisolla kestääkin tulla kotiin vaikka sanoo ettei mene myöhään) loitolla kun toista ei odotuksesta huolimatta kuulu kotiin?

Toivoisin hänen myös vähentävän alkoholinkulutustaan joka on mielestäni liian suurta, mutta taas kerran asia ei mielestäni kuulu minulle. Ei hän kännissä/krapulassa töihin mene tai ole väkivaltainen tai muuten ongelmainen juotuaan. Hänellä vain tuntuu kaikki tutut ja työkaverit olemaan kovia alkoholinkuluttajia ja sen sitten tietää että jos se alkoholi maistuu niin siinä seurassa sitä on aika vaikea muuta lähteä tekemään.

Se on kamalaa kokea minkäänlaista ristiriitaa ihmisestä ketä rakastaa. Tiedän että hän rakastaa minua, mutta hän ei taida ymmärtää kuinka yksinäinen olen koska hän ei sitä samalla hetkellä koe (oikeastaan hän ei taida tuntea oloaan yksinäiseksi silloinkaan jos minä käyn jossain yksin, hän vain pelailee pleikkaa tietäen että tulen kotiin ajoissa ja selvinpäin). Olisi se mukavaa joskus käpertyä toisen viereen katselemaan tv:tä ja syömään jotain pientä ym. sen sijaan että pitäisi aina laskea iltasuunnitelmansa sen varaan ettei toinen tule kotiin lainkaan. Olen jo lopettanut sen mitä joskus vielä tein, että laittaiduin nätisti ja tein ehkä hedelmäsalaattia tai jotain odotellessani häntä kotiin. Nyt tiedän että menee meikit ja vaatteet hukkaan ja ruokakin ehtii kuivua/jäähtyä mitälie. Hennot kehoitukset kuten ”olisi kiva jos tulisit kotiin kun olen vielä hereillä” eivät tuota tulosta, hän onkin kovin helposti vietävissä ja jos joku kaveri sanoo baarissa ”älä nyt vielä lähde” niin tiedän että hän vastaa heti ”no otetaan sitten vielä ainakin yhdet” ja se tarkoittaa ehkä neljää.

Miten ihminen jota rakastan ja johon olen edelleen rakastunut (haaveilen ja ihastelen) voi samaan aikaan olla ihana ja huomaavainen ja kuitenkin ajaa aika-ajoin hermot romahduksen partaalle? Vai pitäisikö minun lähteä tässä itsestäni etsimään vikaa eikä suinkaan hänen käytöksestään? Perheessäni on paljon paniikkihäiriötä ja mietin välillä jos kohtuuttomat tuntemukseni kumpuavatkin siitä ja hänen käytöksensä on täysin normaalia.

Käyttäjä minunmieleni kirjoittanut 15.10.2012 klo 21:07

Hei! 🙂 Kuinka usein miehesi menee viihteelle eikä palaa ajoissa? Kuinka kauan tätä tälläistä on jatkunut niinkuin yleensä, kuukausia ehkä vuosi?

Minun mieheni ei käy viihteellä, mutta töissä kyllä menee iltamyöhään.. joskus hän sanoo, että on tulossa... tulen ihan pian.. ei mene kauaa.. niin yleensä se kuitenkin menee sinne iltamyöhään asti.. Tunnen välillä itseni yksinäiseksi kotona, kuten tänään, mutta toisaalta taas tiedän, että miehen pitää tehdä työnsä.

Voisitko kenties kysyä mieheltä, jos joku ilta viikossa sopisitte, että tekisitte jotain kahdestaan? Minusta se ei ole ollenkaan paha sanoa miehelle, että sinusta tuntuu,että ette tee yhdessä paljoakaan ja haluaisit joskus viettää aikaa ihan kahden kesken 🙂 Ja mikset joskus lähtisi miehesi mukaan ulos?

Voisitko keskiä jotain harrastuksia esim. illalle, jotta saisit ainakin jotain tekemistä? 🙂

Käyttäjä helemi kirjoittanut 16.10.2012 klo 14:08

Kylmän viileästi, mene mukaan, kysy minne hän menee töistä suoraan, että osaat mennä samaan paikkaan. Näin vanhana voisin sanoa, et selvää vastausta saa ja ettei mies ota mukaan tai ei sitten lähde itsekkään ja mököttää kuin marttyyri.

