Hei kaikille!
olen puolen vuoden ajan lukenut näitä viestejä ja vasta nyt sain itsestäni irti sen verran, että kirjauduin mukaan.
Kuusitoista vuotta kestänyt parisuhteeni katkesi yllättäen ennen joulua kun avomieheni ilmoitti rakastuneensa työkaveriinsa ja ilmoitti haluavansa aloittaa elämän tämän itseään 14 vuotta nuoremman lapsen kanssa (mieheni on 38v). Ilmoitus tuli minulle täydellisenä shokkina, josta yritän edelleen toipua. Olimme menneet kihloihin vuotta aiemmin ja meidän oli tarkoitus mennä naimisiin nyt heinäkuussa. Perheen perustaminenkin oli haaveissa. Tosin mieheni oli aina lapsista puhuttaessa vastannut minulle että haluaa lapsia mutta ”ei ihan vielä”. Niinpä minä hölmönä uskoin ja toivoin.
Mieheni oli minulle useamman kerran uskoton suhteemme alkuaikoina, mutta tajusi ilmeisesti jotakin elämästä kun menetin vanhempani ja tarvitsin tukea. Viimeiset 12 vuotta suhteemme toimi hyvin ja olimme ainakin minun mielestäni hyvin onnellisia.
Suhde lapsen kanssa oli alkanut jo toukokuussa eli viisi kuukautta kihlautumisemme jälkeen. Työskentelin syksyn toisella paikkakunnalla, mikä tietysti helpotti rinnakkaissuhteen ylläpitoa. Toisinaan kotiin tullessani minulla oli olo etten ollut tervetullut ja asiasta siipaltani kysyinkin. Hänen vastauksensa oli ”höpö höpö” Niinpä pistin viilentyneen ilmapiirin työuupumuksen piikkiin. Pommi putosi sitten itsenäisyyspäivänä puhelimitse. Minulle oli muutaman viikon ajan tullut kummallisia puheluita, joissa vastattuani joku hetken kuunteli ja sitten sulki puhelimen. Luonnollisesti tuntemattomasta numerosta. Kun asiasta suoraan kysyin minulle kerrottiin asioiden todellinen laita. Kuinkahan kauan olisi mennyt ellen olisi asiasta itse kysynyt?
Soitin sitten tälle lapselle ja kysyin häneltä suoraan, että tietääkö hän mitä hän on tekemässä? Vastaus oli hyvin selkeä ja kylmä. ” Jos sinä olet joskus mieheesi rakastunut niin ymmärrät varmaan miksi minäkin häneen rakastuin.” Ei siis epäilystäkään siitä etteikö tämä lapsonen tiennyt tarkalleen mitä oli tekemässä ja mitä rikkomassa. Tiedän kyllä, että mieheni on ollut suhteessa se joka on antanut sille luvan.
Yritin puhua miehelleni järkeä ja saada hänet parisuhdeterapiaan. Hänen mielestään siihen ei ollut tarvetta, sillä hän oli tehnyt päätöksensä. Elämä kanssani oli kuulemma ollut hyvää ja hän oli minua rakastanut, mutta nyt hän rakastaa toista. Omasta mielestäni ei ollut mitään järkeä heittää pois kuuttatoista hyvää vuotta.
Mitään ei ollut tehtävissä ja niinpä muutin tavarani pois yhteisestä kodistamme ja muutin pysyvästi työpaikkakunnalleni. Kevät meni jatkuvassa usvassa unilääkkeillä nukkuen. TYö piti jotenkin pystyssä ja kiireisenä. Puoli vuotta vanhan koiranpentuni ristin hengenpelastajaksi sillä ilman sitä en olisi jaksanut jatkaa ja nousta ylös aamuisin.
Psykologi on auttanut jonkin verran, mutta pahimpia ovat nämä yksinäiset päivät loma-aikana kaupungissa, jossa on vain vähän ystäviä. Omistauduin typerästi parisuhteellemme ja miehelleni niin, että laiminlöin ystävyyssuhteeni.
Päivisin mietin mitä teimme viime kesänä tähän aikaan ja kuinka nautimme grillaamisesta ja pyörä- sekä kalareissuista. Minulla on miestäni hirveä ikävä edelleen vaikka tiedänkin etten voisi häneen enää koskaan luottaa. En ole kuullut hänestä sen jälkeen kun muutin tavarani pois maaliskuun puolivälissä. Samalla kun menetin rakkaani, menetin myös parhaan ystäväni jonka kanssa jaoimme kaiken ja puhuimme kaikesta taivaan ja maan välillä.
