Hei nanie,
Luin tarinasi ja mulle tuli todella surullinen olo sun puolesta. Kauheaa, että olet nuoresta iästäsi huolimatta joutunut kokemaan noin paljon pahaa.
Elämäsi kuulostaa aika vaikealta ja ei ole siis ihme että sinun on paha olla.
On hienoa, että olet jaksanut kaikesta huolimatta lapsesi vuoksi ja ollut hänelle läsnä ja turvallinen vanhempi. Toivon vilpittömästi että elämäsi kääntyisi paremmaksi ja löytäisit onnen. Joko nykyisen miehesi kanssa tai jonkun uuden. Kuulostaa vain aika rajulta mitä olet joutunut suhteissasi kokemaan ja varmasti on vaikeaa noista asioista selvitä.

Kerrot että olet jo hyvin nuorena miettinyt itsemurhaa, kuulostaa todella kauhealta. En usko että kukaan voi ymmärtää toisen tuskaa jos ei ole itse samanlaista kokenut. Olen itse ollut masentunut jo varhais nuoruudestani asti ja kuten sinullakin, hain apua vasta aikuisiällä. Itseasiassa myös 24-vuotiaana. Olen monesti miettinyt, että jos vain olisi itse osannut nähdä ahdinkonsa jo aiemmin ja olisi hakenut apua, miltä elämä näyttäisi nyt? Olisinko onnellisempi ja tasapainoisempi? Olen myös oman kriisiini aikana tajunnut, että menneisyyteen liikaa tuijottamalla ei pääse eteenpäin. Oikeastaan se vain estää toipumisen. Syyllistyn usein koviin itsesyytöksiin ja koen, että ansaitsen pahat asiat joita vastaani tulee. Monet niistä olen itse aiheuttanut, mutta ei oma toiminta voi aina olla oikeutus ja selitys sille, että toiset kohtelevat itseä huonosti. Tunnut olevan aika tietoinen tilanteestasi ja elämästäsi ja uskon, että sinulla on kaikki mahdollisuudet olla vielä onnellinen ja tasapainoinen ihminen! Toivon kaikkea hyvää sinulle ja voimia elämäsi suurissa myllerryksissä!

Kiitos kommentistasi. 🙂
Yritän kaikin voimin pitää kiinni positiivisuudesta. Ajattelen ihanaa lastani (ihanaa, vaikka onkin taas puolitoista tuntia vain itkenyt, ilmeisesti flunssa kiusaa), ja ihania ystäviäni ja perhettäni. Sitä että olen muuten terve.
On ollut jotenkin vaikea suhtautua nykyiseen raskauteen. Aluksi olin onneni kukkuloilla. Kun riitely lisääntyi, mietin etten jaksaisi kahden lapsen kanssa. Tuntui että odotan lasta vain antaakseni hänet isälleen. En tuntenut oloani äidiksi. Kärsin synnytyspelosta, ajattelin jatkuvasti vain esikoiseni usean päivän kestänyttä synnytystä. Jossakin vaiheessa alon todella ymmärtää, että sisälläni tosiaankin kasvaa uusi elämä, johon rakastuin. Nyt en voi kuvitellakaan luopuvani lapsesta mistään hinnasta. Synnytyskään ei enää pelota, vaan tärkein on se lopputulos. Uusi ihana ihminen.
Silti tulee ajateltua millaista elämä on jos eroan nykyisestä miehestäni. Ajattelen esikoistani, joka jäisi kanssani kun kuopus menisi isänsä luo. Jos taas mies ottaisi poikani luokseen, tuntisin "syyllisyyttä" siitä, että mies kantaa vastuuta lapsesta joka ei ole hänen ja miettisin, kohteleeko hän lapsia samoin.
Toisaalta arki on yleensä ihan hyvää. Osoitamme paljon hellyyttä toisillemme ja lapsille. Mies palvoo möhömahaani ja sen uumenissa riehuvaa villiä lapsen alkua. Mutta emme kykene keskustelemaan oikeastaan mistään syvällisemmästä. Puhumme siitä, miten poika on milloinkin syönyt, minne tänään menisimme, mitä söisimme jne. Käymme päivittäin kävellen yhdessä jossakin, mutta puhumme lähinnä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja kun jommalla kummalla on huono päivä, sulkeudumme emmekä ole toisiamme lähellä. En halua opettaa pojalleni tällaista suhtautumista. Hänkin arastelee lähestyä varsinkin miestäni kun tällä on huono päivä. Yritän parhaani mukaan suhtautua lapseeni normaalisti vaikka minun olisi paha olla. Olen yrittänyt huonoina päivinä jutella miehelle, mutta ymmärrämme aina toisemme väärin ja alamme riidellä, lopulta päädymme aina puhumaan erosta.
Hyvinä hetkinä taas tuntuu että olen aivan idiootti ja vainoharhainen. Mieshän on parempi minulle kuin moni pitkiin aikoihin, välittää omalla erikoisella tavallaan.
Tuntuu myös että olen kotona jumissa. Mies käy kuusi kertaa viikossa salilla, on siellä n. kaksi tuntia. Tuona aikana nukutan lapsen ja yritän hiukan edes tehdä omia juttujani. Aina se ei mene niin. Nyt esimerkiksi lapsi ei nuku. Monesti laitan tuona aikana ruuan. Sitten käymme jossakin. Illalla katsomme yleensä telkkaria, joka on tylsää. Mies ei tykkää jos olen koneella. Iltaisin teen joskus keikkahommia, että saisimme rahaa, nyt kun mieskin on työtön. Siitä hän valittaa, että on ikävää jos olen illan pois. Olen sanonut että voin mennä töihin autolla tai vaikka fillarilla, mutta hän haluaa viedä ja tuoda minut. Tuntuu ettei hän luota siihen, että menen oikeasti töihin. Tai sitten hän ei vaan luota minua autonrattiin - hän ei ole koskaan nähnyt minun ajavan.

