Ehkä samantapaisia ”tarinoita” on ollut tässä paljonkin, mutta tässä minun..

Suhteemme mieheni kanssa alkoi nopeasti ja kaikki eteni nopealla tahdilla; vain nelisen kuukautta ja raskaus, yhteenmuutto ja näin perheen perustaminen. Kaikki tuntui ihanalta ja itse tunnuin valmiilta lasten tuloon. Mieheni kaipasi kuitenkin menoa ja meininkiä, oli sellainen kaikkien viihdyttäjä, hyväntuulinen naurattaja ja viettikin viikonloppuja viihteellä paljon pois kotoa. Koin itselle jo silloin loukkaavia hetkiä, kun sain ystävien avustamana houkutella hänet kotiin ravintolan käytäviltä ex naikkosensa kainalosta, tämä tietenkin pistettiin humalan piikkiin kuten muutkin ”halaamiset” naisten kanssa. Uskoin ja luotin ja senpä takia annoinkin nopeasti anteeksi. Puhumaan näistä asioista ei pystytty, koska mieheni ei halunnut, koitin purkaa tilanteita ja tuntojani paperille, tietämättä kuitenkaan lukiko hän näitä ikinä, asiat vain siis siirrettiin ja hyllytettiin, minun muistissani ne tietenkin pysyivät. Näin elettiin vuosia,välillä parempia aikoja ja taas alamäkeä. Minä olin lasten kanssa kotona ja mieheni kävi töissä ja viihteellä ystäviensä kanssa, Itse kävin todella harvoin missään, olin sellainen kotihiiri silloin ja jos jossakin kävin, niin mieheni kanssa, ei minulla ollut poltetta minnekään. Kuulinkin usein, että olin liian kiltti, ja itseasiassa jos naputin jostain, minulle tuli syyllistynyt olo siitä, että mitä minä nyt…ystäviltään mieheni kuuli että olisi tossun alla jos jäisi menoiltaan kotiin !?
vuosien päästä tuli muutto toiselle paikkakunnalle, eri kuviot ja ihmiset ympärillä. Jatkoin kotona oloa ja mieheni löysi harrastuksen itselleen ja lapsillemme nopeasti ja tätä kautta tutustui uusiin ihmisiin🙂 Oli kiva nähdä hänet harrastamassa lasten kanssa ja kapakkareissutkin jäivät vähiin, minäkin kuljin mukana sen minkä nuorimmalta lapseltamme pääsin ja kerkesin. Tottakai harrastukset alkoivat viemään oman aikansa ja pidentyneet työmatkat omansa. Aloin kaipaamaan apua ja seuraa kotona mieheni vapaa-ajalla, näin häntä tosi vähän ja kun harrastajaystävätkin alkoivat tapailemaan harrastusten ulkopuolellakin, tunsin itseni ulkopuoliseksi, mutta onnekseni tutustuin minäkin mieheni kautta uuteen ystävättäreen ja aloimme kulkemaan samoissa perhetapahtumissa. Nainen oli siis myös mieheni hyvä ystävä harrastusten parista. en epäillyt mitään kunnes yhtenä päivänä sain puhelinsoiton naisen mieheltä, joka epäili suhdetta vaimonsa ja mieheni välillä, en ollut uskoa ja mieheni ja kyseinen nainenkin kielsivät asian, kunnes ajankuluttua nainen oli ratkennut kotona ja tunnustanut miehelleen suhteen olleenkin totta ☹️ Sain taas soiton ja edelleen mieheni kielsi aluksi asian, mutta ei lopulta muuta voinut kuitenkin kuin myöntää. Siitä alkoi asioiden vatkaaminen ja kaikki vanhatkin asiat kaivettiin tai minä rupesin kertaamaan elämäämme. Kävin ja kyselin tästä suhde asiasta kaiken mahdollisen nieleskellen ja vihaa täynnä, olin mukamas saanut itsekin uuden ystävän !?! Ei asiaa voinut uskoa todelliseksi ja itselleen tapahtuvaksi. Mieheni puolusteli ja vähätteli rakasteluitaan naisen kanssa ettei tehnyt tätä rakkaudesta ja sanoi tapahtumien olleen monien yhteensattumien summa. Ehdotin perheneuvolaan menemistä, mutta mieheni ei halunnut.