Tulevaisuus yksin pelottaa. Suren sitä, että en ehkä saakaan koskaan kokea äityttä siksi, että annoin elämäni parhaat vuodet tuolle miehelle joka käytti ne ilomielin ja vaihtoi minut sitten nuorempaan. Tunnen itseni hyväksikäytetyksi ja petetyksi. Nainen kun on 36 vuotiaana jo hedelmällisimmän iän loppupuolella. Syytän itseäni suhteemme kariutumisesta. Jos en olisi ottanut tätä työtä vaan olisin pysynyt kotipaikkakunnallamme vaikka sitten ilman työtä, olisinko voinut välttää tämän?
Kuinka tämän ikävän ja rakkauden saisi loppumaan? Kuinka tämän salpauttavan yksinäisyyden saisi nujerrettua?
Hei!
Hyvä, että kirjoitit tänne. Olet joutunut todella kokemaan kovia. Hyvä, että olet ymmärtänyt hakea jo keskusteluapua. kaikki sympatiani ovat puolellasi. Pitkän avioliiton rikkominen ei ole millään tavalla puolusteltavissa. Sekä miehesi, että tänä nuori nainen ovat molemmat toimineet väärin😠
Sinun ei kuitenkaan tule syyttää asiasta itseäsi. En usko että suhde olisi ollut estettävissä vaikka olisit yötä päivää vahtinut miehesi vierellä. Lohdutuksesi sanottakoon, että astuu se arki tähänkin suhteeseen jonakin päivänä. Silloin voi vanhemman miehen ja nuoren tytön intressit alkaa poiketa toisistaan hyvinkin paljon.
Itse juuri eronneena tiedän miten muistot pyörivät mielessä. Jos vain voisit löytää itsellesi keinon repäistä ajatuksesi irti entisestä, ennen kuin ne vetävät sinut sinne pyörteen pohjalle. Heti kun huomaat alkavasi ajatella miten viime kesänä tähän aikaan teitte jotain, niin sanot mielessäsi seis ja alat tekemään jotain aivan muuta... näin olen itse saanut ajatukseni kuriin, sillä muuten olisi mennyt paljon aikaa itkeskellessä.
Sitten vielä siitä lapsettomuudesta. Et ole ikäloppu lasten hankintaan. Minä olen neljäkymmentä ja saanut nuorimman lapseni viime marraskuussa. Eikä tämä äitys ole niin suurta herkkua kun on eronnut. Käytännön asioiden jälkeen olen jumissa kotona lähes koko ajan. Jos jonnekin aion tai haluan lähteä, niin on työn ja tuskan takana saada hoitaja ja se ei myöskään ole sitä halvinta hupia.
Äitiys on todella raskasta ja minäkin olen kadehtien katsonut niitä, jotka saavat vapaasti olla ja mennä sinkkuina. Tämä sinkku ei yksinhuoltajana enää kenellekään kumppaniksi kelpaa.
Miehet eivät halua perhettä vastuksiksi ja sitäpaitsi yleinen asenne on, että jos naisella on lapsia niin se on jotenki "käytetty".
Iloitse sinä nyt kun pääset katselemaan ympärillesi vapaana. Osallistu ja käy niissä paikoissa missä olet aina halunnut käydä, mutta et ehkä ole miehen kanssa päässyt. Tee jotain radikaalia. Minäkin otin hiuspidennyksen ihan omaksi ilokseni.
Tiedän, että onnistut pääsemään kokemiesi loukkauksien yli. Olet vahva ja hyvä ihminen. Tulet löytämään vielä parempaa ja luotettavampaa seuraa kun miehesi oli. Eikä se perheen perustaminen ole todellakaan pois suljettu kohdallasi vielä tuossa iässä. Nykyään useimmat ensisynnyttäjät ovat yli 35 vuotiaita.
Tsemppiä siis sinulle ja kovasti 🙂🌻
Olet ajatuksissamme...kirjoittele miten menee🙂👍
ystäväsi Ruuth
Hei Hemera,
minä olen kirjoitellut viestiketjuun "kuinka selvitä parisuhdekriisistä yksin tai yhdessä". Kun luin tekstiäsi, itkin ääneen, niin syvästi se koskettaa ja muistuttaa omasta tilanteestani. Minunkin mieheni oli paras ystäväni, jonka kanssa olen jakanut kaiken. Nyt yksin kesälomalla.... on vaikeaa saada nautintoa mistään asiasta kun kaikki muistuttaa yhteisestä ajasta.
Minulla ei taida olla tarjota mitään keinoa, jolla tuskasi ja ikäväsi helpottaisi. Vain tietoisuus siitä, että et ole yksin. Minua lohduttaa myös sellainen ajatus, että vielä niin sinulle kuin minullekin koittaa aika, jolloin voimme olla taas aidosti onnellisia. Kun silloin katsomme taaksepäin, muistamme nämä vaikeudet ja iloitsemme, että ne ovat ohitse.
Voimia sinulle ja kirjoitellaan.