johnnyboy kirjoitti 16.11.2014 12:14

Olen monesti miettinyt, että jos vain olisi itse osannut nähdä ahdinkonsa jo aiemmin ja olisi hakenut apua, miltä elämä näyttäisi nyt? Olisinko onnellisempi ja tasapainoisempi? Olen myös oman kriisiini aikana tajunnut, että menneisyyteen liikaa tuijottamalla ei pääse eteenpäin. Oikeastaan se vain estää toipumisen. Syyllistyn usein koviin itsesyytöksiin ja koen, että ansaitsen pahat asiat joita vastaani tulee. Monet niistä olen itse aiheuttanut, mutta ei oma toiminta voi aina olla oikeutus ja selitys sille, että toiset kohtelevat itseä huonosti.

Olen monesti näitä juurikin samoja asioita miettinyt. Jos olisin osannut hakea apua nuorempana, vaikka tiesin olevani masentunut, olisinko nyt eri tilanteessa? Toisaalta sitä on turha miettiä. Ainoa keino on mennä eteenpäin, vaikka sitten päivä kerrallaan, hetki hetkeltä. Haluan luottaa siihen että lopulta asiat kääntyvät parempaan. Väistämättäkin.

Olen taas kuumeessa. Väsyttää senkin puolesta hirveästi. Eilen lapsi ei sitten mennyt päiväunille millään ja oli kyllä aika kiukkuinen illan. Muutenkin oma itsetunto on nollassa, mutta noina päivinä tilannetta pahentaa se, että epäilee omaa "pätevyyttään" vanhempana.
Mies on meillä huomattavasti siistimpi. Itse olen enemmän sellainen huithapeli taiteilijatyyppi jolla on aina joku proggis kesken ja nurkat täynnä maalisuteja. Asiasta on riidelty jonkin verran. Nyt yritän siivota jälkeni ja miehen ollessa pois kotoa pyyhin pöydät ja tyhjennän ja täytän tiskikoneen ja mitä milloinkin. Haluan osoittaa teoillani että välitän ja haluan tehdä miehenkin olon hyväksi yhteisessä kodissa. Mies on sellainen että välillä hirveän kiukkuisena alkaa imuroida ja luututa lattioita, jolloin minä ahdistun kun koen etten ole miehen mielestä tehnyt tarpeeksi. Äitini nimittäin käytti hyvän osan nuoruudestani syyttelemiseeni siitä kuinka olin laiska eikä mikään tekemäni työmäärä riittänyt. Mies taas "kiukuttelee koska rakastaa", ei näytä noita negatiivisia tunteita muille eikä yleenaä tod. näk. oikeasti ole minulle vihainen, koen sen vain niin.
Mutta eilen kun pötköttelimme sohvalla, kun lapsi oli viimein nukkumassa, mies silitteli masuani ja juteltiin siinä jotakin tulevasta vauvasta. Sanoin jotakin siitä, kuinka en jaksa touhuta niin paljon kuin haluaisin, niin mies sanoi ettei tarvitse jaksaa. Että teen tarpeeksi kasvattamalla uutta elämää sisälläni. Tuntui hyvältä. Pitkästä aikaa tunsin oloni hyväksytyksi ja kunnolla rakastetuksi. Mies sanoi paljon siitä kuinka tärkeää hänelle oli että minä ja vauva voimme hyvin. Puhui siitä että olemme tärkeitä, kaikki kolme, minä, vauva ja pieni poikani. Rakas ja täydellinen perhe, kuulemma. 😍