Käyttäjä ihmismieli kirjoittanut 16.10.2012 klo 15:30

Olen aina ihmetellyt sanontaa ettei toisen menoja saisi ollenkaan kyseenalaistaa, sillä kyllähän parisuhde vaatii aina kompromisseja joissakin asioissa toimiakseen. En tarkoita kyseenalaistamisella että pitäisi kieltää, mutta asioista voi kertoa että miltä ne tuntuu jne. Toinen voi tehdä johtopäätöksensä sitten sen mukaan. Jos päättää siitä huolimatta olla koko ajan menossa, ehkä se kertoo sitten jo siitä ettei välitä toisen tunteistasi tarpeeksi itse rajoittamalla omia menojaan.

Näin minä sen koen. Jos puolisostani tuntuisi pahalta menoni jonnekin, varmasti voisin joustaa siitä. Vähintäänkin aika ajoin, eihän se tarkoita välttämättä että aina pitäisi joustaa.

Parisuhteessa ei pidä jäädä yksinäiseksi.

Käyttäjä salainen55 kirjoittanut 25.10.2012 klo 08:25

Oliko miehesi jo tutustuessasi samanlainen, että meni yksin ja sinä odotit turhaan saapuvaksi? Pettikö hän luottamuksesi jo seurusteluvaiheessa ettei tullutkaan vaan jäi jonnekin "kavereiden" seuraan. Ja nyt sitten sai jonkin syyn ja selityksen käytökselleen.
Mikäs parisuhde se sellainen on jossa ei mitään saa pyytää tai mistään entisestä ei tartte luopua vaan jatkekaan sinkkuelämän viettämistä. Ja toinen on kotona, pyykkää ja laittaa ruokaa ja antaa hellyyttä silloin kun sitä haluaa.... Ja yleensä se on nainen.
Mikähän se on se kumma uusi malli parisuhteille ettei saa mitään muuttaa toisessa, kun kuitenkin se on niin että toinen toistaan muutetaan, kivet hioo toisiaan. Enkä usko että sellaista kukaan kunnioittaa joka antaa itselleen tehdä mitä vain eikä sano että nyt riittää, olen kyllästynyt tähän yksinolemiseen. Jotkut ihmiset vain eivät tiedä rajojaan, vaan kokeilevat aina mikä menee läpi ja jos toinen ei mitään sano niin luulevat että se on ok. Näitä tällaisia rajattomia ihmisiä on vain paljon, jonkun on laitettava rajat, itse ei voi eikä osaa.

Käyttäjä omppe kirjoittanut 27.10.2012 klo 00:18

Hei taas, viime viestistäni on vierähtänyt tovi. Kiitoksia vastauksistanne. Tulipa tässä taas mieleeni tulla katsastamaan viestiketjuni, kun mies on yhdeksältä lähtenyt yhdelle ja on edelleen nyt puolilta öin samalla tiellään. Pahoittelevia tekstiviestejä on tullut, että sori pitääkin jäädä toiselle, kolmannelle jne. kun sitä ja tätä ja sori että oon tämmönen.

On hän aina ollut tuollainen, sen reilut pari vuotta kun yhdessä olemme olleet. Toista se oli tietysti pitkään alkuunsa, kun elimme kaukosuhteessa. Silloin oli itsestään selvää, että kun olin kaupungissa, olin hänen mukanaan missä hän riensikin. Nyt kun näemmä arkena, hän ilmeisesti olettaa että nyt voi pitää ne kavereiden kanssa ajanvietot erillään. Tämä tuntuu vain olevan turhan yleistä. Hän on menossa joka viikonloppu yleensä sekä perjantaina että lauantaina, ja minut hän pyytää mukaan vain jos on joku tilaisuus kuten tuparit tai synttärit, mutta muuten jään kotiin jos häin vain lähtee moikkaamaan kavereitaan.

Hän on sanonut suoraan jo suhteemme alkuaikoina, että tarvitsee omaakin aikaa välillä ettei ahdistuisi. Olen sen hänelle suonut. Nyt kai on lähinnä alkanut surettaa että olen jäänyt "kotirouvaksi" odottelemaan tänne kun hän on meno päällä, sen sijaan että minua enää otettaisiin mukaan. Kai kaikki parisuhteet muuttuu kun pidempään ollaan yhdessä. Kaipaisin vain jonkinlaista osoitusta siitä, että hän edelleen haluaisin viettää aikaa kanssani ennemmin kuin satunnaisesti nähtävien tuttujen kanssa.