Kiitos Ruuth ja Tähti ja kuu! Tuntui hyvältä lukea ajatuksianne. Annoitte minulle paljon voimaa selvitä eteenpäin. Kiitos🙂🌻 Kunpa voisin antaa myös teille voimia selvitä arjesta. Jos olisimme kasvotusten antaisin voimahalit kummallekin ja toimisin olkapäänä ja lapsenvahtina. Toivottavasti tällainen virtuaalinen voimahali antaa edes hieman voimia.
Enkelikoirani herätti minut jo varhain. Oli riepu syönyt eilen heinää metsäreissulla oikein urakalla ja tänä aamuna oli sitten vatsantyhjennyksen aika. On se vaan kummallista miten tuo otus onnistuu aistimaan mielialani ja lukemaan minua kuin avointa kirjaa.Eilen metsässä neiti kulki minussa kiinni kun näki kuinka paha olo minulla oli. Tänä aamuna laittoi kuononsa naamaani kiinni ja nuoli kyyneleet pois.
Sataa vettä, eipä olisi ollut kummoinen hääpäivä siis. Tämä päivä oli yhtenä vaihtoehtona häillemme. Minun tekisi hirveästi mieli ottaa yhteyttä mieheeni.Psykologini kysyi minulta kestäisinkö sen, että hän sanoisi olevansa onnellinen? Lisäksi hän kysyi mitä minä voisin kertoa omasta keväästäni? Totesin, ettei kertomista juuri olisi.
Ilmoittauduin perheneuvolan syksyllä alkavaan eroseminaariin. Kysyivät minulta ensin onko minulla alaikäisiä lapsia. Ymmärrettävistä syistä etusija on perheellisillä. Toivottavasti pääsen kuitenkin mukaan. Olen lukenut eroseminaarin taustalla olevan Bruce Fischerin kirjan : Jälleenrakennus, jo useamman kerran. Olen löytänyt siitä paljon mietittävää. Suosittelen sitä myös muille saman kokeneille.
Ikä on kummallinen asia. Niin kauan kun olimme yhdessä ei tämä 36 vuotta tuntunut miltään. Meidänhän piti ryhtyä yrittämään lasta heti häiden jälkeen. Mieheni uutisen kuultuani vanhenin yhdessä yössä. Kaikki ne toiveet ja unelmat joita meillä oli katosivat ja pelko yksinäisyydestä hyökkäsi kimppuun. Sisareni tosin arveli, että olen lähempänä mahdollisuutta saada lapsia ja perheen nyt kuin mitä olin koskaan mieheni kanssa. Olenkin miettinyt, oliko mieheni ratkaisu pako siitä tulevaisuudesta jota olimme yhdessä suunnitelleet. Nuoren lapsen kanssahan hän saa ainakin muutaman vuoden aikaa ennenkuin nämä asiat tulevat uudestaan eteen.
Olen miettinyt olinko todella niin sokea mieheni suhteen etten osannut tulkita häntä oikein? Psykologini tosin sanoi, etten voi ottaa vastuuta miehestäni ja hänen peloistaan. Hänen olisi kuulemma pitänyt kyetä sanomaan suoraan mitä hän todellisuudessa elämältä haluaa.
Tämä kriisi on avannut silmäni näkemään kuinka pumpulissa olen elänyt. Lapsellinen usko tulevaisuuteen on karissut ja realiteetit ovat astuneet esiin. Minun ajatukseni siitä, että parisuhde on ikuinen jos sen eteen tehdään töitä ei olekaan totta. Toinen voi lähteä ja jättää vaikka kuinka häntä rakastaisin. Minun tekemisilläni ja tunteillani ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään merkitystä.
Sade ropisee ikkunanpuitteisiin, taidan lähteä viemään karvaista ystävääni aamulenkille. Kiitos sinulle joka jaksoit lukea ajatuksiani. Voimia kestää tulevaa.
Haleja🙂
Tervehdys sinulle, tiedän miltä sinusta tuntuu koska olen itse ollut samassa tilanteessa eikä se ole vieläkään aivan täysin selvää että missä mennään, tosin meillä on kaikki avioeron osalta selvää. Minäkin sain todellisen "pommin" tammi- helmikuussa jolloin vaimoni ilmoitti että hän rakastaa toista miestä. Tiesin että meillä oli ollut vaikeita aikoja mutta oletin että olimme selvinneet siitä, mutta emme olleetkaan. Itsekin putosin tosi korkeelta ja kovaa mutta onneksi olen siitä onnellisessa tilanteessa että minä sain meidän lapset jotka pitävät huolen siitä että ei ole aikaa murehtia vaikka iltaisin kun he nukkuivat niin silloin oli aikaa ajatella elämän kulkua. Sinäkin nouset ja elämä voittaa kyllä, aikansa se ottaa mutta asioilla on tapana järjestyä. Itse koin hyvänä asiana puhua avoimesti siitä mitä on tapahtunut ja miksi ihan tuntemattomien ihmisten kanssa.