Yksinäiset hetket on vaikeita. Alkaa pyöriä päässä jos minkälaista ajatusta, typerää ja katkeraa yleensä. Sitten kun olaan perheenä liikenteessä, niin on helpompaa. Joskus silloinkin tosin..
Mun pitäisi saada mun eksälle sen tavaroita. Se on yksi ainoita syitä, miksi se pitää yhteyttä. Siis tälle, joka ryyppäsi ja henkisesti pahoinpiteli, sille narsistille. Toukokuussa tosiaan selvisi, että vaikka diili oli se, että hän maksaa vuokrat ja minä elämisen, niin hänhän ei vuokria maksanut. Menivät suoraan ulosottoon ja niin tämä "ihana" eksäni onnistui paitsi pahentamaan mielenterveyttäni niin saamaan minulle aikaan luottomerkinnän. Onneksi sain sentään hieman alle 4000 euron yhteisen ulosottovelan (joka olisi tarkoittanut sitä, että minä maksan 4000e ja eksä seilaa siivellä, koska on jo ennestään niin paljon velkaa + ei kiinnosta) jaettua molempien nimiin. Silti joudun nyt siis käytännössä maksamaan kahdesti asumisestani tuossa asunnossa. Lisäksi laskeskelin että eksä on kaikenkaikkiaan n. 3600 euroa velkaa mulle. Osan siitä saan tod. näk. oikeuden kautta takaisin, mutta milloinkohan tuollainen muka saisi monenkymmenen tuhannen euron velkansa maksettua? Sain siis myöhemmin sitten tietää että pelkkää ulosottovelkaa ei ollut ihan vähän vaan n. kymppitonni + kaikki muut velat siihen päälle. Että sellasta. Kiinnostaa ihan simona viedä sen tavaroita yhtään minnekään, mutta toisaalta en halua edes nähdä niitä. Mieli teki lahjoittaa ne hyväntekeväisyyteen, mutta olen liian kiltti niin tehdäkseni.
Tavaroita olis takapaksillinen, jotka oon luvannut viedä hänen siskolleen, koska miestä en halua nähdä (tai siskoa sen puoleen mutta pienempi paha jne.) ja mies taas ei voi hakea tavaroita luotani, koska muutettuani muutin meidän osoitteen maistraattiin salaiseksi juurikin saadakseni rauhaa tältä mieheltä, joka kävi edellisen kämpän alaoven rikkomassa ja huutamassa oveni takana kaikenlaisia huoritteluja yms. Asiaan auttoi vasta kun soitin poliisit. Kukaan tuttavakaan ei halua autaa, koska kukaan ei halua olla mitenkään avuksi tälle miehelle, eivätkä halua edes ajatella milaista ahdistusta minulle tuottaa nähdä nuo tavarat, hoitaa niiden kuljetusta (en siis tosiaankaan haluaisi mennä itse/yksin, varsinkaan kun tuo mies ei tiedä että olen raskaana enkä halua hänen saavan mitään lisäaihetta ryökytykselleni) ja jatkuvasti ahdistua siitä, kun mies kyselee niiden perään. Ja nykyinen mieheni taas ei halua kuullakaan asiasta.
Kaikki rahat menevät tällä hetkellä vuokraan ja ulosottovelkaan, minulle ei jää edes ruokarahaa. Sossu ei laske velkoja menoiksi, joten sossun silmissä tienaamme oikein mukavasti. Kun yhdestä pahasta pääsee, tulee toinen tilalle.
Yritetään silti eteenpäin positiivisin mielin. Veronpalautukset menevät ulosottovelkaan eikä siitä sitten enää hirveästi maksettavaa jääkään. Ja niin kuin mieheni masulle puheli, niin ei meillä rahaa ole, mutta rakkautta sitäkin enemmän. Luotan siihen sitten. 🙂