Ei meillä ole luottamuksessa vikaa. Tiedän, ettei hän petä minua, ja minulla ei ole sellaiseen myöskään mitään halua. Rahamme olemme pitäneet erillämme, emmekä puutu siihen mihin kumpikin palkkansa käyttää. Laskut maksetaan puoliksi ja loput menee mihin lystää.

Mielestäni hän on heikko. Heikko toisten hyväksynnälle, heikko sanomaan ei. Jokseenkin heikko kai tietämään mitä haluaa. Tänään tuossa viestitellessään pahoitteli viipymistään, ja sanoi että juominen on ainoa tapa jolla hän voi rentoutua. Tähän jo mielestäni hänen itsensä pitäisi osata puuttua, mutta kai hän on laiska ottamaan selvää mikä muu voisi auttaa. Joisi sitten edes kanssani kotona sen pullon pari viiniä kuten on monesti tullut tehtyä, ettei kuluttaisi satoja euroja baarien kalliisiin tuoppeihin. Lopputuloksena on laiha pankkitili, kauhea darra, unohdus missä on ollut ja mitä tehnyt ja seuraava päivä molemmilta menee hukkaan yhdessä oloa ajatellen.

Huomenna hänen jollain kaverillaan on synttärit. En tiedä olenko menossa mukaan, hän ei maininnut asiasta sanoessaan että sinne pitäisi mennä. Kai se sitten tulee yllätyksenä sekin.

Käyttäjä omppe kirjoittanut 27.10.2012 klo 23:29

Edit: hän lähti synttäreille. Yksin, ilman minua. Meni tapaamaan iltapäivällä neljätä jotain tuttuaan jota ei ole nähnyt about kolmeen vuoteen jonka jälkeen synttäreille kuudeksi. Päivänsankarin tuntee kuulemma sen verran huonosti ettei tiedä yhtään mitä edes olisi vienyt lahjaksi. Silti hän on tällä tiellään nyt ollut seitsemän tuntia (kello kohta puoli kaksitoista) ja mitään ei ole kotoa lähdön jälkeen kuulunut.

Eilen, hieman kuumeisena ja siitä syystä normaalia herkemmässä mielentilassa, kirjoittelin eilisen viestini tänne. Tämän jälkeen laitoin hänelle viestiä tyyliin "tulisit kulti jo kotiin". Kun hän sitten puoli yhden aikaan tuli kotiin (oho että niinkin aikaisin, en tiedä oliko sillä osuutta asiaan että olin pariin kertaan illan mittaa pyydellyt) niin olin jo niin uupunut siihen odotteluun "yhdellä käymisen" sijaan, että väänsin siinä jo kyyneltä kun hän palasi kotiin.

Koitin selittää, miksi olin surullinen. Sanoin lähinnä "tottakai saat mennä miten haluat ja nähdä kavereitasi, mutta älä sano käyväsi vain yhdellä tai tulevasi ajoissa, jos et niin aio tehdä. Innostun aina kun laitat viestiä tulevasi ajoissa kotiin koska odotan ilolla yhteisiä hetkiämme. Minua harmittaa kun et pysty rentoutumaan olemalla kanssani kotona."

Hän vastasi pahoitellen, ettei tiennyt että minusta siltä tuntuu. Kuulemma "raskas työ vaatii raskaat huvit" eikä hänelle ole tullut mieleenkään että hänen tekemisensä vaikuttaisi keneenkään muuhun. Lopuksi totesi olevansa vähän sanaton, ennen kuin humalapäissään nukahti oikeastaan kesken keskustelun, sillä olisin kaivannut jonkinlaista "päätöstä" asialle. Tänä aamuna ei asiasta ollut puhettakaan eikä ilmapiiri ollut täällä kotona yhtään erilainen, en itseaisassa tiedä muistaako hän koko keskustelua. Ainakaan ei sanonut, ettei muistaisi miten on tullut kotiin ja milloin ym. mitä hän toisinaan aamulla sanoo.

No, en tiedä. Nyt taas kun hän lähti jo iltapäivällä reissuun sanoen "riippuu ihan siitä millasta siellä on että kauako viivyn" eikä nyt seitsemään ja puoleen tuntiin ole kuulunut sanaakaan sieltä suunnalta, tulee kyllä sellainen olo että eilinen keskustelun yritys on mennyt hukkaan.