Miehellesi kun/jos puhut niin hänelle eikä sille toiselle osapuolelle ei mene mikään "perille" koska heidän mielestään eivät ole tehneet mitään väärää. Vastauksena on vaan että se vaan tapahtui, emme mahda tunteille mitään. Älä syytä itseäsi, et ole tehnyt mitään väärää. Sinä löydät vielä jonkun tosi hyvä tyypin, katsoppa vaikka 🙂
Tottahan se on, että pitäisi voida luottaa tulevaisuuteen ja jaksaa katsoa eteenpäin. Toisinaan se on vaan niin hirveän hankalaa.
Viime yön taas valvoin ja pohdin asioita. Yritin kirjoittaa tännekin, mutta jostain syystä sivu tilttasi ja en saanut viestiäni laitettua.
Joku kirjoitti aiemmin toisessa ketjussa, että lapset toistavat niitä malleja, jotka vanhemmiltaan ovat saaneet. Mieheni isä petti vaimoaan koko reilun kolmekymmenvuotisen avioliiton ajan kunnes mieheni äiti sai viimein lähdettyä liitosta. Sieltä kai se malli on sitten opittu. Onko väärin toivoa, että mieheni toimisi nyt väärin sitten tässä uudessakin liitossa?
Mieheni vanhemmat ovat surullisia tapahtuneesta. Äitinsä sanoi minulle suoraan, että ei kannata yrittää. Poika tuskin koskaan pystyy muuttamaan tapojaan. (Kerroin aiemmista suhteen alussa tapahtuneista pettämisistä vasta nyt) Minusta se oli aika paljon sanottu omasta pojasta. Isänsä käy meidän kauttamme läpi omaa eroaan ja sanoi minulle, ettei suhteissa vaimonsa jälkeen ole ollut sitä samaa tunnetta ja turvallisuutta. Kuin lämmittäisi eilisen päivän keittoa Itse olen ollut aina sitä mieltä, että ihminen ansaitsee toisen mahdollisuuden. Tällä kertaa vaan mieheni ei sitä halunnut. Mieheni olisi saanut minulta kaiken mitä olisi halunnut.
Toisinaan toivon, että tuntisin vihaa miestäni kohtaan. Olisi helpompi unohtaa. Minä kuitenkin kaipaan häntä edelleen suunnattomasti. Kuusitoista vuotta elämää ja yhdessärakennettuja unelmia katosi hetkessä. En todellakaan voi sanoa etten vaihtaisi päivääkään pois. Vaihtaisin paljon pois jos saisin menetetyt vuodet takaisin ja voisin elää ne toisin.
Olen kaivannut omaa äitiäni suunnattomasti. Hän oli paras ystäväni. Mieheni otti hänen paikkansa ystävänäni äitini kuoltua. Minulla oli mieheni kanssa suunnattoman turvallinen olo. Nyt tunnen olevani tuuliajolla ja kesäloma tuntuu kiroukselta. Onneksi työt alkavat muutaman viikon päästä ja saan taas täytettyä päiväni. Alun perin vuodeksi aiottu työrupeama saikin sitten jatkoa. Onneksi.
Mies1966 mieheni sanoi täsmälleen nuo samat litanjat pudotettuaan pommin niskaani. Hän ei voinut tunteilleen mitään ja ei koe tekevänsä mitään väärää koska tämä neiti on hänen sielunkumppaninsa. Mitähän minä olin kuudentoista vuoden ajan?
Onpahan taas tajunnanvirtaa
kiitos teille jotka jaksoitte lukea ja kiitos jos jaksatte kommentoida
Haleja
Hei🙂🌻, -Tuo on niin tuttua niin tuttua. Mies "harjoittelee" suhteessa kotileikkejä, sitten tulee nuori kaunis lapsi niinkuin sanoit, itse puhun prinsessoista.
Miehellä kun on turvallinen elämä, taloudellinen hyvinvointi (tuon ikäisellä) "se on helppo nakki" ottaa nuoren kauniin Prinsessan. Tämänki olen kokenut elämässäni.
Että mua suututti, että pitää olla "tyhmää".
Olen vakuuttunut siitä ettei miehesi voi olla onnellinen (onnentunne ei voi olla sitä että on toisen jättänyt siihen tilanteeseen kuin itse olit jäänyt),- tuon lapsen kanssa mutta vakuuttunut myös siitä että sinun olisi korkea aika hakeutua kauas hetkeksi katselemaan "oikeita immeisiä"😉, ehkä pyörit liikaa ympyröissä jossa olitte eläneet yhdessä. Hae jokin aivan "outo" harrastu jossa voit pohtia ja ajatuksesi väkisinkin olisi oltava mukana.