Vastailin tässä hieman lisäkysymyksiin liittyen kokemaani parisuhdeväkivaltaan, ajattelin josko joku löytäisi lohtua tai vertaistukea näistä myös täällä.

1) LAPSUUDEN KOKEMUKSET

- Oletko kokenut tai nähnyt lapsuudessasi väkivaltaa?
En juurikaan fyysistä väkivaltaa, perheessämme lyömiseen yms. suhtauduttiin vakavasti eikä äitini hyväksynyt lasten kesken esim. läpsimistä. Äiti sen sijaan käytti paljon henkistä väkivaltaa, uhkailemalla mm. isääni erolla, pakottamalla lapset valitsemaan isän ja äidin väliltä mikäli ero tulisi, vihjailemalla itsemurhasta... Kaiken olisi pitänyt tapahtua hänen tahtonsa mukaan. Myöhemmin olen saanut keskusteltua asiasta enemmän veljieni kanssa ja päässyt ehkä paremmin sinuiksi asian kanssa ja oppinut ymmärtämään äitiäni paremmin, vaikka rankkoja ovat yhä nuo hänen manipulointiyrityksensä.

- Missä vaiheessa lähdit lapsuudenkodistasi?
Olisin halunnut lähteä heti peruskoulun päätyttyä, mutta minulla ei itselläni ollut ollenkaan säästöjä ja perheeni rahatilanne ei sitä sallinut että olisin voinut asua yksin. En olisi saanut mitään tukia. Lukion jälkeen muutin pois. Se oli rankkaa, sillä äitini syyllisti minua hirvittävästi omasta yksinäisyydestään ja pahasta olostaan.

- Minkälaiset välit sinulla on vanhempiisi?
Nykyään melko hyvät. Tiedän olevani heille hyvinkin tärkeä ja lapseni myös. Isäni kanssa juttelemme puhelimessa toisinaan ja tulemme yleensä hyvin juttuun. Äiti soittelee useammin, mutta myös kimpaannun häneen nopeammin. Hän yhä jatkaa manipulointiaan, mutta nykyään osaan paremmin suhtautua siihen. Silti hän onnistuu pahoittamaan mieleni usein.

- Onko sinulla ystäviä/sukulaisia tukena?
On, olen veljieni kanssa läheinen ja on muutamia ystäviä, joihin tiedän voivani luottaa. En kuitenkaan mielelläni "kuormita" heitä, vaan juttelen mieluummin esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle.

- Oletko aiemmissa suhteissasi kokenut väkivaltaa? - Oletko ollut aiemmin useammassa väkivaltaisessa parisuhteessa?
En nuorempana, vain näissä kahdessa nykyistä edeltäneessä.

2) VÄKIVALLAN ALKAMINEN

- Minkälaista väkivaltaa olet kokenut?
Toinen miehistä (J) oli jonkin sortin narsisti. Hän käytti henkistä väkivaltaa. Hän antoi ymmärtää minun olevan syypää hänen ongelmiinsa, jotka nyt myöhemmin ajateltuna ja monenlaisten asioiden selvittyä olivat alkaneet jo aikoja sitten. Hän syyllisti minua, antoi minun ymmärtää olevani huono puoliso, huono äiti, riittämätön. Hän käytti minua myös rahallisesti hyväksi. Toinen mies (P) taas pahoinpiteli minut fyysisesti, mm. heitteli seiniä päin, ravisteli, löi, töni minua pöytää päin... Hän myös yritti tuhota omaisuuttani.

