Voi, kuulostaa tuon kaiken epävarmuuden keskellä niin tutulle! Me emme tosin ole eronneet, mutta eläneet jo pitkään epämääräisessä tilanteessa, josta ei tiedä, yritetäänkö vielä yhdessä vai ei. Välillä tuntuu, että erotaan, kun ei enää kestetä tilannetta, mutta sitten taas lähennytään, ja yritetään olla perheenä, välillä huonommalla ja välillä paremmalla menestyksellä. Lasten kannalta on tosi kurjaa myös, että tilanne jatkuu pitkään noin epäselvänä.

Minäkin luulen, että olisi helpompaa, jos ette olisi paljoa yhteyksissä. Se voisi selkiyttää tilannetta ja ohjata katsetta tulevaan. Mutta niinhän se, että pata tässä kattilaa soimaa, ja sitä vahvuutta ja rohkeutta päätöksiin tarvitsisin itsekin. En vaan ole keksinyt, mistä sitä löytää. Toivottavasti jonain päivänä tietää, mitä pitää tehdä. Voimia sinulle oikein kovasti ja toivon, että asiat selkenisivät! 🙂🌻

Yhdessä vaiheessa uskoin miehen puheet siitä, että on minun syyni tai meidän huonon parisuhteen syy, miksi mies on kohdellut minua niin huonosti. En ollut ennen miestä seurustellut kovin vakavasti, en tiennyt mikä on normaalia käytöstä, hyväksyttävää käytöstä.
Pitkään syyttänyt itseä kaikesta. Olen kova syyllistymään. Vieläkin kaiken hahmottaminen on vaikeaa, vaikka olen saanut muiden näkemyksiä. Silti tuntuu, että kun tarinoilla on aina kaksi puolta, että mitä jos miestäkin kuunneltaisiin, että miten sitten. Minussakin on paljon ollut vikaa.

Joitain asioita mainitakseni, mies on äärimmäisen mustasukkainen. Suhteen alkuaikoina etenkin, ensimmäisinä vuosina, hän avasi kaikki postini, luki (luvallani, kun ei mitään salattavaa ollut) sähköpostejani ja tekstiviestejäni. Hänen postinsa ym taas oli ehdottoman yksityisiä, olisi ollut todella loukkaavaa lukea tai vaatia että saisi lukea mitään. Minä oli kaikesta tilivelvollinen miehelle. Kaikista pienistä liikkeistäkin. Kerran sain hirveät syytökset niskaani, kun minulla oli mennyt kaupassa 28min! Toisella kerralla oli heittänyt puolet laseista seinään, kun olin parilla naispuolisen serkkuni kanssa. Ja kaikki koska minä kuulemma olen niin epäluotettava. Todellisuudessa olen varmasti luotettavin ihminen mitä miehellä on elämässään ollut. Ikinä en ole häntä pettänyt, en edes miettinyt pettäväni. Kerran hän viilteli itseään käsivarteen ja sanoi jatkavansa niin kauan, että tunnustan pettäneeni. Tilanne oli niin kaamea, että jo mietin tunnustavani, vaikka mitään en ollut tehnytkään. Ihan vain, jotta hän lopettaisi. Hän syytti niistä arvista vuosikaudet minua, ensimmäiseen eroon asti. Nykyään hän ei edes myönnä, että olisi syyttänyt minua niistä. Ja tuossa vain jäävuoren huippu. Kaikki se johti kuitenkin siihen, että alistuin. En käynyt missään ilman häntä. Kaikki ihmiset vain tipahtivat pois elämästäni. Serkkunikin kerran sanoi, että yritti saada minua yksin liikenteeseen, mutta koska aina raahasin miehen mukana, hän ei enää pyytänyt minua mihinkään.