Oliko sinulla koira? Sinulla on auto, aja pohjoiseen johonkin pieneen kaupunkiin viikonlopuksi tai etsi hyvinvointia kylpylöistä, terveistä paikoista. No ehkä minun neuvoni ovat pieni ylilyönti. Itse kun vastaavassa tilanteessa terapiakäyntienkin jälkeen turvauduin luonnonparantajiin ja sielunhoitajiin ja kuitenkin... löysin sisälleni rauhan. Kaikilla ei käy niin. Toivon sinulle että "paranet", liika kiltteyskään ei ole hyväksi, joten pidäpä hieman puoliasi ja ota tiukempi ote omaan elämääsi ja hanki se ole onnellinen.🙂🌻
Moi Hemera!
Täytyypä vastata sinulle, jos saisit jotain lohtua edes siitä, että jollakulla toisella on samanlaista. Meillä mies haluaa erota, vaikka vielä papereita
ei ole laitettukaan eikä pettämistä ilmeisesti ole ollut, vaikka hän on kyllä aktiivisesti etsinyt baarista kait lähinnä seksikumppaneita. Omaa
asuntoa mieheni nyt etsii itselleen, minun kanssani on kuulemma sietämätöntä olla. Hänellä on masennus + pari muuta kriisiä menossa. Ja
hänen isänsä on myös jättänyt anopin aika törkeällä tavalla ja pettänyt ilmeisesti koko avioliiton ajan, niin kuin kerroit sinunkin miehesi isästä. En
olisi omasta miehestäni uskonut, että hän tekee samaa, niin kovasti paheksui oman isänsä käytöstä aiemmin.
Minulla on ollut ihan sama fiilis, kuin sinulla, en osaa olla vihainen miehelleni, vaikka hän kohtelee minua tällä hetkellä tosi huonosti. Myös neljä
lastamme kärsivät, varsinkin kaksi vanhempaa, jotka ymmärtävät tilanteen. Minulla on myös kova ikävä miestäni tai sitä miestä, joka hän on
ollut. Jotenkin en voi tunnustaa itselleni, että hän todella olisi muuttunut kokonaan. Onko sinulla samoin? Tai ehkä nyt alkaa pikku hiljaa mennä
perille, että ehkä en samaa miestä enää saa takaisin, kun en ilmesesti saa edes koko miestä enää.
Meillä on suurinpiirtein saman ikäinen suhde, kuin sinulla, naimisissa kohta 15 vuotta. Se on jo senverran pitkä aika, että yhdessä on koettu niin
paljon, että lähes kaikki asiat muistuttavat jostain. Toisen kasvot ja olemus ovat tulleet niin tutuiksi ja rakkaiksi, että ihan kamalasti sattuu, kun ei
voi enää koskettaa toista. Me emme ole vielä edes muuttaneet erilleen, parempi olisi kait muuttaa, ettei joutuisi kokoajan kohtaamaan toista.
Mutta ei ole helppoa, kun on nuo lapset ja itselläni univelkaa vaikka pienen kylän väelle jakaa.
En tiedä, mikä helpottaisi. Kai se tuska vain täytyy läpi käydä. Itse olen koittanut miettiä, kuinka paljon todella rakastan mieheni persoonaa, vai
kuinka paljon ajatusta siitä, että olen naimisissa ja asiat ovat näennäisesti hyvin. Olen miettinyt sitä, kuinka monessa kohdin olen joutunut
luopumaan omista haluistani ja miellyttämään häntä. Puhuminen auttaa kyllä todella paljon.
En osaa kyllä nyt ilmaista ajatuksiani, niin kuin haluaisin. Täytyy harjoitella tätä puolta, kasvokkain jonkun kanssa on aika paljon helpompaa,
ainakin väsyneenä.
Suru ja luopuminen koskettavat kipeästi. Varmasti prosessi vaatii aikaa. Voimia sinulle! Et ole yksin!
Hei Hemera,
kiitos haleista ja yhtäläiset voimahalit myös sinulle. 😉
Onneksi sinulla on koira, jota voit helliä ja joka omalla viisaalla tavallaan hellii sinua.
Tuo eroseminaari kuulostaa hyvältä ajatukselta, toivottavasti pääset sinne. Uskon, että siitä on apua.
Puhuit pumpulissa elämisestä ja lapsellisesta uskosta tulevaisuuteen. Tiedätkö, minä olen herännyt ihan samaan todellisuuteen. Olen luoteeltani hyvin määrätietoinen ja tartun kulloiseenkin tehtävään täysillä, 100 prosenttisesti. Kuvittelin, että se tämäkin asia ratkeaa samalla tavalla. Meillä on kriisi, selvä. Asia on todettu ja ei muuta kuin ongelmien kimppuun ja niitä työstämään.
