Hei kaikille!
olen puolen vuoden ajan lukenut näitä viestejä ja vasta nyt sain itsestäni irti sen verran, että kirjauduin mukaan.
Kuusitoista vuotta kestänyt parisuhteeni katkesi yllättäen ennen joulua kun avomieheni ilmoitti rakastuneensa työkaveriinsa ja ilmoitti haluavansa aloittaa elämän tämän itseään 14 vuotta nuoremman lapsen kanssa (mieheni on 38v). Ilmoitus tuli minulle täydellisenä shokkina, josta yritän edelleen toipua. Olimme menneet kihloihin vuotta aiemmin ja meidän oli tarkoitus mennä naimisiin nyt heinäkuussa. Perheen perustaminenkin oli haaveissa. Tosin mieheni oli aina lapsista puhuttaessa vastannut minulle että haluaa lapsia mutta ”ei ihan vielä”. Niinpä minä hölmönä uskoin ja toivoin.
Mieheni oli minulle useamman kerran uskoton suhteemme alkuaikoina, mutta tajusi ilmeisesti jotakin elämästä kun menetin vanhempani ja tarvitsin tukea. Viimeiset 12 vuotta suhteemme toimi hyvin ja olimme ainakin minun mielestäni hyvin onnellisia.
Suhde lapsen kanssa oli alkanut jo toukokuussa eli viisi kuukautta kihlautumisemme jälkeen. Työskentelin syksyn toisella paikkakunnalla, mikä tietysti helpotti rinnakkaissuhteen ylläpitoa. Toisinaan kotiin tullessani minulla oli olo etten ollut tervetullut ja asiasta siipaltani kysyinkin. Hänen vastauksensa oli ”höpö höpö” Niinpä pistin viilentyneen ilmapiirin työuupumuksen piikkiin. Pommi putosi sitten itsenäisyyspäivänä puhelimitse. Minulle oli muutaman viikon ajan tullut kummallisia puheluita, joissa vastattuani joku hetken kuunteli ja sitten sulki puhelimen. Luonnollisesti tuntemattomasta numerosta. Kun asiasta suoraan kysyin minulle kerrottiin asioiden todellinen laita. Kuinkahan kauan olisi mennyt ellen olisi asiasta itse kysynyt?
Soitin sitten tälle lapselle ja kysyin häneltä suoraan, että tietääkö hän mitä hän on tekemässä? Vastaus oli hyvin selkeä ja kylmä. ” Jos sinä olet joskus mieheesi rakastunut niin ymmärrät varmaan miksi minäkin häneen rakastuin.” Ei siis epäilystäkään siitä etteikö tämä lapsonen tiennyt tarkalleen mitä oli tekemässä ja mitä rikkomassa. Tiedän kyllä, että mieheni on ollut suhteessa se joka on antanut sille luvan.
Yritin puhua miehelleni järkeä ja saada hänet parisuhdeterapiaan. Hänen mielestään siihen ei ollut tarvetta, sillä hän oli tehnyt päätöksensä. Elämä kanssani oli kuulemma ollut hyvää ja hän oli minua rakastanut, mutta nyt hän rakastaa toista. Omasta mielestäni ei ollut mitään järkeä heittää pois kuuttatoista hyvää vuotta.
Mitään ei ollut tehtävissä ja niinpä muutin tavarani pois yhteisestä kodistamme ja muutin pysyvästi työpaikkakunnalleni. Kevät meni jatkuvassa usvassa unilääkkeillä nukkuen. TYö piti jotenkin pystyssä ja kiireisenä. Puoli vuotta vanhan koiranpentuni ristin hengenpelastajaksi sillä ilman sitä en olisi jaksanut jatkaa ja nousta ylös aamuisin.
Psykologi on auttanut jonkin verran, mutta pahimpia ovat nämä yksinäiset päivät loma-aikana kaupungissa, jossa on vain vähän ystäviä. Omistauduin typerästi parisuhteellemme ja miehelleni niin, että laiminlöin ystävyyssuhteeni.
Päivisin mietin mitä teimme viime kesänä tähän aikaan ja kuinka nautimme grillaamisesta ja pyörä- sekä kalareissuista. Minulla on miestäni hirveä ikävä edelleen vaikka tiedänkin etten voisi häneen enää koskaan luottaa. En ole kuullut hänestä sen jälkeen kun muutin tavarani pois maaliskuun puolivälissä. Samalla kun menetin rakkaani, menetin myös parhaan ystäväni jonka kanssa jaoimme kaiken ja puhuimme kaikesta taivaan ja maan välillä.
