Niin, pitkästä aikaa tulin tukinetin saitille, ja oikeastaan ihan vaan kertomaan missä nykyisin menen…

Eli: rivakka pari vuotta sitten silloinen avopuolisoni avasi aamupöytäkeskustelun toteamalla, ettei ole onnellinen suhteessamme, ja sitäpaitsi hänellä on toinen. Kevään ja alkukesän koetimme selvitellä tilannetta. Tai koetimme ja koetimme, näin jälkikäteen ajatellen avokkaani taisi olla alunpitäen jo päättänyt että eroamme ja kesän koittaessa olin jollain tasolla sopeutunut ajatukseen – eihän toista nyt voi väkisinkään lähellä pitää.

Eli eron alku tuli aika lailla puskista, vaikka (taas jälkikäteen ajateltuna) niitä merkkejä lienee ollut ilmassa puolin ja toisin… lähinnä kait molemminpuolista turtumista ja kyvyttömyyttä kommunikoida suoraan. Luulen, että pohjimmiltaan me molemmat emme alussa oikeastaan tutustuneet kunnolla toisiimme vaan johonkin itseluotuun mielikuvaan. Ja niiden mielikuvien mukaan sitten koetimme elää, muttamutta… lopulta todellisuus puuttui peliin niin sanoakseni. Vaikka meillä nyt oli aika siisti ja simppeli ero – ei isosti jaettavaa omaisuutta, ei yhteisiä velkoja, ei lapsia, ei väkivaltaa, ei alkoholiongelmaa – niin alkushokki oli kuitenkin kova. Olin onnekas ensinnäkin siinä, että aika nopeasti alkoi löytyä ihmisiä, joiden kanssa pystyin puhumaan, toisekseen sitten siinä että löysin jotain prosessointimenetelmiä jotka sopivat minulle – jonkinlaisia älyllis-luovia kanavia, mitä käyttää. Ja sitten tein hulluna töitä, järjestelin arkea, täytin päiviä… Se oli sitä se ensimmäinen puoli vuotta fyysisen eron jälkeen.

Puolen vuoden jälkeen aloin olla sinut arjen kanssa, ja itsetuntoa nosti sitten kun sain pitkään roikkuneet opinnot nytkähtämään kunnolla eteenpäin ja palautettua graduni yliopistolle. Samana keväänä sitten varovasti aloin tapailla erästä ihmistä – katsoin, että siinä vaiheessa pystyn kohtaamaan edes jollain tavalla ihmisen ihmisenä, käyttämättä toista (liikaa??) itkumuurina saati sitten minään laastarina… Ja me pikkuhiljaa tutustelimme toisiimme, opettelin keskustelemaan isommista ja pienemmistä asioista, helpoista ja vaikeista… ja siinä sitten ystävyys syveni ja vähin erin jouduin toteamaan sen muuttuneen rakkaudeksi.

Ja rakkauskin syveni, muuttui ja kehittyi, kyllä… Aina siihen pisteeseen, että tapaamisemme yksivuotispäivänä menimme kihloihin, ja kevään muututtua kesäksi muutimme yhteen asumaan. Samoihin aikoihin kumpikin sai paperit yliopistosta ulos, viimeisten rästisuoritusten tultua tehdyksi. Että valmistuttiin pahimpaan maisterisumaan aikoihin, kumpikin keskivertoa myöhemmin (mutta keskivertoa paremmilla papereilla, höm 😎) – eli tämä menestystarina ei suorilta jatku mihinkään mahdottoman hyväpalkkaiseen työpaikkaan 😋😀

Mutta olen hiton onnellinen. Toki, ero ja edellinen liitto ovat sellaisia asioita, joita aika ajoin tulee mietittyä paljonkin – kuitenkin, vajaa kymmenen vuotta siinä meni, ja erosta vain se pari vuotta. Ja varmaan jollain tasolla tulee vaikuttamaan paljolti elämässäni. Jos ei muuten, niin ainakin siinä että koen oppineeni jotain. Mitä se ”jotain” on, se on vaikeampi kysymys… no. En yritä arvailla toisten ajatuksia, en luota tietäväni miltä toisesta tuntuu – tai luota siihen että toinen automaattisesti tietäisi miltä minusta tuntuu. Ja yritän muistaa tuon, yritän pitää kommunikaatiokanavan auki ja selkeänä, joka päivä, joka asiassa: kertoa, kuunnella, kommentoida, jakaa, osoittaa aidosti arvostustani ja rakkauttani toista kohtaan, ottaa vastaan toisen arvostusta ja rakkautta… Olla läsnä, ja otta toinen läsnäolevana. Ei ole aina helppoa, eikä kaikissa aiheissa, mutta onnekseni kohtasin sellaisen ihmisen, joka arvostaa yritystäkin – ja joka on kärsivällinen 😀

Että tämmöinen vuodatus… Saattaa olla, että palaan vielä päivittämään, tuli vaan fiilis kertoa siitä missä tänään mennään.

Hyvää kesää kaikille,
voimaa,
Yrmy