Kesän myötä on tullut suuri ja samalla kipeä oivallus, että en voi pelkästään omalla panostuksellani pelastaa tilannetta. Voin tehdä vaikka kuinka paljon töitä, enemmänkin kuin jaksaisin ja pitäisi, ja silti, jos toinen ei halua tehdä asialle mitään se painaakin tässä vaaassa enemmän.
Nyt olen hieman antanut periksi, käden käänteessä se ei käy mutta askel kerrallaan. Nyt ajattelen ehkä enemmän miten minä jaksan, miltä minusta tuntuu. Olen niin kovasti yrittänyt pitää avioliittoamme koossa, että omat tarpeeni ovat jääneet sen sivuun.
Olen pahoillani lapsettomuuden tuskastasi, se tuntuu varmasti todella raskaalta tässä tilanteessa. Kaikilla asioilla on kuitenkin puolensa, minulla on hirveä huoli lapsestani ja hänen hyvinvoinnistaan. Miten hän kokee tämän tilanteen, mitä hän ajattelee kun vaistoaa pahan oloni? Välillä tuntuu että jaksanko olla hyvä vanhempi, voimat ei riitä ja sydämeen sattuu. Kuinka niin toivoinkaan hänelle tavallista ydinperhettä, jota en tässä tilanteessa pystykään tarjoamaan. Käydessämme leikkipuistossa näen, kuinka isät leikkittävät lapsiaan, silloin ajattelen miten meilläkin voisi olla.
Lapselta saan paljon (rakkaus)energiaa, mutta näin pienen lapsen kanssa (1½ v) olen myös täysin sidottu häneen. Välillä itkettää hirveästi, mutta joudun tukahduttamaan tunteitani sillä en voi murtua hänen nähtensä. Kun ilta tulee ja olisi tilaisuus itkulle, sitä ei tule vaikka rintaa puristaa ja ahdistaa.
Tunteiden tukahduttamisesta, kirjoitit miten toivoisit voivasi vihata miestäsi. Terapeutti sanoi minulle, että viha on surun lisäksi tärkeä tunne eroprosessin etenemisessä.
Minäkin luulin, etten tunne vihaa. Mutta jokin aika sitten osallistuin erääseen ns. taideterapiaan, jossa maalataan/piirretään omia tunteita paperille. Ja huomasin, että olenkin täynnä aggressiivisuutta ja vimmaa, joka on vain odottanut purkautumista. Siinä kynät katkeilivat ja paperi repesi. Kokeile sinäkin jotakin tuollaista, ehkäpä ne vihan tunteet löytyvät ja yllättävät sinut. Tai sitten jotain muuta primitiivistä, jossa ei tarvitse välittää sisäisestä kontrolloijasta.
Minä elättelen vielä toiveita, että saisimme parisuhteellemme jatkoaikaa. Aika näyttää. Kärsimättömälle luonteelleni on ollut varsinainen oppikoulu huomata, että joitakin asoita ei voi vain pakottaa, ne tapahtuvat jos tapahtuvat sitten kuin niiden aika on.
Voimia ja jaksamista!
Kiitos kaikille ketjuun kirjottaneille. Ajatuksenne ja omat kokemuksenne antavat minulle voimia ja perspektiiviä myös tähän omaan tilanteeseen. Toivon teille kaikille voimia kohdata vaikeudet ja haasteet, joita elämä eteenne heittää.
Olen yllättäen kuullut miehestäni tutuilta jotka asuvat hänen kanssaan samassa kaupungissa. Mieheni on kuulemma värjäyttänyt itselleen pinkin otsatukan 😀 Siis tämä 38 vuotias mies, joka on aina ollut melko konservatiivinen. Ensimmäinen reaktioni oli ihmetys ja sitten tuli sääli. Mieheni taitaa olla todella hukassa ja pelätä ikääntymistä toden teolla. (Voihan toki olla että hän on päättänyt mennä naimisiin ja hänellä on ollut vaikka villit polttarit.)
Entinen työkaverini oli myös tavannut mieheni kahvilassa ja sanoi hänen olleen kovin vaivaantunut ja pelokkaan oloinen vaikka ystäväni oli jutellut vain niitä näitä. Ei ollut uskaltanut edes esitellä ystävääni isälleen, joka oli mukana.
Eikö tämä kaikki osoita, että mieheni olisi pitänyt käydä tämä suhteen loppukeskustelu kanssani loppuun ja selvittää tilanne, jotta hän olisi voinut jatkaa omaa elämäänsä tasapainoisena? Olen kuitenkin tullut itse siihen tulokseen, etten tee itse aloitetta. Olen tehnyt niin paljon töitä tästä shokista selvitäkseni etten halua ottaa enää vastuuta hänen selviämisestään. Kaipa hän ottaa yhteyttä jos katsoo sen tarpeelliseksi. Toisaalta tunnen itseni täysin lapselliseksi näin ajatellessani, mutta uskon tehneeni hänelle selväksi haluni selvittää asiat lopullisesti. Hän vaan ei halunnut tilaisuuteen tarttua.