- Missä vaiheessa suhdettanne väkivalta alkoi?
J:n kanssa vasta muutettuamme yhteen. Ensin pienissä asioissa, koko ajan lisääntyen. Aluksi hän saattoi esimerkiksi syyttää, että halusin kahlita hänet kotiin ja estää häntä rentoutumasta, kun en olisi halunnut hänen juovan. Hän käytti tekosyynä raskasta työtä - hänhän meillä töissä kävi, kun minä "makasin kotona" (olin koulussa silloin kun en raskauden vuoksi ollut liian kipeä sinne mennäkseni). Tosiasia kuitenkin oli paljastuessaan, että hän käytti kaikki "vaivalla tienaamansa rahat" itseensä (mitä nyt palkkapäivinä halusi hemmotella esim. ostamalla kukkia tai lahjomalla muuten) ja minä joudun nyt maksamaan uudelleen tuosta ajasta elämässäni ulosottovelkojen muodossa. Olimme yhdessä n. 2-3 kk ennen kuin muutimme yhteen. Jaksoin henkistä väkivaltaa miltei vuoden. P:n kanssa olimme tapailleet/olleet yhdessä ehkäpä kuukauden, kaksi, kun hän suuttui ja pahoinpiteli minut. Suhde loppui siihen.

- Miten väkivalta on muuttunut parisuhteen aikana?
J:n kanssa sen voisi ajatella ainakin voimistuneen. Aluksi hän antoi vain ymmärtää minun olevan turhan takertuva, kun en halunnut häntä päästää joka viikonloppu juomaan (ja nämä juomisreissut tapahtuivat siitäkin huolimatta, että meillä oli hänen lapsensa viikonlopun hoidossa. Tämän lisäksi hän saattoi olla vuorokaudenkin teillä tietämättömillä vastaamatta puhelimeen jne. Monesti hän joutui myös tappeluun.). Pian hän alkoi syytellä minua uskottomuudesta, joka ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Hän suhtautui minuun nuivasti minun tullessani hänen lähelleen (mutta minä yritin aina olla avoin, kun hän hakeutui minun seuraani), hän selvästi salaili asioita. Hän syytti yhä enemmän minua juomisestaan, siitä että siitä oli "tulossa" hänelle ongelma (tällä verukkeella hän saattoi juoda aina enemmän ja enemmän), myös siitä ettei hänellä ollut vapaa-aikaa. Lopulta olin syyllinen suurin piirtein kaikkeen. Sain tietää hänen pettäneen, mutta sitä hän ei myöntänyt vaan jatkoi valehtelua asiasta. Silloin olin vainoharhainen ja hullu, hänhän vihasi eksäänsä... Kun lähdin, ääni kellossa muuttui. Hän lupasi parantaa tapansa, hakea apua jne. Yhteen muuton jälkeen näin hetkellisesti tapahtuikin, mutta pian juominen ja sen salailu vei mennessään. Olin helppo uhri, ensin viimeisilläni raskaana ja sitten pienen lapsen väsyneenä äitinä. Hänen mielestään jopa kävelin liian kovaäänisesti. Kaikki mitä tein oli yksinkertaisesti väärin. Koiran kanssa en jaksanut lenkkeillä, sillä synnytyksen jälkeiset kivut olivat sietämättömät ainakin 5kk synnytyksen jälkeen. Hän taas ei koiraa viitsinyt ulkona käyttää, olihan hän töissä. Koiran tekemiä tuhoja tai jätöksiä hän ei halunnut siivota, koska oli minun vikani ettei koira saanut tarpeeksi liikuntaa. Lasta hän kuulemma rakasti, mutta ei olisi millään tehnyt mitään hänen eteensä. Vasta kun sain kunnolla tarpeekseni ja muutin pois, hän myönsi pettämisen. Luuli kai, että saisi minut vielä houkuteltua takaisin, sillä olin koko ajan sanonut, että vain olemalla rehellinen minulle ja itselleen hän saisi jatkaa kanssamme.

- Oliko väkivalta satunnaista vai tapahtuiko sitä säännöllisesti?
Aluksi satunnaista, sittemmin säännöllistä.

