Olen 3 lapsen äiti ja naimisissa. Mies ei enää ole kiinnostava ja olen jatkuvasti ahdistunut. Riitaa tulee aina mm. rahasta. Haluaisin hänestä eroon, mutta lasten takia venytän ja koetan kestää tätä suhdetta. Emme enää juttele asioista ja molemmat menee omia menojaan. Toivon, että hänellä olisi joku toinen, että pääsisin hänestä eroon. Miksi elämä on näin vaikeaa??
No se on _erittäin_ hyvä kysymys. Kerro, jos keksit vastauksen.
terveisin, nimimerkki "Samoissa vesissä"
Hei vaan, täällä puolisonne. Juu, kolme lasta saatiin ja 15 vuotta meni oikein mukavasti. Kivaa oli, harrastettiin yhdessä ja seksikin luisti ja kaikin puolin yritettiin yhdessä. Mutta sitten kävi jotain. En tiedä mitä kävi. Ykskaks keksit somen. Ensi alkuu se oli pientä kivaa ja höpsöä. Näytit mulle juttuja ja jaettiin tapahtumia konserteista ja kesälomilta. Sitten avasit uusia tilejä, tuli uusia paikkoja. Aloit liittyä ryhmiin ja kommentoimaan, haastamaan, provosoimaan. Löysit vanhoja ihastuksia, kysyit viattomasti kuulumisia, sait vastauksesi kaipausta pursuavia kuvauksia kaipuusta ja vääristä valinnoista. Sait tykkäyksiä, perhosia vatsaan. AI että, minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Sitten kehitit itsellesi kuplia joissa oli omat elämät, mutta niin vain kuplat hajoavat ja ruoho ei ollutkaan sen vihreämpää aidan toisella puolella. Masennuitko? Ainakin mielialalääkkeet tuli kaappiin, taisit psykiatrilla käydä. Syytit työpaineita, mutta kyllä me molemmat se tiedetään. Kipinä sammui ja kävit toista panemassa. Ja nyt et voi sietää minua. Tai siis säälit minua/meitä, mutta et jaksa yrittää. Honey, oikeasti annoin sinulle anteeksi. Voit olla armollinen itsellesi, mutta on kivempi vain käpertyä omaan kuplaan, kirjaan, Netflixiin, käsitöiden pariin ja syyttää minua hiljaiseksi. Se on helpompaa. Kun yritän puhua, tai lähestyä, niin on helpompi sanoa minulle, että mene vaikka maksullisiin. No, ostetaanhan me siivouspalvelua, niin voidaan ostaa toisenlaisiakin palveluita. Harmi vain ettei itseäni kiinnosta mikään muu kuin sinä. Mutta sinua en voi saada. Haluat vain eroon minusta.
Keaton kirjoitti 19.11.2018 19:57
Hei vaan, täällä puolisonne.
..
... Sait tykkäyksiä, perhosia vatsaan. AI että, minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Sitten kehitit itsellesi kuplia joissa oli omat elämät, mutta niin vain kuplat hajoavat ja ruoho ei ollutkaan sen vihreämpää aidan toisella puolella. Masennuitko? Ainakin mielialalääkkeet tuli kaappiin, taisit psykiatrilla käydä. Syytit työpaineita, mutta kyllä me molemmat se tiedetään. Kipinä sammui ja kävit toista panemassa. Ja nyt et voi sietää minua.
Tosi ikävä kuulla, että puolisosi petti sinua. ☹️ Vaikka kirjoitatkin antaneesi anteeksi..oletko todella? Kuullostat nimittäin aika kitkerältä. En oikein osaa antaa mitään neuvoja, minulla ei ole siihen kompetenssia.
Minun puolisoni ei kuitenkaan ole kuvaamassasi tilanteessa, en ole häntä pettänyt enkä aiokaan. Hän sen sijaan on pettanyt minun luottamukseni, jättämällä minut vaikeina hetkinä yksin ja pulaan. Sellainen, jos mikä on todellinen turn-off, hän ei kiinnosta minua enää seksuaalisesti, sillä en koe oloani turvalliseksi / luottavaiseksi hänen lähellään. Enää. Joskus tunsin.