Meidän suhteessa tottakai alkoi taantuma-aika ja minä kun olen itse vihainen tai loukattu en halua mitään intiimiä kanssakäyntiä ja en varsinkaan nyt halunnut. Hetken kuluttua alkoi kuitenkin vaihe jolloin halusin itse näyttää että mihin minä pystyin ja että pystyin minäkin rakastelemaan upeasti niinkuin tämä nainen, tuli siis näyttämisen halu. Mielialat vaihtelivat kuitenkin tästä eteenpäin..ja tuli taas toivottomia hetkiä, tapahtumat eivät unohtuneet. Rakastelumme eivät minua sävähdyttäneet ja aloin jopa inhoamaan kanssakäymistämme, minusta tuli haluton, joskus oli kuitenkin rakasteltava jotta sai mieheni pysymään tyytyväisenä, säälistä varmaankin, mutta niinä kertoina kun en halunnut, mieheni alkoi suuttumuksestaan piikittelemään antaen inhottaviakin kommentteja puuttuen seksuaalisuuteeni ja valistamaan kuinka monta kertaa viikossa olisi normaalia olla..Apua, inhosin tätä repliikkiä ja yritin sanoa oman mielipiteeni, että rakastelun pitäisi tapahtua silloin kun molemmista tuntuu siltä, ei nainen mikään kone ole, tosin kerrat rupesivat harvenemaan milloin minä halusin piikittelyn, menneiden ja mustasukkaisuuden johdosta, jota rupesi minua kohtaan olemaan kun lähdin viimeinkin töihin kodin ulkopuolelle. Tottakai sain työn kautta uusia ystäviä, naisia ja miehiä. Mieheni masentui sinä syksynä kun töihin lähdin ja oli sairaslomallakin pitkiä aikoja, kantoi minulle kuitenkin hyvää hyvyyttään ruokaa töihin, soitteli usein ja rupesi käyttäytymään oudosti kaikkea epäillen, mielialaani, ilmeitäni, hiljaisuuttani, jos sellainen olin kuten muutkin joskus ovat. Hän jäi kiinni myös sähköpostini lukemisesta ja puhelimeni tutkimisesta ja otti yhden epäillyn kohteen työpaikaltani. Kieltämättä ihminen, miespuolinen on työpaikallani hyvä työtoveri, mutta vain sitä. Ylitöistä ilta-aikaan ja yhtàikaa epäillyn kohteena olevan miehen kanssa nostivat kotonamme hirmuisen haloon ja nostavat vieläkin.
Sinä samaisena vuonna yllätin mieheni pihalta eräiden juhlien päätteeksi jälleen yhden ystävättäreni kainalosta, tosin vain suutelemassa, mutta sillä ei ollut tietenkään taas merkitystä, humalan piikkiin taas ja anteeksipyyntöjä.
Nyt on töihin menostani kulunut pari vuotta ja elämä on yhtä vuoristorataa, samoja ilmeiden ja eleiden tutkailuja, mutta puhelimen tutkiminen kuulema jäänyt, piikittelyä rakastelusta jos en pysty siihen, on alkanut tosiaankin inhottamaan toisen lähellä olo, ahdistamaan sekä paineet ovat valtavat yhteisinä vapaapäivinämme, vaikeaa olla oma itsensä kotona. Rakastelusta minulla on tunne,että miehellenikin se on vain toimenpide, joka kuuluu suhteeseen, viis siitä haluaako vaimo sinä päivänä vai ei, hän saa kyllä kulema haluamaan, inhottavaa sanoa tämä.
Erostakin olemme puhuneet, sitä mieheni ei halua. Minua on mietityttänyt, olisko parempi kuitenkin erota, tuntuu vaikealta olla unohtamatta asioita, menneitä, enkä mieheni pyynnöstä ole pystynyt kääntämään uutta sivua elämässämme, hänen mielestään olen kummallinen, kun en pysty ajattelemaan elämää positiivisesti eteenpäin unohtaen kaiken menneen ja anteeksihan hän on jo pyytänyt moneen kertaan, myös terapeutille menoa hän on nyt itse ehdottanut.
En tiedä kuitenkaan mitä tehdä, ehkä olen tässä liitossa pysytellyt sitkeästi myös lastemme takia, mutta pelkään myös seurauksia mitä eroamisesta voi koitua, varsinkin ihmiselle jolla on juomiseen taipuvaisuutta sekä mahdollisesti itse tuhoon. Humalassa miehelleni tulee usein oman itsensä mollaamista.
Toisaalta Tuntuu ettei minulla ole ”omaa” elämää. Uusien ystävieni myötä menemiseni ovat kyseenalaistettu, minun harrastukseni ovat myös meidän harrastuksia, hänellä on omiakin, yksin en pääse paljon minnekään ja edellä mainitut epäilykset ilmeiden ja eleiden tutkimisessa jatkuvat, unohtamatta työvuorojani ilta-aikaan. Yöunet ovat mitä ovat selvittelyiden ja stressin takia.
Tällähetkellä olen todella väsynyt puimaan asioita ja ratkomaan asioita. Toivottavasti päiviimme, oltiinpa sitten yksin tai kaksin, paistaisi vielä aurinko….!!! 🙂🌻