- Minkälaisiin tilanteisiin väkivalta on liittynyt?
Useimmiten alkoholi on ollut mukana kuvioissa, tavalla tai toisella. J syyllisti minua myös selvin päin, mutta käytti näitä asioita tekosyynä sille, miksi hän tarvitsi aikaa tuulettua (siis juoda). P taas oli äärimmäisen hellä ja kiltti selvinpäin, mutta humalassa kaikkea muuta. Monesti kyseessä J:n kanssa oli myös hänen oma syyllisyydentuntonsa: hän syytti minua uskottomuudesta oltuaan itse uskoton, hän syytti minua mustasukkaisuudesta, vaikka minä en olisi saanut edes jutella miespuolisten ystävieni kanssa jne. P taas raivostui mustasukkaisuudessaan, kuvitteli minulla olevan yhä jotakin vipinää J:n kanssa.

- Miten vastasit kokemaasi väkivaltaan?
Toisinaan J:n kanssa riitelimme kovastikin, huusimme lähinnä. Minä osaan olla melko temperamenttinen, enkä siksi ehkä olisi koskaan uskonut joutuvani tuolla tavalla hyväksikäytetyksi. Mutta useimmiten syytin itseäni kaikesta mitä tapahtui. Epäilin, että minä tosiaan aiheutin kaikki ongelmat suhteessamme omalla käytökselläni, minä olin myös se joka pyysi seuraavana päivänä anteeksi. Minä olin se, joka hoivasi krapulaista ja silitteli hiuksia, vaikka itse olin viettänyt yöni itkien ja paniikkihäiriö seuranani. P:n kohdalla ilmoitin yksiselitteisesti, että kaikki oli ohi, enkä ole pitänyt häneen yhteyttä sen koommin, vaikka hän on lepyttelyviestejä minulle lähettänyt ja yrittänyt saada minua takaisin. Hän on myös yrittänyt syyllistää minua tapahtuneesta ja manipuloida ("jos en saa sinua, ei ole mitään syytä elää" jne.), mutta en ole antanut niiden vaikuttaa, vaan ymmärrän, ettei terve ihminen toimi, kuten hän toimi. Lisäksi sain yhteiseltä tutulta myöhemmin kuulla, että hän oli pahoinpidellyt ennenkin. Osasin siis laittaa perspektiiviin sen, etten minä todellakaan tehnyt mitään väärää kysellessäni eksäni perään, kun en tiennyt oliko hän hengissä vai ei. Myöhemmin olen samaa yrittänyt J:n kohdalla, sillä olen kuullut paljon hänen entisistä/suhteen aikana jo olemassa olleista ongelmista vasta meidän erottuamme.

- Millä keinoilla pyrit muuttamaan puolisosi käytöstä?
Yritin puhua J:lle hänen masennuksestaan, joka oli melko selvää alusta alkaen. Yritin rohkaista häntä hakemaan apua, olinhan itsekin masentunut ja siten tiesin mistä puhuin. Pyysin häntä vähentämään juomista (joskus myös kokonaan lopettamaan, mutta kuten arvasinkin, vastareaktio oli entistä suurempi alkoholin kulutus), edes silloin kun hänen lapsensa oli paikalla. Lopulta sain hänet hakemaan apua, mikä oli edes jonkinlainen askel eteenpäin.. Ainakin hetkellisesti. Yritin olla hänelle avoin ja puhua kaikesta. P:n kohdalla en edes yrittänyt, periaatteeni on aina ollut se, että kun kerran lyö, lyö myös tulevaisuudessa.

3) VÄKIVALLAN VAIKUTUKSET

- Mitä tuntemuksia väkivalta aiheutti sinussa?
Itseinhoa, itsetunnon laskua, vihaa, katkeruutta... Tuntui ja tuntuu yhä käsittämättömältä, että tuhlasin aikaani moisiin idiootteihin, jotka vain tekivät kaikkensa pilatakseen elämäni. Miksi en ollut vahvempi? Miksi en nähnyt mitä tapahtui? Kuinka saatoin rakastua moisiin miehiin, jotka eivät selvästikään arvostaneet minua laisinkaan? Nyt joudun kirjaimellisesti maksamaan noiden suhteiden vaikutuksista paitsi ulosottovelkana, myös nostettuna masennuslääkityksenä. Päivittäin koen alemmuudentunnetta, yksinäisyyttä, katkeruutta... Haluaisin pyyhkiä kaksi viimeistä vuotta elämästäni ja elää ne aivan eri tavalla. En tiedä miten pääsisin tunteesta eroon, vaikka tiedän ettei toiveeni ole mahdollista. En myöskään kykene kunnolla ajattelemaan tulevaisuutta kun menneisyys kalvaa miltei jatkuvasti.