Kaikki rauhoittui, kun alistuin. Kun olin kotihiiri, joka ei uskaltanut käydä missään, puhua kenenkään kanssa, jonka kaikki posti ym oli julkista miehelle. Ei ollut mitäänsyytä epäillä. Mutta sitten mies itse ihastui työkaveriin. Helvetti oli irti, sain niin järkyttävää nälvimistä, alentamista, väkivallalla uhkailua, että luhistuin henkisesti täysin. Istuin vain sohvannurkassa hiljaa, jotten vahingossakaan tekisi tai sanoisi mitään väärää. Koska kaikki mitä tein oli huonosti, väärin jne. Kaksi lasta ehti syntyä (ihastus tuli esikoisen syntymän jälkeen). Mies ei halunnut olla "paska jätkä", joka jättää perheen ja jäi kärvistelemään vaikka olisi halunnut lähteä ihastuksen matkaan.

Ihastus meni ohi. Mies rauhoittui. Mutta minä olin totaalisen palasina. Aloin juomaan ahdistukseeni. Alamäki oli hurja, mutta onnistuin hakeutumaan terapiaan ja vähän sen alkamisen jälkeen vielä katkollekin, jossa tuli eropäätös. Halusin eroon miehestä. Raittiina olen ollut siitä lähtien eli maaliskuussa kaksi vuotta.

Mutta miten ollaan taas tässä pisteessä. Olen läheisriippuvainen, olen riippuvainen miehestä kuten olin alkoholista. Vaikka järki huutaa, että älä ole hänen kanssaan tekemisissä, jostain syystä olen. Nyttenkin hän halusi taas erota, mutta taas jostain syystä on hyvin paljon yhteyksissä. Miksi hän ei voi jättää rauhaan, kun ei kerran halua minua? Olisi tänäänkin tulossa "panemaan", vaikka sanoin että en halua....

Miten tästä voi selvitä?

Mies soitti tänään. On yrittänyt tulla taas lähemmäs. Olen välillä yrittänyt rajata, kieltänyt tulemasta mutta hän on silti tullut. Pyytänyt syömään, käymään ym...
Tänään pyysi käymään kaupassa, kun olivat olleet lasten kanssa niin kauan ulkona,että eivät jaksaneet enää kauppaan lähteä. Minä tyhmä kävin, autoin vieläpä nukkumaan menossa. Pojat roikkuivat minussa ja vaativat, että minä hoidan. Ja niinpä hoidin. Ja mies alkoikin sitten itse juomaan. Kun lapset olivat nukahtaneet, hän olikin jo humalassa. Mainitsin tästä hänelle, että olisi juomatta kun lapset siellä. Vaikka on kuinka alkoholisti niin 4 päivää raittiina ei ole paljon pyydetty, ajattelisi lasten parasta. Ja sitten olikin helvetti irti. Sain kuulla olevani syy miksi HÄNEN ongelmansa ovat kasvaneet suuremmiksi tässä 10 vuoden aikana. Miten hän on aina saanut vain kuunnella haukkumista. Miten minä olen ollut niin vaivainen ja vajaa, että hänenkin elämänsä on mennyt hukkaan ja vaikeutunut. Todellisuudessa hän on se joka on minua aina haukkunut, väheksynyt, nälvinyt, mitätöinyt, aina riidoissa iskenyt vyön alle. Haukkunut sukuni, geenini, äitiyteni. Aloitti jopa lauseen "minä en ikinä hauku..." siinä vaiheessa ratkesin täysiä nauramaan. Miten absurdi hänen ajatusmaailmansa onkaan. En ymmärrä missä mielikuvitusmaailmassa hän elää. Saatiin todella iso riita aikaiseksi. Hän on yhä edelleen pahoillaan vain siitä, että ei ole jättänyt minua vuosia sitten. Se on aina ollut hänen anteeksipyyntönsä, ainut ateeksipyyntönsä. Sanoin, että vaikka se totta onkin, niin se ei ole anteeksipyyntö vaan loukkaus. Mutta minähän en muuta osaa kuin loukkaantua. Että eihän hän voi ikinä puhua siitä mitä hän ajattelee, kun minä aina vain loukkaannun. Siis tottahan se on ja vaikea väittää vastaan, mutta tämä onkin sitä kieroa tapaa puhua. Jos esittäisi ne ajatuksensa rakentavasti, empaattisesti, ihmismäisesti mutta kun ne väitteetkin ovat mitä ihmeellisimpiä, kun se puhe on sellaista loukkaavaa ja asiat vääristeltyjä. Sitä on vaikea selittää. Kaksoisviestintää. "Sinä valitat kun en puhu, mutta kun puhun niin sitten loukkaannut. Enhän minä voi tuollaisen kanssa puhua". Tätä on vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut. Se on niin sekoittavaa, niin "loogista" että siihen ei voi väittää vastaan, koska se samalla on totta, mutta silti tarua.
Ja piti kysyäkin, että jos kerran olen niin kauhea ihminen ja vain aiheutan hänelle harmia, niin miksi sitten ei pysy kaukana (tiedän kyllä vastauksen, koska miksi minäkään en pysy kaukana vaikka hän tekee minulle pahaa). Vastaus oli että sepä se.
Että kun minä menen ja autan kauppareissussa ja lasten kanssa niin sitten saa hirveän ryöpytyksen niskaan, kun toinen ei kestä sitä kun ilmaisen äitinä huolen hänen alkoholin käytöstään. Enkä sanonut sitä syyttävästi, huutaen tai mitään vaan ihan asiallisesti. Että siinä se kiitos taas seisoi.