Kai se on ihmistyypistä kiinni. Minä kun olen tarkka noudattamaan kaikkea mitä olen sanonut tai sopinut ja omaan lähinnä "päiväkahvikavereita" tai kunnon ystäviäkin, mutta näen aina kaikkia sellaisen 1-3 tuntia kerrallaan ja päiväsaikaan. Ei minulla ole sellaisia kavereita joiden kanssa viettäisin iltaa tai istuisin baarissa (itse en juuri käytä alkoholia), mikä tekee sen vaikeaksi että keksisin näin yksinäisinä iltoina tekemistä. Olen aina osannut viettää aikaa yksin, mutta silloin kun toivoo että olisi puolisolleen se "illan paras seura" eikä sitä tunnu koskaan olevan, lakkaa sitä viihtymästä yksin. Hissi taas kolisee seinän takana ja sitä miettii josko se kulta sieltä kotiin palaisi kerrankin ennen puolta yötä. Tiedän ettei niin käy.

Käyttäjä helemi kirjoittanut 28.10.2012 klo 08:15

Eräs nainen sanoi kerran osuvasti miehestään, "ei minun mies vielä alkoholisti ole, hän on vasta aloitteleva alkoholisti". Siihen suuntaan on miehesikin menossa.
Ei pidä paikkaansa, että ilo ilman viinaa on teeskentelyä.
Jos porukan yhdessä pitävä voima on olut tai viina, niin ajan kanssa porukasta karsiutuu ne vahvimmat, jotka pitävät juomisensa rajoissa, mutta heikommat sortuu viinan orjiksi.

Käyttäjä missfortune kirjoittanut 29.10.2012 klo 14:35

Voi omppe, kuule: Tilanteesi kuulostaa todella todella tutulta ! Me ollaan mieheni kanssa oltu "kimpassa" kolme vuotta. Mies joka viikonloppu (ja joskus viikollakin) saattoi viettää aikaansa kavereidensa kanssa ja tulla vasta aamuauringon noustessa kotiin. Alkoholi tietenkin kuului asiaan. Pari kertaa herätin hänet jopa hänen autonsa peräkontista nukkumasta...

Mutta voin kertoa, että asiasta puhuminen on auttanut jonkin verran! (Verrattuna siihen mitä se oli n. vuosi sitten.) Olen sanonut suoraan miltä minusta tuntuu, kun hän kielsi minua tulemasta mukaan mm. erilaisiin illanviettoihin "ole sie omien kavereitten kanssa nii mie oon omien" tai "mie haluan olla poikien kanssa omalla porukalla". Oloni oli hylätty ja syrjitty. "Eikö hän viihdy seurassani? Mikä minussa on vikana kun minä en ole tervetullut?" Kerroin ajatuksistani ja hän kertoi syyksi sen, että haluaa välillä "nollata" ja pitää hauskaa pelkästään omien kavereidensa kanssa.

Ja kyllä, minullekin tuli monesti viestiä "menen yhelle" ja kuinka ollakkaan ukko tuli vasta aamuyöllä kotiin tuhannen känn....

Olemme eläneet kaukosuhteessa nyt n. vuoden verran hänen muutettua töiden perässä 500km päähän kotikaupungistamme. Ja voit varmaan vaan kuvitella mitä "yhteinen aikamme" on ollut, kun hän on vuorostaan tullut kotikaupunkiin viettämään viikon lomaa...

Ei sillä, ettenkö sallisi omaa aikaa. Oma aika on hyvinkin tärkeä asia parisuhteessa. Ei pidä tulla riippuvaiseksi toisesta ja täytyy osata pitää omaakin sosiaalista elämää yllä, mutta tämä meni kyllä hänen osaltaan liian pitkälle. Jos hän olisi vielä teini-ikäinen, niin sitten ymmärtäisin, mutta kyllä nuo baarijupottelureissut alkaa aikuiselle miehelle minun mielestä olemaan liikaa..