Tulevaisuus yksin pelottaa. Suren sitä, että en ehkä saakaan koskaan kokea äityttä siksi, että annoin elämäni parhaat vuodet tuolle miehelle joka käytti ne ilomielin ja vaihtoi minut sitten nuorempaan. Tunnen itseni hyväksikäytetyksi ja petetyksi. Nainen kun on 36 vuotiaana jo hedelmällisimmän iän loppupuolella. Syytän itseäni suhteemme kariutumisesta. Jos en olisi ottanut tätä työtä vaan olisin pysynyt kotipaikkakunnallamme vaikka sitten ilman työtä, olisinko voinut välttää tämän?
Kuinka tämän ikävän ja rakkauden saisi loppumaan? Kuinka tämän salpauttavan yksinäisyyden saisi nujerrettua?
Hei Liini, Mirlat ja muut lukijat!
Uusi vuosi edessä, huh! Joulu meni jotenkuten. Olin veljeni perheen luona ja sain onneksi muuta ajateltavaa. Tosin lähdin kotiin jo tapanina kun olo alkoi olla niin tukala.
Eilisen illan istuin sitten kotona koirien kanssa. Suljin puhelimen ja ajattomuuksissani sain sisareni huolestumaan. Eilen tuli kaksi vuotta kihlauksestamme ja se luonnollisesti pisti mielen matalaksi. En vaan jaksanut olla sosiaalinen. Mietin mitä mieheni tekee nyt. Ehkäpä meni kihloihin? Ahdistaa.
Tiedän etten tarvitse rinnalleni ihmistä joka voi satuttaa toista näin paljon, mutta tämä yksinäisyys ja elämän raadollisuuden huomaaminen vievät ilon elämästä. Miksi ihmeessä olen täällä. En usko, että minusta on mitään hyötyä jos käyn vain töissä ja ulkoilutan koiriani.
Huomaan yhä enenevässä määrin olevani perheihminen. Yksinolo on ahdistavaa. Kunpa vaan saisin joskus vastauksen siihen mitä tein väärin. Minun taitaa olla aika etsiä ulkopuolista apua. Tuntuu, etten sittenkään selviä tästä yksin vaikka kuinka yritän. Voihan toki olla, että nämä juhlapyhät ovat vieneet minuakin taaksepäin paranemisessa.
Jos tätä postia lukee joku sellainen joka miettii jättäisikö aviopuolisonsa pitkän suhteen jälkeen uuden ihastuksen takia, niin minä pyydän: Yritä ensin kaikkesi entisen suhteen eteen. Menkää pariterapiaan ja hae ulkopuolista apua. Pohdi tarkkaan miksi olet ollut puolisosi kanssa yhdessä tähän saakka ja mikä sai sinut häneen aikoinaan ihastumaan. VAsta sitten kun olette yhdessä asiaa pohtineet ja miettineet voitte tehdä ratkaisun.
Toisen jättäminen (kuudentoistavuoden jälkeen puoli vuotta ennen häitä) ilman ennakkovaroitusta, yllättäen ja ilman selitystä on RAUKKAMAISINTA mitä ihminen voi toiselle tehdä.
Huomenna alkaa taas työt ja se suo onneksi hieman hengähdystaukoa näistä ajatuksista. En päässyt syksyllä eroseminaariin. Lapsiperheitä oli sen verran paljon. Tammikuussa alkaa varmaan uusi, mutta en taida päästä siihenkään kun en ole saanut mitään ilmoitusta. Harmi, luulen että siitä olisi minulle nyt apua.
Voimia sinulle Liini ja Mirlat kiitos ajatuksistasi
Hemera
Hei Hemera,
Hienoa, että selvisit joulun ajasta. Toivoisin kuitenkin, että älä etsi itsestäsi virheitä. Se, että miehesi lähti, ei ole sinun syysi. Kirjoittamasi perusteella näkee, että miehelläsi itsellään on menossa joku kriisi (vaal. punainen otsatukka jne.) ja sinä et ole siihen syypää.
Meillä miehellä oli viime vuonna puolet vuodesta työpaikkaromanssi menossa, syyskuussa jäi viimeksi siitä kiinni ja asiaa on tässä setvitty. Ja syyksi mies totesi itse, että hänellä itsellään oli joku kriisi menossa. Että minä olen kaikki, mitä hän tarvitsee eikä halua erota jne. Eli miehelläsi on itsellään joku ongelma.
Tiedän kyllä tuon yksinäisyyden tunteen. Vaikkemme me eronneet, tunnen joskus itseni niin yksinäiseksi niin yksinäiseksi. Joskus mietin, että voinko itse olla tässä suhteessa vielä. Mieheni ei lähtenyt ja toden näköisesti ihastus on historiaa, mutta sitä mietin, voinko itse olla tässä enää. En tiedä, milloin voin antaa anteeksi miehelleni, mitä hän teki. Miten pitkään loukkaukset pyörivät mielessäni.