ARGH! Miksi taistelen tuulimyllyä vastaan kun tiedän että olen hävinnyt?

Niin ja kun oli puhe siitä miten hänen alkoholiongelmansa vaikuttaa lapsiin niin hänen vastauksensa oli että entä miten minun työttömyys vaikuttaa lapsiin?! Sanoin, että ei voi verrata. Mutta kuulemma normaalit ihmiset käyvät kouluja ja töissä, eivät ole kotona työttömänä näyttämässä huonoa mallia lapsille jolloin ne kasvavat vinoon. Ja tiedoksi vain, että olen ollut työttömänä puoli vuotta. Suurimman osan aikuisiästäni olen käynyt töissä tai koulussa ja saanut kaksi lasta. Tällä hetkellä en kykene töihin, koska itse olen vielä toipuva ihminen. Mutta MINÄ siis pilaan lapset hoitamalla itseäni. Voi hyvää päivää....

Hei.No huh.Paljon viinaa käyttävälle ihmiselle on turha puhua juuri mitään koska hänessä ei ole mitään vikaa.vaan syy etsitään muualta,vaikka sitten lähellä olevasta ihmisestä.Itse puhuin tuosta juomisesta vuosia ja katselinkin sitä😑❓ei auttanut puhuminen,kun se kuulosti toisen korvissa mäkättämiseltä.Se on totta lapset kärsii,kun joutuu katselemaan aikuisen tai aikuisten juomista.Minä olen oikeestaan joutunut katselemaan sitä jo lapsesta asti🤨.Enkä enää halua enkä haluaisi,että omat lapsenikaan joutuisivat katselemaan,mutta minkäs minä sille voin?😐 kaikkea hyvää sinulle ja jaksamista🌻🙂🌻

Tuntuu että musta ei ole tähän. En jaksa...

Mieskin oli tuon edellisen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Päästeli" vain höyryjä kuulemma.... 😞

Ja sitten meinasi että lasten vaihtovuoro olisi ollut jo tänään vaikka varmasti osaa itsekin laskea päiviä. Sitä kun jouduttiin hänen menojensa takia viivästyttämään pari päivää ja nyt olisi mun sitten pitänyt vielä joustaa toisestakin päästä kun ei osaa itse suunnitella menojaan. En suostunut

Nyt kun en suostunut lapsia katsomaan tänään hänen menonsa ajan, niin hän on minua pommittanut viesteillä ja puheluilla. Todella vihainen tuntuu olevan kun en suostunut joustamaan 😭 Miten jaksan tälläistä 😭