Noh, ensiviikolla hän tulee tänne viikon mittaiselle talvilomalle, mikä on tottakai ihanaa, kun saan taas nähdä hänet pitkästä aikaa. Silti takaraivossa jyskyttää stressipommi siitä, että tuleeko lomasta taas samanlainen kuin aijemmat... Olen sanonut hänelle jopa varoituksen sanan ensiviikosta ja lupasi ettei asiat mene samanlaisiksi kuin viime lomalla. Noh, saa nähdä..... 😟

Käyttäjä omppe kirjoittanut 30.10.2012 klo 17:10

Hei taas. Olen kyllä tosissaan välillä huolissani avomieheni alkoholinkäytöstä. Tietysti ero siihen, etten juo itse juuri mitään, on kovin suuri, mutta siinä vaiheessa kun alkaa muisti pätkiä ja tili tyhjentyä ja on lähes jokaviikkoista, niin kyllä siinä ongelman näen.. mutta millä sen voi sanoa ihmiselle, joka ei asiaa itse ymmärrä? Hän on kuulemma vuosia sitten (jossain työhöntulotarkastuksessa) kertonut terkkarille suoraan alkoholinkäytöstään, kun tätä on kysytty. Silloin terkkari oli sanonut että hän juo ihan liikaa, mutta ei hän ottanut siitä opikseen. Hänen mielestään ei ole ongelmaa. Edes se, että hänellä kuluu kymmenen kertaa enenmmän rahaa kuukaudessa kuin minulla ei saa häntä heräämään, enkä itse keksi mihin muuhun se menisi. Hän vain ihmettelee, että mihinhän se menee. Kulut maksamme kaikki puoliksi, mitä nyt minä ehkä useammin käyn ruokakaupassa.

No, hän on aina ollut suuri sosialisoija ja nähnyt paljon tuttujaan, jotka omalla mittapuullani ovat kaikki enemmän tai vähemmän alkoholisoituneita. Hän itse pitää sitä parannuksena, ettei hän sentään enää sammuile baarien pöytiin kuten vielä reilut viisi vuotta sitten kävi tosi usein. Tämä ei minua kyllä lohduta, mieleen vain tulee että entä jos sietokyky onkin jo parantunut niin huimasti? Kammottaisi ajatus etten muistaisi mitä olen tehnyt ollessani kulussa. Mielestäni kun ikä lähenee 35:ttä, ei ihmisen tosiaan enää pitäisi käyttäytyä kuin teini. Tätä mielestäni hänen käytöksensä on, hän ei ota vastuuta siitä mitä tekee kun haluaa nollata. En tiedä onko ilo vai suru kuulla, että näitä tapauksia on muitakin.. kai niitä on ihan riittämiin.

Mutta mitä ihmiselle voi sanoa, jos hän ei itse usko ongelmaan? En minä hänen kavereitaan voi valita tai kieltää juomasta. Sanoi hän joskus puolisen vuotta sitten, että alkaa laskea jotain maksimimäärää mitä juo (hänellä on uniongelmia ja halusi parantaa unen laatua vähemmällä kännäilyllä) mutta tähän lauseeseen sekin jäi. Ja jos työyhteisökin on sellainen, että vapaalla kannustetaan toisiaan juomaan niin mitä siitäkin pidemmän päälle seuraa?

En tiedä, stressaava työ, pitkät päivät, kotiin tuodut työt.. mielestäni jos ammatti on niin raskas ettei siitä selviä ilman päivän parin kännejä viikonloppuisin, ehkä olisi aika vaihtaa ammattia. Kai siihen on korkea kynnys kun on reilu 30 vuotias ja vasta päässyt ammattinsa makuun. Toivoisin hänen saavan vakituisen työn jos se yhtään helpottaisi. Tuntuu siltä että hän ottaa koko työyhteisön tekemättömät hommat harteilleen, ja muut huomaavat sen. Ja antavat ilolla jonkun muun tehdä.

Toista se on minulla 8-16 töitä tekevällä joka pystyy rentoutumaan ihan sillä että astuu ulos työpaikalta.

Käyttäjä helemi kirjoittanut 01.11.2012 klo 07:55

Kukaan alkoholisti ei tunnusta ongelmaansa, vasta sitten, hieman ajattelee, kun on mennyt muutama työpaikka, parisuhde ja terveys.
Raskas työ vaatii raskaat huvit, on vain tekosyy. Todella raskaassa työssä oleva ei edes jaksa lähteä, hillumaan mihinkään.
Alkoholisti löytää 1111 syytä juoda, mutta tarvitsee vain yhden ainoan lopettaakseen.