Työt alkavat pian ja saan taas muuta mietittävää. Ajattelin aloittaa myös Espanjan opinnot uudelleen. Kun väsyttää itsensä kunnolla ei ole aikaa miettiä ja murehtia vai kuinka?
Haleja kaikille
🙂🌻Hienoa🙂🌻 Mies huomaa vielä kuinka hölmö hän on ollut. Oletko valmis ottamaan hänet takaisin kun hän tulee?😉
Hei pajukukka ja muut!
moni muukin on arvellut, että mieheni tulee vielä takaisin. Itse en siihen usko, sillä luulen hänen tietävän mitä vastaisin. Olen tässä reilussa kahdeksassa kuukaudessa löytänyt itsestäni sellaisia puolia ja voimavaroja, etten taida enää haluta suhteeseen, jossa kaikki tehdään mieheni ehdoilla. Hänen täytyisi muuttaa elämänsä täysin, enkä usko hänen siihen pystyvän. Tai paremminkin uskaltavan.
Kävin psykologilla viimeistä kertaa viime viikolla. Olimme molemmat sitä mieltä, että olen päässyt jaloilleni. Ostin toisen koiran kaveriksi enkelikoiralleni. Näiden kahden elämää ja touhuamista on todella nautinnollista seurata. 9-viikkoinen pentu saa kaiken hellyyden mitä minulla on antaa. Ja sitä on paljon.
Ensi viikolla pääsen lisäksi remontoimaan uutta kotiani. Työt ovat alkaneet ja päivät tuntuvat täyttyvän kuin itsestään.
Myönnän vieläkin välillä itkeväni tapahtuneen vuoksi, mutta onneksi ne iloiset ja positiiviset ajatukset ovat palanneet. Ajatus uudesta parisuhteesta tuntuu utopialta. Ehkäpä mieheni pilasi sen puolen elämästäni. En voisi olla suhteessa uuteen ihmiseen kun olen vasta saanut itseni jotenkuten kasaan. En ole ollenkaan varma haluanko laittaa itseni uudelleen alttiiksi tällaiselle tuskalle.
Kirjoitin aiemminkin, että tämä on avannut silmäni. Huomaan, että monet ihmiset ympärilläni pitävät tällaista normaalina ja elämään kuuluvana kohtalona. Itse olen sitä mieltä, että yhteiskuntamme on yhä enemmän MINÄ ITSE yhteiskunta, jossa ei haluta ottaa vastuuta rakkaimmista vaan uskotaan siihen ettei omat pahat teot satuta kumppania. Pääasiahan on että itsellä on mukavaa. Minun on edelleen asiaa vaikea hyväksyä, varsinkin kun suhteemme oli hieno ja se toimi hyvin niin monen vuoden ajan. Mutta mitäpä minulla on asiaan sanomista kun toinen päättää asian puolestani.
Nautin kuitenkin siitä, että pääsen tapettikauppaan ja lätkimään liisteriä. Nelijalkaiset ystäväni nauttivat varmasti päästessään isompaan asuntoon. Samoin minä.
Haleja ja auringon lämpimiä säteitä teille kaikille.
Hemera
Hei kaikille!
Useampi kuukausi on kulunut siitä kun viimeksi kirjoitin. Syksy on mennyt vaihtelevasti. On päiviä jolloin toimin melko normaalisti ja sitten niitä päiviä jolloin tuntuu siltä, etten jaksa enää yhtään.
Mikä on ollut pelottavinta on se kun huomaa kuinka yksin sitä loppujen lopuksi on. En ole ollut missään yhteydessä mieheeni maaliskuun jälkeen. Monta kertaa olisin halunnut hänelle soittaa ja kysyä kuinka hän voi, mutta en ole sitten kuitenkaan voinut sitä tehdä. Pelkään hänen satuttavan minua vain lisää.
Olen viime viikkojen aikana miettinyt haluanko oikeasti olla ihminen joka ei ole missään yhteydessä siiihen ihmiseen jonka kanssa jaoin 16 vuotta elämästäni. Olen tullut siihen tulokseen etten halua olla sellainen ihminen. En vain tiedä kuinka miestäni lähestyisin?
Koska en ole kuullut hänestä mitään, oletan että hän ei halua olla missään yhteydessä. Minua se hieman pelottaa. Pelkään, että hän jossain vaiheessa kuitenkin joutuu asiat käsittelemään ja sitten voi edessä olla isompia ongelmia.
Tänään mietin, että laittaisin hänelle yksinkertaisen viestin jossa sanon antavani hänelle anteeksi, (vaikka hän ei ole koskaan anteeksi pyytänytkään). Haluaisin vain hänen tietävän etten vihaa häntä.