Oli lastensuojelun palaverikin tänään. Pyysin apua tuohon rajaamiseen, mutta mitään apua ei osattu tarjota. Pitäisi pystyä kahden aikuisen sopimaan nämä asiat keskenään. Mutta kun tässä ei olekaan kahta aikuista vaan kaksi kipeää ihmistä. Nyttenkin saan niin kovaa syyllistämistä ja haukkumista osakseni kun en joustanut 😭

Hei leenu.Voimia sinulle.Toisen pitää oppia se,että ei aina voi joustaa.Se on varmasti rankkaa,kun joutuu kuuntelemaan sellasta puhetta jota ei kuuluisi kuulla.Toivon sinulle kaikkea hyvää ja,että saisit asiat järjestettyä.Nyt sinun olisi kyllä hyvä saada jostain apua.🌻🙂🌻Asioilla on tapana järjestyä,vaikka juuri nyt tällä hetkellä ei tuntuisikaan siltä.🙂👍

Hei Leenu🙂
Oletko ollut yhteydessä ensi ja turvakotiin tai naistenlinjaan😐 (löytyy netistäkin) niistä vois löytyä apua tilanteesi tai neuvoja ...ainenkin voisit puhua jonkun ulkopuolisen aikuisen kanssa🙂🌻
Voimia sinulle🙂👍🌻🙂🌻

Huoh... Ihan kuin ei olisi jo tarpeeksi ongelmia. Tänään tuli postissa toimeentulotukipäätös ja joudun maksamaan tammikuisesta laitoskuntoutuksesta itse 1400e 😭 Mikä tätä kaupunkia vaivaa, kun eivät tule missään vastaan... Ei apua mistään ja vielä hirveät laskut päälle, vaikka on luvattu maksaa 😞
Tein itse tarkat laskelmat syyskuulta asti tuloista ja hyväksytyistä menoista ja sen mukaan jää 350e alijäämälle. Miten ihmeessä sosiaalitoimi on saanut laskettua tuon, että minä joudun itse maksamaan 1400e? Miten toimeentulotuen piirissä oleva voi joutua maksamaan kuntoutuksensa itse?
Ei minulla ole noin hurjaa summaa, vaikka saisinkin sen maksaa osissa. Aika monta kuukautta saisin sitä lyhentää. Todella kiva juttu 😞
aion kyllä valittaa, mutta on se hienoa, miten kriisissä oleva joutuu vielä taistelemaan byrokratian kanssa. Ehkä niitä voimavaroja tarvittaisiin johonkin muuhun!!!!

En ymmärrä tämän kaupungin päätöksiä yhtään. Lastensuojelun mielestä emme tarvitse apua. Perheneuvolan mielestä tilanne on niin sekava ja kaaottinen kotona, että he eivät voi sen takia auttaa. Eikö tuossakin ole ristiriita!? Ja kumpikin taho siis samassa palaverissa paikalla. Ja sitten vielä 1400e lasku päälle....
Kai sekin nyt jo jotain kertoo, että jos ihminen joutuu lasten kanssa jäämään laitokseen kriisijaksolle, että ei nyt taida ihan hyvin mennä. Mutta tuolle asialle ollaan ihan sokeita. Vaikka palaverissa on laitoksen työntekijä mukana kertomassa miten minä tarvitsen apua elämääni, niin sitä ei tipu.... Itku kyllä ollut herkässä tänään. Hienoa vielä ennen viikonloppua saada tällainen päätös, kun asia jää roikkumaan pariksi päiväksi ja pääsee sitä selvittämään vasta ensi viikolla. Sinne meni TAAS mun vapaa viikonloppu. En saa levättyä.... Missään ei ole mitään järkeä 😑❓

Neuvolan perhetyöntekijä ja mun oma terapeutti on kumpikin ihmeissään siitä miten tämä kaupunki kohtelee meidän perhettä. Kun ei ole kyse vain minusta, vaan myös kahdesta pienestä lapsesta. Pitää olla asiat todella todella huonosti, että saa apua. Kai se kertoo jotain tästä yhteiskunnasta. Hoidetaan vain jäävuoren huippua, kun ei ole resursseja muuhun. Ja se huippu vain kasvaa, kun ei pystytä ennalta ehkäisemään.

