Yhden masentuneen elämää
Olin kymmenenvuotias, kun ensimmäistä kertaa muistan ajatelleeni hyvin tietoisesti itsemurhaa. Silti avun hakeminen kesti, vasta 24-vuotiaana uskalsin myöntää, että tarvitsen apua. Diagnoosina oli vaikea masennus ja paniikkihäiriö. Sain lääkkeet.
18-vuotiaasta asti olin seurustellut saman miehen kanssa. Olimme puhuneet häistä, olimme olleet neljä vuotta kihloissa. Lapsistakin oli ollut puhetta, yhteisiä kummilapsia on kolme. Mutta asiat alkoivat mennä huonompaan suuntaan, erityisesti lääkityksen saatuani. Lopulta erosimme. Asia oli järkytys miehelle. Minusta tuli jollakin tapaa maaninen, en välittänyt itsestäni, rahoistani, mistään. Olin aina ollut kiltti ja säästäväinen tyttö. Nyt tein mitä päähän pälkähti. Se loppui kuitenkin kun sain tietää olevani raskaana. En tiennyt kenen lapsi oli. Lopetin irtosuhteet siihen paikkaan. Isäepäilty halusi minun tekevän abortin. Ei halunnut edes kuulla pidänkö lapsen. Olin sinkku, opiskelija ja masentunut, mutta aivan hullaantunut pieneen solumöykkyyni, joka aiheutti siinä vaiheessa lähinnä järkyttävää migreeniä ja pahoinvointia ja kuumeilua. Päätin pitää lapsen. Vanhempani ja perheeni tuki minua päätöksessäni.
Jouduin jatkuvasti todistelemaan ulkopuolisille, että minusta tulisi hyvä äiti köyhyydestä, sinkkuudesta ja masentuneisuudesta huolimatta. Aloin jutella uudelleen erään irtosuhteeni miehen kanssa. Meistä tuli nopeasti läheisiä. Hän halusi saada tietää, mikäli olisi lapsen biologinen isä. Ja vaikka ei olisikaan, hän olisi mielellään lapsen elämässä mukana… Se tuntui ihanalta, helpottavalta. Pian seurustelimme ja muutimme yhteen.
Muutin hänen luokseen. Hän asui pienen pienellä paikkakunnalla. Tiesin, että hänellä oli luottotiedoissaan merkintöjä, joten suuremmat hankinnat teimme minun nimiini, sillä sain ostettua osamaksulla. Diili oli se, että hän maksaa vuokrat ja minä ruuat jne. Hänellä on lapsia ennestään, joista yksi vietti viikonloppuja kanssamme. Kyseisen lapsen äiti asui miehen työpaikan vieressä ja usein mies ”joutui” käymään auttamassa milloin mistäkin syystä. Milloin lapsi oli loukannut, milloin piti renkaat vaihtaa.
Vasta muutettuamme yhteen aloin tajuta miehen ongelmien laajuuden. Alkoholia kului reippaasti, eritoten viikonloppuina. Silloin riitelimme, mutta vain sanallisesti. Mies ei ollut väkivaltainen. Syytti juomisestaan minua. Olin aivan loppu ja jumissa jossakin jumalan selän takana. En kehdannut myöntää kenellekään mitä tapahtui. Mies oli päässyt pääni sisään ja saanut minut uskomaan, että minä todellakin olin syypää kaikkeen. Juuret juontuivat jo lapsuuteeni, jolloin olin aina kaiken pahan alku. Miksi en siis nyttenkin? Joinakin hetkinä harkitsin hirttäväni itseni, mietin kuinka mies löytäisi minut roikkumasta isoine raskausmahoineni. Mutta rakastin lasta ja sain voimia elää. Muutin hetkeksi vanhemmilleni asumaan.
Kaikesta huolimatta olin rakastunut mieheen. Hän vannoi muuttuvansa, lupasi hakea apua, lupasi että menemme yhdessä juttelemaan ammattilaiselle. Kahden viikon jälkeen (uskokaa tai älkää, vaikka rakastan vanhempiani, kaksi viikkoa heidän kanssaan oli jo siinä rajoilla, että saatan seota) muutimme yhteen samalle paikkakunnalle jossa vanhempani asuvat. Saisin vanhemmiltani apua tarvittaessa. Hetken kaikki näytti paremmalta. Kävimme juttelemassa. Mies sai töitä. Miehellä todettiin masennus ja hän sai lääkityksen. Sitten tuli työmatka… Ja hän menetti työnsä ryyppäämisen takia. Olin myös saanut selville hänen pettäneen minua lapsensa äidin kanssa. Olin saanut selville sen jo ennen välirikkoa, ja vaikka itse olin lukenut heidän viestittelyjään ja nainen oli asian myöntänyt, mies ei myöntänyt. Halusin kuitenkin yrittää. Koin, että olin lopulta luopunut liian helposti ensimmäisestä pitkästä ja tärkeästä suhteestani, vaikka ongelmat eivät olleet läheskään näin suuria. Nyt en halunnut luovuttaa. Silti mielessäni pyöri petetyn naisen ajatukset; oliko ollut muita naisia? Kun mies oli vaihtamassa renkaita, mitä he oikeasti tekivät? Mutta halusin saada tietää kaiken, halusin märehtiä kaikki kivut alusta loppuun että saisin itselleni rauhan. Mies kielsi edelleen kaiken.