Siinä mielessä olen kuitenkin kuin sinun puolisosi, etsin netistä tukea itselleni kun en sitä kumppaniltani koe tarpeeksi saavani. Tukea etsin mm. kirjoittamalla tänne. En kuitenkaan näe siinä mitään kovin pahaa?
Nyt olen niin keinoton, että jotenkin salaa toivon hänen löytävän jonkun uuden tai muuten lähtevän. Minä en häntä saata jättää, minulla on velvollisuus huolehtia hänestä(kin) ja pelkäään, miten hän pärjäisi ja millaiseksi elämänsä muuttuisi jos poistuisin elämästään.
Mikä sekin olisi kai jotenkin tehtävissä, ellei meillä olisi yhteistä lasta. Minulla ei ole oikeutta rikkoa lapsen perhettä vain siksi, että minusta tuntuu kurjalle.
Kyllä minä itseni tuosta tunnistan, jätin yksin ja hylkäsin kun toinen tarvitsi minua eniten. Olin varmaan aika ehdoton. Oli minulla 230 000 syytä pankille olla ehdoton sen suhteen että meidän molempien piti käydä töissä. En tukenut kun halusit kuuden vuoden opiskeluiden ja kahden vuoden työuran jälkeen lopettaa ja jäädä kotiin pohtimaan asioita. Työnsin sinua eteen päin. Mitä muuta olisin voinut? Meillä oli kolme lasta eikä niitä voi pahvilaatikkookaan säilöä ja minun palkallani emme voineet tulla toimeen. Tiesit kyllä senkin, mutta minusta oli helppo tehdä tarinan pahis ja sitten kävi kuten kävi. Olen eroitkuni ja kriisini jo itkenyt ja käsitellyt. Mikään ei voi enää rikkoa minua. Minun perusturvallisuuteni meni rikki vuosia sitten, en tule koskaan pohjimmiltani luottamaan sinuun, valitan. En usko, että sinäkään enää koskaan rakastat minua. Toivon koko ajan, että antaisit minulle edes vilauksen paremmasta huomisesta ja halusta rakastaa, edes yrittää. Antaisin sinun vaikka lähteä ja rakastaa jota kuta toista nähdäkseni vilauksen kyvystäsi kyetä vielä rakkauteen.
Keaton kirjoitti 20.11.2018 16:59
Kyllä minä itseni tuosta tunnistan, jätin yksin ja hylkäsin kun toinen tarvitsi minua eniten. Olin varmaan aika ehdoton. Oli minulla 230 000 syytä pankille olla ehdoton sen suhteen että meidän molempien piti käydä töissä. En tukenut kun halusit kuuden vuoden opiskeluiden ja kahden vuoden työuran jälkeen lopettaa ja jäädä kotiin pohtimaan asioita. Työnsin sinua eteen päin. Mitä muuta olisin voinut? Meillä oli kolme lasta eikä niitä voi pahvilaatikkookaan säilöä ja minun palkallani emme voineet tulla toimeen. Tiesit kyllä senkin, mutta minusta oli helppo tehdä tarinan pahis ja sitten kävi kuten kävi. ...
Teillä on selvästi ollut aika rankkaa talousasioitten takia? Tosi surullista, että olet kokenut tulleesi syytetyksi kaikesta. Se ei kuullosta reilulta. Kyllä puolisosi on varmasti sinua rakastanut, omalla tavallaan?
Meidän pulmamme eivät liity rahaan, että sillä tavalla en osaa samaistua. Mutta ei kait sen niin väliä, mikä se ulkopuolinen paine on ollut, jos ja kun lopputulema on se, että puolisot erkanevat toisistaan. Minä uuvuin näitten ongelmien ja muutaman muunkin jutun kanssa viime talvena niin pahoin, että putosin sairaslomalle masennuksen ja uupumuksen tähden. Nyt pikkuhiljaa toipumassa. Mutta parisuhde natisee edelleen liitoksissaan ja alan olla todella väsynyt siihen, etten voi olla kotonani rauhassa ja levollisin mielin. Aina takaraivossa kytee se pieni pelko seuraavasta henkisestä läimäytyksestä.