On tullut mietittyä sitäkin, miten itsekkäitä ovat ne ihmiset, jotka tehtailevat perusteettomia lastensuojelu ilmoituksia. Ne syövät resurssit niiltä, jotka oikeasti apua tarvitsevat. Käsittelyt venyvät ja oikeasti apua tarvitsevat jäävät avun tavoittamattomiin.

En tiedä miten jaksan 😞

Noniin olen ollut asiasta yhteydessä päätöksen tekijään, lähetin hänelle sähköpostitse omat laskelmat, joissa oli mukana kaikki tuloni ja hyväksytyt menot syyskuulta asti ja en päässyt tuollaiseen tulokseen kuin he. Pyysin heitä osoittamaan miksi tuo heidän laskema hurja summa jää minun maksettavakseni.

Lisäksi olin yhteydessä Valviraan, he laittoivat yhteydenottopyynnön kuntani sosiaaliasiamiehelle. Ja vaikutti siltä, että minä tässä vahvoilla olen.

Huoh... Entä jos ei jaksaisi taistella omien asioiden puolesta? Maksaisi vaan kiltisti, kun ei jaksa. Minullakin on energiat ihan loppu, mutta sitkeä olen ja en kyllä tuollaista hyväksy missään nimessä. Siitä olenkin saanut tässä kuulla parin viime vuoden aikana. Miten minun kohdalle osuu jatkuvasti tällaista, mutta miten minä jaksan peräänkuuluttaa omia oikeuksiani ja ajan asiani läpi liput heiluen. No jotain hyvääkin, kai sitä voi olla edes jostain ylpeä. Siitä ei vain voi ylpeillä kenellekään. Tuntea vain alemmuutta, kun ei menesty työelämässä.

Miksi en jaksa henkilökohtaisen elämän kanssa taistella niin kuin näitten virallisten asioiden kanssa 😑❓ Vaikka kai sekin jo jotain on, että olen elämäni aikana lopettanut huumeet, tupakan ja alkoholin. Viimeisimpänä myös kahvin. Olen päässyt lohtusyömisestä, sokeririippuvuudesta. Olen elänyt koko elämäni haitallisten ihmissuhteiden keskellä, niin että kun se on ollut normielämää lapsesta saakka, en edes ole ymmärtänyt missä vääristyneessä maailmassa elin. Elänyt 30 vuotta tuskan kanssa, josta ei edes tiennyt mistä se kumpuaa. Kun tuntui siltä, että ei ole oikeus tuntua pahalta, kun asiat olivat "hyvin", vaikka nehän oli ihan päin mäntyä koko ajan. Se vain oli "hyvin", mihin oli kasvanut, mihin oli oppinut, että se on sitä normaalia. Minuuden murskaamista 30 vuotta, miten siitä on voinut edes tulla jotain tällaista tulokseksi.

Se, että olen lähtenyt korjaamaan rikkinäistä minuuttani kokonaan uusiksi, kai sekin jotain on. Se millaisen työn olen tehnyt niin lyhyessä ajassa. Noussut ylös, nuollut haavani, tehnyt sovinnon menneiden kanssa, päästänyt irti katkeruudesta ja vihasta. Katsonut sieluani rehellisin silmin, vaikka se on tehnyt todella kipeää, kohdannut todellisen itseni. Sisäinen rauha ja lämpö kaiken sen tilalla, oman itsen hyväksyntä, myös muiden hyväksyntä sellaisina kuin ovat.

Aivan uusi minä. Se on jotain aivan uskomatonta. Jotain sanoin kuvailematonta.