Tuleva Joulu on kammottava. Ensimmäinen Joulu yksin. Viime joulu meni sellaisessa shokissa ettei minulla ole siitä oikein muistikuvia. Onneksi silloin oli sisarukset apuna.
Hemera
Hei Hemera!
Luin tarinaasi ja löysin siitä myös itseni. Ero miehestä jota rakastaa on voimia vievää mutta siitä selviää ajan kanssa kyllä. Kirjoittamalla ja asiasta puhumalla. Ne ovat minua auttaneet eron jälkeen. Olin avopuolisoni kanssa yhdessä 13 vuotta ja sitten hän ilmoitti, että hänellä on toinen. Nykyään olemme kyllä väleissä koska meillä on yhtienen lapsi.
Lapsista kun puhuit niin et todellakaan ole liian vanha niitä hankkimaan. Vielä sinulla on aikaa usko vaan. Sinulle ensimmäisenä vastannut kertoi, että ei kukaan huoli yksinhuoltaja äitiä itselleen, mutta minä olen toista mieltä. Minulla itselläni on kaksi ihanaa tyttöä toinen on jo 17 ja toinen 12. Eron jälkeen olo oli maassa ja ajatuksissa pyörisi vain kysymys miksi mulle kävi näin? Siihen en ole vileäkään saanut vastausta mutta elämä on voittanut. Erosta on nyt yli vuosi ja olen löytänyt ihmisen joka huolii minut ja lapseni. Sanon että rakkaus on ihanaa.
Rakkaus osuu kyllä sinunkin kohdallesi sitten kun olet surrut surusi ja anntanut sille sen ajan minkä tarvitset sen käsittelyyn. Anna itsellesi aika ja katso tulevaisuuteen avoimin mielin vaikka tiedä että se tuntuu vaikealta nytten. Kaikkea hyvää sinulle ja muista rakkaus voi vaania jo seuraavan nurkan takana sinua.
Tsemppiä ja onnellista uutta vuotta 2008 sinulle!🙂👍
Mirlat
Hei Hemera,
Miten pärjäsit joulun? Itse olen samassa tilanteessa kuin sinä (olen tarinani kertonut jonkun toisen otsikon alla, en muista minkä 😑❓). Harmittaa, kun en kesällä ollut vielä löytänyt tätä Tukinettiä, meillä olisi varmasti ollut paljon ajatuksia jaettavana, taidamme olla aikalailla samassa vaiheessa kriiseissämme. Niin, siis jouluun: pyhät oli hirveitä, tuskaa ja itkua, ikävää ja vihaa... Tuntui, että toipumiseni meni jättiaskeleen taaksepäin. Taas on rakennettava elon portaita uudestaan kohti tulevaisuutta. Uuden vuoden räminät pitäisi vielä kestää, sitten on taas pitkä putki turvallista arkea ilman tuskallisia juhlapyhiä. Olen yrittänyt välttää katkeruutta, mutta iski se kuitenkin: Mieheni uuden kyynsä kanssa upeassa kodissa(mme) joulua viettämässä, minä yksin muualla... Miten voi sattua näin kovasti? Voiko tästä sydämestä enää tulla ehjää? 😭
Mirlat, kiitos kun jaksat valaa uskoa meihin, jotka olemme vasta tuskaisen taipaleen alkumetreillä.🙂🌻
Hei Liini!
Tiedän miltä tuntuu olla nää pyhät erossa rakkaasta ihmisestä. Ero kun ei ole mikään helppo juttu. Mutta miustahan sinäkin, että antamalla itsellesi aikaa surra suru ja se, että olet myös vihainen niin sekin on sinulle sallittu. Olen itse myös käynyt kaikki tunteet läpi ilot, surut, vihat ja sen että ei aina ymmärrä et miksi näin kävi.
En tiedä kun jokaisella meistä on oma tapa hoitaa tämmöiset tilanteet. Mutta minä olen ollut tyytyväinen tähän tukinettiin olen saanut täältä todella hyvää tukea joka suhteessa. Minua on myös helpottanut se, että olen vaan kirjoittanut kaiken ulos monen monta kertaa et kokeile sinäkin. Minulla on eron jälkeen ollut jopa päiväkirja mihin kirjoitan ihan kaiken et jos harmittaa niin anna tulla ulos vaan...
Mutta nytten toivon teille oikein oikein hyvää tulevaa vuotta 2008!!!!
Kyllä se elämä voittaa ja aurinko paistaa risukasaankin vielä usko vaan... Meidät naiset on luotu selvitymään vastoin käymisistä, sen jos jonkin olen tässä elämäni aikan oppinut. Olen ollut muutaman kerran aikasemmin samassa tilanteessa mutta viimmisin oli se pahin. Jos haluat voin siitä kertoa jossain kohtaa???
🙂🌻🙂👍 Mirlat