Käyttäjä Birdy kirjoittanut 01.11.2012 klo 11:46

Omppe, kuulostaa niin tutulta. Olen nuori avoliitossa elävä nainen. Minun mieheni ei ehkä juo noin usein, mutta tuo iltojen venyminen, hissin kolinan kuuntelu, yksinäisyys, ahdistus kun menee yksin nukkumaan, paniikkikohtaukset, ovat arkea minulle noin joka toinen viikonloppu.

Olen miehelleni sanonut, että olen yksinäinen, mutta en tiedä ottiko hän sitä tosissaan. Ehkä, ehkä ei. Ehkä se ei ole hänestä kiinni.

Käyttäjä mustikka11 kirjoittanut 07.11.2012 klo 19:01

Heippa Omppe!

Nuo kuvailemasi pelon ja yksinäisyyden tunteet ovat minullekin hyvin tuttuja. Elän myöskin parisuhteessa, jossa mies on "sosiaalinen menijätyyppi" ja itse olen enemmän koti-ihminen ja alkon käyttöni on todella vähäistä. Minulla on ystäviä ja sosiaalisia menoja, mutta eivät ne korvaa parisuhteen tärkeyttä.

Meillä tilanne johti pari vuotta sitten isoon kriisiin. Tilanne ajautui siihen, että minä nalkutin menoista ja mies meni yhä enemmän ja pakeni samalla minua. Nyt kriisi on ohi ja parisuhteessa koen oloni tyydyttäväksi. Itselläni tilanteeseen auttoi taktiikan vaihto. Kriisin keskellä ajattelin: nalkuttaminen ei auta, joten lopetan sen. Aloin sen sijaan puhua totta. Kerroin, että olen yksinäinen ja alkoholin käyttö pelottaa minua. Kerroin asioista aina niin että mies oli vastaanottavaisella päällä (ei kännissä, krapulassa ym.). Mietein päässäni etukäteen mitä sanon ja joskus kirjoitin asioita paperillekin. Etukäteen miettimisen tarkoituksena oli että puhuin vain omaista tunteistani ja peloistani, en mieheni alkon käytöstä tai menoista. Eli sanoin siis pelkään liiallista alkon käyttöäsi enkä käytät alkoa liikaa. Mielestäni näin puhumalla itsestään ja omista tunteistaan voi välttää sen että puuttuisi toisen menoihin. Eli kun sanon "minua pelottaa alkoholin käyttösi ja olen huolestunut menoistasi. Koen oloni yksinäiseksi." Jätän valinnan hänelle toimia. Olen tuonut siis tunteeni rehellisesti esiin ja muuta en voi kuin odottaa seurauksia. Yllättäen kun toimin näin sain yhteyden mieheeni. Mieheni menee edelleen melko paljon, vaikka menot ovat vähentyneet, mutta tärkeintä on että molmpien suhtautuminen asiaan on muuttunut.

Käyttäjä omppe kirjoittanut 09.11.2012 klo 22:10

Hei taas, mukava kuulla että muillakin on/ on ollut samanlaista tilannetta. Olen kyllä miettinyt, että pitäisi joskus istua alas tuon asian tiimoilta ja koittaa nimenomaan selvinpäin jutella asiasta. Olen vain erittäin huono keskustelunaloittaja/-kannattelija, ja miehenikin on melkomoinen tuppisuu niin kauan kun ei ole tuoppia nenän edessä. Parin jälkeen sitten juttu luistaakin kuin rasvattu, mutta silloin en enää haluaisi asiasta keskutella. Emme ole edes koskaan sanoneet rakastavamme toisiamme, vaikka se on varmasti molemmille selvää. Mieheni kännissä voi sitä hokea, yleensä vielä englanniksi tai saksaksi (kumma kyllä kun ihan suomalainen mies on). Siitä tulee lähinnä kiusaantunut olo, kun ei siihen osaa mitään sanoa. En haluaisi ensimmäistä kertaa sanoa sitä niin, että toinen on umpitunnelissa. Ja haluaisin mielelläni sen kuulla myös häneltä kun hän on selvinpäin. Silloin vastaisin heti.