Se on totta, että jos toinen on lähdössä on siitä kerrotaava siipalle ajoissa. Omani näkökulmani on toinen, vaikka toinen pettikin, hän ei halunnut lähteä ja nyt minun pitäisi jatkaa yhteistä elämää. RAkastan miestäni, mutta en rakasta sitä, mitä hän teki minulle.
Jaksamista sinulle, voit olla varma, että jonain kauniina päivänä kohtaat oikean miehen. Etkä missään nimessä ole liian vanha saamaan lapsia.
Kaikkea hyvää sinulle.
Tammikuun loppu ja reilu vuosi takana.
Eikö tämä ikävä lopu koskaan? En meinaa enää jaksaa. Pelottaa ihan hirveästi että elän yksin loppuelämäni ja sitä en kestä.
Luin jonkun viestistä, että jättämisestä selviämiseen meni useampi vuosi. Minä en taida sitä jaksaa. Minä haluaisin elää täysillä ja nauttia elämästäni, mutta tuntuu siltä, että tämä suru vie kaikki voimat ja odotan jotain mitä ei koskaan tule.
En puhu enää asiasta sisaruksilleni. He ovat jo kovin väsyneitä asiaan.
Huomaan esittäväni läheisilleni ja työtovereilleni, että voin hyvin. Tai en tiedä onko se esittämistä, kun onneksi töissä saan ajatukset jo kasaan, mutta kun tulen kotiin putoan tähän armottomaan tyhjyyteen, joka syö minut. Odotan iltaa, jotta pääsen nukkumaan ja saan hetken rauhan ajatuksiltani.
Haluaisin voida paremmin
Hemera
Myös minä haluaisin jo voida paremmin. Ikävä voi tulla niin pienestä asiasta, siihen riittää yksi kylmän asiallinen sähköposti, jossa sovitaan asioiden hoitamisesta. Yksi posti voi herättää taas kaikki tunteet, jotka olen yrittänyt työntää pois mielestäni. Tunteiden kirjo on valtava.
Mutta ei tässä auta itku markkinoilla.. Tsemppiä kaikille.
Hei Hemera!
Minulla itselläni meni vuoden mittaisen suhteen jälkeen kaksi vuotta että pääsin täysin tolpilleni joten uskoisin sinulla menevän tuplasti tuon määrän ellei menisi monen montakin kertaa enemmän.. Se vain ottaa aikansa.. Minulla on ollut useampikin vuoden suhde ja aina olen tolpilleni päässyt suht helposti mutta tuo viimeisin oli poikkeus. Nyttemmin olen ollut puoli vuotta toisen kanssa enkä ajattele exääni ollenkaan, ja jos ajattelen niin ainoat ajatukset ovat ne, että hienoa että jätin ja pääsin pois suhteesta. Aika vain kultasi muistot ja sen vuoksi en meinannut ylitse päästä. Mutta tsemppiä! Kyllä se parempi aika sieltä tulee ja kenties löydät uuden suhteenkin sitten kun olet siihen valmis. Uutta ei kannata ottaa jos ei edellisestä ole yli päässyt. Laastarisuhteet eivät kovin kummoisia ole.. Voimia!!🙂👍
Kaksi vuotta erosta. Elämän kokoaminen edes jotenkin kasaan on ollut työn takana. Surun ja yksinäisyyden saa peitettyä työllä. Päivät venyvät helposti 10-11 tuntisiksi. Sitten voikin nukkua.
Jos entinen mieheni kokisi edes kymmenyksen tästä tuskasta elämänsä aikana niin hän voisi ehkä ymmärtää miltä minusta tuntuu.
Hän meni naimisiin lapsen kanssa elokuussa ja omakotitalokin on isän rahoilla ostettu. En kaipaa enää häntä ja vihaan sitä että hän on varastanut minulta kuudentoista yhteisen vuoden lisäksi myös kaksi yksinäistä vuotta lisää. Mutta niin kai se menee, kun on tarpeeksi röyhkeä ja välittää vain itsestään saa juuri sen mitä haluaa. Mieheni saa haluamansa. Onnea hänelle. Tukehtukoon itsekkyyteensä.
Mahdollisuus omaan perheeseen on minulta mennyt, sillä en ole ollut millään tapaa valmis kohtaamaan ketään. Ja toisaalta kukapa toista kotoa tulisi hakemaan. Tuntuu aika turhalta miettiä tulevaisuutta. Yksinäisyys ei ole loppuelämäksi mukava matkakumppani.