Olen pitkään kaivannut ihmistä kenen kanssa keskustella elämästäni ja tulevaisuudestani. Minulla on hyvin pieni ns. turvaverkko, vain oikeastaan kaksi ihmistä, joista toinen asuu monen sadan km:n päässä.

Asun avoliitossa ja olen opiskelujen loppusuoralla, tehden töitä samalla niin paljon kuin vaan jaksan ja ennätän. En tiedä mitä varsinaisesti haen tällä kirjoituksella. Ehkä tämä vastaa tarpeeseen kertoa asiani jollekin. Ehkä saada jonkun vieraan objektiivinen näkemys tai mielipide tilanteeseeni. Omat ajatukseni ja tunteeni ovat kovin sykkyrällä, enkä oikein enää luota omaan näkemykseeni.

Kerron jotain suhteestamme. Alkuun kaikki alkoi ihan mukavasti, mies oli mukava, huomioiva, koin vahvasti olevani rakastettu. Muistan elävästi sen kuplivan onnentunteen jonka tunsin sisälläni muuttaessamme yhteen. Yhteenmuuttomme tapahtui melko nopeasti. Alkuun yhteinen taipaleemme sujui ihan mukavasti, sellaista perus arkea mitä ihmisillä yleensä. Uskoin vakaasti suhteeseen. Minulla oli unelmia, meillä oli unelmia. Haaveilimme yhteisestä perheestä, lapsista ja tulevaisuudesta, kivasta omasta (omistus)kodista sitten joskus. Mies puhui kuinka hän on niin onnekas löydettyään minut.

Meni vuosi, meni toinen. Jossain välissä, en enää edes muista miten kaikki alkoi – ja miksi. Yritän kovin muistella mitkä olivat niitä ns. ensimmäisiä oireita siitä että alkoi mennä huonommin, mutta en todella muista. Jossain välissä kuvioihin tuli kumminkin tilanteita, jotka koin ahdistaviksi. Mies saattoi riidan aikana työntää minua rajusti vasten seinää, olla todella uhkaavan oloinen. Minulla oli taustalla yksi vaikea ero väkivaltaisesta suhteesta, joten koin(koen) ko. tilanteet erityisen kuormittavina. Hän ei kumminkaan lyönyt, joten sain ilmeisesti asiat jotenkin selitettyä itselleni.

Sitten tuli eräs ulkomaanmatkamme. Vietimme kihlajaispäiväämme. Tapahtui jotain niin käsittämätöntä, että en jotenkin vieläkään kykene sitä ymmärtämään, en sitä halua aktiivisesti edes muistella. Pelkkä kirjoittaminen anonyymina saa sellaisen häpeän tunteen itselleni aikaan. Miten minä, mielestäni ihan fiksu nainen, toistamiseen päädyn sellaiseen tilanteeseen. Ja ennen kaikkea, miten minä pystyin ohittamaan sen hetken ja jatkamaan suhteessa. Mies oli sinä iltana muistellut aikoja jolloin hän teinivuosina oli kokeillut kannabiksen polttamista. Hän sai mielestään hyvän idean ostaa kannabista ja kokeilla sen polttamista pitkästä aikaa. Ilmeisesti mies kumminkin päätyi ostamaan alkoholista päihtyneenä jotain muutakin sillä lopputuloksella, että itkin syvästi pettyneenä ja anelin miestä, että lähtisimme hotellihuoneelle. Lähdimmekin, ja siellä tapahtui jotain todella hirveää. Minua ei lyöty, mutta alistettiin todella rankasti enkä pysty sitä tähän edes kirjoittamaan. Niin paljon häpeän sitä, että en edes halua asiaa muistella. Kumminkin, vilpittömästi silloin ajattelin, että jos sieltä hengissä selviän kotiin takaisin jätän heti suhteemme taakseni. Silloin mies itsekin säikähti käytöstään ja itki kanssani seuraavana päivänä. Jotenkin se toisen vilpitön pahoillaan oleminen ja ainutkertainen tilanne, en oikeasti tiedä mikä, mutta jokin, sai minut jäämään.

Tuosta reissusta on nyt 2v aikaa. Väliin mahtuu hyviä ja huonoja hetkiä. Arkemme koostuu minun näkökulmastani lähinnä siitä, että kotona ollessamme pyrin ennakoimaan miehen ajatuksia ja reaktioita. Hän on nykyään lähes aina vihainen jostain. Iloisena en muista häntä hetkeen nähneeni, jos olemme kaksin. Hän kohtelee lemmikeitämme huonosti. Hän ei voi sietää koiraani ja sättii sanallisesti sitä joka ikinen päivä. Hän ei ole viimeisen kahden vuoden aikana kertaakaan osallistunut kotitöihin, ruokaa on laittanut pari kertaa. Minun koiraani hän ei käytä koskaan ulkona. Hän on humalassa arvaamaton ja olenkin alkanut jännittämään viikonloppuja, sillä koskaan ei voi tietää milloin hän saa päähänsä lähteä baariin. Käy harvakseltaan onneksi. Hän ei koskaan sano mitään myönteistä minusta/minulle. Fyysisesti lähestyy ainoastaan seksiä halutessaan. Muunlaisesta läheisyydestä ei ole enää tietoakaan.

Keskusteluyhteys on olematon. Puhumme enää lähinnä siitä mitä söisimme, tai lyhyesti työpäivästä. Hän on luonteeltaan ns. jurottaja. Omat murheeni on omia murheitani, en osaa kuvitella niistä hänelle puhuvani, tuskin hän edes nostaisi katsettaan puoleeni niitä kuunnellakseen. Hän ei kestä jos itken, etenkään riidan yhteydessä. Hän yleisesti puhuu niissä tilanteissa kovin alentavaan sävyyn, ”vit** väniset” ym. Itkenkin nykyään yksin piilossa. Toisaalta en halua näyttää hänelle miten paljon hän minua satuttaa.

Hän on kovin hallitseva. Ei kiellä suoraan minua menemästä omille menoilleni, mutta saattaa osoittaa mieltään tai kiukutella tullessani kotiin. Näen siis sitä ainoaa lähellä asuvaa ystävääni yleensä ainoastaan silloin kun hän on töissä tai hyvin pikaisesti muulloin. En voi edes kuvitella, että voisin lähteä esim. viikonlopuksi toisaalla asuvan kaverini luokse yökylään ja jättää koiraani miehen hoidettavaksi.

Meillä on talous suht. tiukalla koska opiskelen. Se on yksi perussyy riitoihin ym. Koen siitä(kin) jatkuvaa syyllisyyttä. Koen hyvin vahvasti, että en kelpaa sellaisena kuin olen. Olen ihmisenä ja köyhyyteni vuoksi miehelle syvä pettymys. En todella ymmärrä miksi hän ei jätä minua.

Elän siis päivä kerrallaan. Unelmia minulla ei enää suuremmin ole. Jostain kummasta saan silti voimaa kestää tätä kaikkea. Olen todella epäonnistunut valinnoissani ja saan maksaa niistä nyt kovin hinnan. Tukiverkosto on olematon ja kynnys puhua kasvotusten tilanteestani kenellekään on korkea. Teen työtä/olen alalla jossa en halua ns. menettää kasvojani, minne tahansa en siis voi mennä asioitani jakamaan. Toisaalta taas, en koe että tässä olisi sen suuremmin mitään tehtävissäkään. Pelkään vain milloin kamelin selkä katkeaa. Taustalla kumminkin yksi sairastettu vakava masennus.