Hannastiina, tarinasi kuullostaa aika tutulta. Minullakin oli pitkä taival exäni kanssa ja viimeiset vuodet olin todella väsynyt, todennäköisesti masentunutkin. Minun exäni ei myöskään kyennyt empatiaan eikä lohduttamaan vaikeissa tilanteissa ja pakeni perhe-elämää omiin harrastuksiensa sekä erinäisiin rakennusprojekteihin. Huomasin viimeisinä vuosina, etten enää edes yrittänyt puhua exän hänen kanssaan ja lopulta en enää edes lasten asioista. Käännyin ulospäin, hyvät ystävät, opiskelu ja oman elämäntilanteen edistäminen vaikeiden pikkulapsivuosien jälkeen.
Meillä vähän samaa kuin Keatonilla, eli exä todennäköisesti koki elättävänsä perheemme vaikka kävin töissä osa-aikaisesti käytännössä koko ajan ja palkka oli ihan ok. Ajan mittaan minä kasvoin, hän ei. Maallisen mammonan merkitys väheni ja exällä se taas kasvoi. Tilanne oli varmasti kohtuuton ja johtikin nopeasti lopulta siihen, että exä etsi uuden naisen netistä.
Mutta tunnistan tuon särkyneen luottamuksen kun vaikeissa elämäntilanteissa toiselta ei saa apua eikä lohdutusta. Jälkeenpäin olen itse tajunnut, että exä ei siihen vain kyennyt monienkin asioiden vuoksi. Meillä ei myöskään ollut arjessa minkäänlaista läheisyyttä, ainoastaan seksiä hän olisi halunnut ja lopulta sekä henkinen että fyysinen etäisyys teki sen, etten enää kyennyt seksiin. En edes suutelemaan toista. Tosi kurja tilanne se kaikenkaikkiaan kyllä oli ja kaikesta huolimatta minulla jotain tunteita häntä kohtaan oli. Eron hän hoiti jotenkin ripeästi eikä suostunut käsittelemään asioita missään vaiheissa. Nyt vuosi erosta alan vasta tajuamaan että mitä oikein on tapahtunut.
Olisiko teille pariterapia minkäänlainen mahdollisuus? Pystyykö miehesi puhumaan asioista? Miehesi kokee tuon luottamuspulan todennäköisesti aika eri tavalla ja terapeutti voisi auttaa tulkitsemisessa.
Kiitos kommentista Kolmenmamma. <3
Kävimme eilen aika erikoisen keskustelun, jossa kävi ilmi, ettei puolisoni enää pidä siitä ihmisestä, joka minusta on lapsensaannin jälkeen tullut. (Well, dear, tunne alkaa olla molemminpuolinen) Olen kuulemma neuroottinen säätäjä kuten äitini. Eikä meillä ole mitään yhteistä enää (No ei niin, kun en enää jaksa olla kiinnostunut vain puolison jutuista, niin kuin ennen lasta. Nyt on vähän muitakin elämänalueita, jotka vaativat mun energiaani ja johon tunnen kiinnostusta). Puoliso taas ei jaksa tavallista perhe-elämää.
Oon niin umpikujassa, etten enää tiedä, mitä tehdä. Heikko toivonvire pitää minut yhdessä hänen kanssaan, josko tämä sittenkin tästä vielä jonain päivänä. En tosin ole varma, kestänkö siihen päivään asti. No, ehkä nyt aloittamani lääkitys auttaa jaksamaan. Heh. ( <- ironiaa ) Meidän taloudessamme minä olen se paremmin ansaitseva, että ei pitäisi olla mitään hyväksikäytetty elättäjä -fiiliksiä omalla puoliskollani. Pariterapia on poissuljettu, ylläriylläri. Puoliso on sitä mieltä että kahdestaan on rakastuttu niin ei tässä nytkään kolmansia tarvita. Itse olen aloittamassa kuntouttavan (yksilö)psykoterapian. Josko edes siellä saisin selville, olenko tosiaan niin kaheli, kuin mitä minulle sanotaan. Mua vaan väsyttää ja uuvuttaa ja pelottaa, että hyydyn taas niin kodin ja työn paineessa, etten jaksa enää. Mitään.