Lopulta perheneuvottelukeskuksessa myönsin, että olin katsellut itselleni uutta asuntoa. Yhä kuitenkin sinisilmäisenä annoin miehelle mahdollisuuden olla isä pojalle, vaikka ei ollut biologinen isänsä. Mies nimittäin vannoi ja vakuutti, ettei maailmassa mikään ollut tärkeämpää kuin me, mutta myönsi ettei suhde yksinkertaisesti toiminut. Muutin poikani kanssa uuteen asuntoon ja mies muutti toiselle paikkakunnalle. Hän kuitenkin vietti luonamme paljon aikaa, sillä huonon rahatilanteensa vuoksi ei voinut matkustaa usein. Hän käytti nimissäni yhä olevaa autoa kuin omaansa. Hän vakuutti yhä rakastavansa minua, ja hetken siltä vaikuttikin. Hän auttoi kotitöissä (harvinaista) ja kävi puolestani kaupassa (olin synnytyksen jälkeen pitkään todella huonossa kunnossa). Ystävyys sopi minulle, mutta parisuhteeseen kanssaan en enää alkanut. Vanhempani vihasivat miestä, joten suhteeni heihin rakoili entisestään.
Kerran selvittäessäni hänelle lakiapua (eksänsä haki lapsen yksinhuoltajuutta..) hän ajoi humalapäissään autoni lunastuskuntoon. Auton mukana meni paitsi poikani matkarattaat, myös useita lahjaksi saamiani cd-levyjä, hänelle ostamani tietokone… Olin saanut tarpeekseni. Hän lupasi korvata kaiken – sen kun näkisi? Hänellä ei myöskään ollut ajo-oikeutta tämän tapahtuessa, oli menettänyt korttinsa ajaessaan humalassa poliisia pakoon. En halunnut häntä lähelleni, saatika lapseni lähelle.
Meni jonkin aikaa ja tapasin uuden miehen. Hän vaikutti hyvin erilaiselta edelliseen verrattuna: hän otti minut huomioon, hän helli ja hoivasi minua, hän laittoi minulle ruokaa (edelliselle olin aina ollut lähinnä kodinhoitaja ja kokki). Kävimme vähäisillä rahoillamme ulkomailla (rakastan matkustaa), kaikki näytti hienolta. Kunnes eksäni yritti tappaa itsensä. Yritin ottaa selvää, oliko hän kunnossa, mutta kukaan ei tiennyt. Tämä nykyinen mies kuvitteli minun olevan yhä rakastunut eksääni ja pahoinpiteli minut. Onneksi lapseni säilyi vahingotta ja pääsin hänen kanssaan pakoon naapuriin. Tämän seurauksena sosiaalitoimi selvitti lapseni perheolosuhteita yms. Jouduin siis jälleen, perheväkivallan uhrina, todistamaan olevani kelvollinen äiti. Näin totesi myös sosiaalitoimi viemättä tutkimuksia kahta käyntiä pidemmälle.
Olin aivan täynnä miehiä, mutta vannomatta paras. Lopulta tapasin nykyisen parisuhteeni osapuolen. En todellakaan etsinyt mitään, vihasin paitsi itseäni, myös miehiä. Meillä kuitenkin tuntui olevan yhteiset mielenkiinnonkohteet. Hullaannuin. Hän tuntui hullaantuvan myös. Sanoi ettei ole aikoihin kokenut mitään vastaavaa. Tapailimme hetken. Kaikki vaikutti unelmalta, kuin olisin löytänyt sen ”oikean” (johon en oikeastaan usko, mutta jonkinlaisen sielunkumppanin kuitenkin). Annoimme lapsen saada alkunsa, perhe oli molempien unelmana. Muutimme yhteen. Hän on ihana isä. Poikani palvoo häntä.
Mutta riitelemme jatkuvasti. Yhdessä vaiheessa huomasin hänen kaikkoavan luotani, räpläilevän puhelintaan paljon. Aina samalle ihmiselle viestittelemässä, mutta ei sanonut asiasta mitään, yritti piilotella. Kerran facebookinsa oli jäänyt auki, enkä voinut vastustaa kiusausta. Kaipasi eksäänsä, juttelivat kuinka erityinen toinen oli ollut. Ei kuulemma ollut samaa tunnetta löytänyt ketään muuta kohtaan. Seksi oli erityistä, parempaa kuin kenenkään muun kanssa. Olisi valmis suhteeseen, jos olisi sinkku. Nainen oli valmis, vaikka on naimisissa. Tuntui että elämältäni putosi toistamiseen pohja. Oli jo tullut aiemmin selväksi, että elämänkatsomuksemme on aivan erilainen. Pidämme ehkä samoista asioista, mutta aivan erilaisista lähtökohdista. Hän on hyvin fyysinen, minä henkinen. Hän ei kykene puhumaan kanssani ja hänen vaikenemisensa saa minut vaikenemaan. Emme pysty puhumaan tunteistamme riitelemättä. Ero on jatkuvasti puheena, vaikka sanoo että haluaa olla kanssani. Nyt ei ole pitänyt yhteyttä eksäänsä, kenties myös siksi ettei eksä pidä yhteyttä häneen. Soitin tälle eksälle, ja pyysin, että antaisi meidän lapsellemme edes mahdollisuuden, vaikka tiedänkin mieheni rakastavan häntä. Hän nauroi ja lupasi tehdä niin. Inhottaa että annoin hänen nähdä haavoittuvuuteni. Miehelleni en puhunut mitään koko asiasta. Yritämme. En vain jaksaisi jatkuvasti yrittää, haluaisin vain olla oma itseni ja rakastettu tällaisenaan. En kuitenkaan koe, että voisin niin tehdä. Haaveilen ajasta, jolloin olin vielä kahden poikani kanssa. Rakastan tulevaa lasta, mutta pelkään hirveästi tilannetta, jossa emme ole yhdessä.
Olen jatkuvasti itkun partaalla, väsynyt, tunnen olevani äärettömän yksin.