Itse en ole koskaan nalkuttanut tai tuominnut, vaan aina antanut hänen mennä ja sanonut että kotiin saa aina tulla kellonajasta riippumatta. Kaikki "nalkutukseni" on lähinnä sarkastista vitsailua, joka ei tunnu menevän ollenkaan jakeluun. "Jaaha taas on haettu kaljaa", "buhuu taas täytyy mennä yksin nukkuumaan" tai vastaavaa tulee sanottua. Tulee vain itselle parempi mieli kun on omasta mielestään sanonut jotain, vaikka toinen ei siitä tunnu mitään käsittävänkään. Kai se pitäisi sanoa ihan suoraan, mitä vanhemmaksi tulee niin sitä enemmän huomaa että ihmiset ei yleensä ymmärrä vihjailua tai rivien välistä kertomista.

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 11.11.2012 klo 20:50

Jep, suoraan vaan ja elekieli mukana, niin tulee asia selväksi, eikä tarvitse arvailla.

Alkoholi on sen suurkuluttajalle aina se numero 1, suurin rakkaus. Jos siihen, niinkuin usein, vielä liittyvät ne kaverit, kenen kanssa otetaan, on homma melkoise selvää kauraa.

Itse laitoin jonkunpituisen suhteen poikki juuri tuon ikuisena viimeisenä olemisen vuoksi. Aina ne kaverit ja alkoholi menivät edelle.

Minullekin parisuhde on sitä, että välitän ja rakastan kumppaniani ja näytän sen myös. Odotan toiselta myös samaa. Parisuhde on kahden kauppa. Ei siinä yhden pinnistelyt riitä, että sen osapuolet olisivat onnellisia. Toki onnellisuus on suuresti itsestä kiinni, mutta kyllä parisuhteessa tulee nopeasti onnettomaksi, jos toinen ei ole koskaan paikalla. Hankala sitä suhdetta tosiaan on hoitaa, jos ei edes näe toista.

Eräs mies sanoi minulle, että hänellä on sen vuoksi koti, että hän asuu siellä. Hän käy töissä ja joskus todella harvoin joillakin lyhyillä matkoilla. Pääosan vapaa-ajastaan hän kuitenkin viettää kotona. Hakee vaimon töistään, laittaa ruokaa perheelleen, seurustelee aikuisten lastensa kanssa perheillallisilla ja käy vaimonsa kanssa lenkillä. Jos juo, niin ottaa saunakaljan tai juo toisinaan viiniä vaimonsa kanssa. On hänellä jokin harrastusporukka, mutta he näkevät vain sillointällöin, sopivasti. Eivät edes joka viikko. Hän on myös tarkka oikea-aikaisista nukkumaanmenoajoista.

Eikös kuulostakin ihan normaalille ja oikein hyvälle tilaisuudelle luoda ja säilyttää hyvää parisuhdetta. Hän todella tekee töitä tuon kaiken eteen ja saa itse nauttia niistä tuloksista. Ymmärtää oman hyvän, vastuullinen ihminen.

Käyttäjä ElämänValo kirjoittanut 18.11.2012 klo 14:41

Kyllä minustakin kuulostaa siltä että jokin riippuvuus on Omppen miehellä. Onko se alkoholi, kavereiden seurassa pikku sievässä, tuntemattomien naisten bongaaminen, bailaus, "vankilapako" kotoa, työpaineiden nollaaminen jne. niin se lopputulos on kuitenkin aina sama:

Häntä ei kiinnosta seurasi arkisesti yhdessä ja sen takia lupaukset (ajoissa tuleminen, yhteinen aika) petetään kerta toisensa jälkeen. Sillä pidetään se koukku suussasi ettet lähde suhteesta pois... koska pelätään myös että jätät hänet jolloin "taustaturva" ja "kulissi kavereille" menee rikki.

Haluatko tälläistä elämää kun asiasta olet jopa hänen kanssaan puhunut, mutta asenne on ollut miehen puolelta ettei ole aidosti tilanteesta huolissaan... vaan jatkaa vain ulkona juoksemista?

Tiedän erään parin jossa mies juoksi paljon eri menoissa vaikka oli pieni tytär. Juuoksemiseen ei välttämättä liittynyt toisia naisia tai reilua ryyppäämistä vaan kaverit olivat miehelle tärkeitä. Lopulta nainen kyllästyi kulissiliittoon ja otti eron. Muuttivat eri osoitteeseenkin. Mies pyysi parin kuukauden päästä naista (perhettä) takaisin, mutta se oli sitten liian myöhäistä... koska oli niin monta kertaa luvannut muuttua paremmaksi isäksi ja lupaukset kestivät aina vain hetken...