- Mitkä olivat mielestäsi ne tekijät, jotka laukaisivat kokemasi väkivallan?
En osaa sanoa miesten kohdalta, miksi näin kävi. Omalla kohdallani olen miettinyt sitä, että olin hyvin haavoittuvassa tilassa ja tavallaan sen kautta mukauduin. Toivoin parempaa ja uskoin lupauksiin, sillä halusin parasta lapselleni. Nyttemmin olen tajunnut, että parasta lapselleni olisi ollut kasvaa kahden äitinsä kanssa. Olisin ollut tarpeeksi vahva yksinhuoltajaksi, mutta en luottanut itseeni tarpeeksi.

- Osasitko ennakoida tulevaa väkivaltaa?
J:n kohdalla ajan kanssa kyllä. Tiesin, että aina tulisi taas se päivä, kun itkisin ja hän ryyppäisi. P:n kohdalla hänen juodessaan ennemminkin arvelin kohtaavani samankaltaista henkistä väkivaltaa kuin J:n kanssa, en osannut odottaa hänen käyvän käsiksi.

.- Onko puolisosi uhkaillut ym. sinua tai lähipiiriäsi suhteen aikana tai sen purkautumisen jälkeen?
J tuli riehumaan oveni taakse ja haukkumaan minua, eikä välittänyt vaikka sanoin lapsen olevan nukkumassa. Hän myös käski nykyistä avopuolisoani ottamaan häneen yhteyttä, sillä hän halusi selvittää välejä (nyrkein). Hän antoi ymmärtää, että kävisi avopuolisoni kimppuun tämän kohdatessaan, mitä en epäile ollenkaan. Hänellä ei ole koskaan ollut estettä tapella miesten kanssa.

- Uskoitko olevasi syyllinen kokemaasi väkivaltaan?
Uskoin, henkiseen väkivaltaan. Fyysistä en voinut hyväksyä enkä usko tehneeni mitään väärää olemalla huolestunut ihmisestä, jonka kanssa jaoin elämäni melkein vuoden verran.

- Jouduitko puolustelemaan puolisosi käyttäytymistä itsellesi tai muille?
Jatkuvasti, tein niin myös huomaamattani. Selittelin asiat aina parhain päin, "tuskin J on pettänyt, kun vihaa eksäänsä niin paljon, se eksä on vain katkera ja valehtelee rikkoakseen meidän suhteen", "on J ollut juomatta jo monta viikkoa, kyllä nyt asiat on paremmin", "olinhan mä kieltämättä aika väsynyt ja tyly sitä kohtaan, en ois saanut tehdä niin tai näin".

- Tunnistitko kohtaamasi väkivallan väkivallaksi?
Oikeastaan kunnolla vasta myöhemmin. Suhteen aikana sitä ajatteli, että kaikissa suhteissa on riidanaiheensa. Joissakin tilanteissa kyllä mietin, ettei näin saisi ihmistä kohdella, varsinkaan jos rakastaa, mutta vasta myöhemmin sitä tajusi ongelmien laajuuden.

- Miten väkivaltainen parisuhde vaikutti/rajoitti elämääsi?
En ollut yhtään niin paljoa tekemisissä perheeni kanssa, välini huononivat vanhempieni kanssa entisestään, olin jatkuvasti väsynyt ja yksinäinen, tulin helpommin kipeäksi ja olin usein migreenissä... En oikeastaan käynyt ulkona, en tavannut suuremmin ystäviäni. Erakoiduin. En käynyt edes kaupassa, sillä mies halusi hoitaa sen (saadakseen ostaa mitä halusi).

4) PUOLISOSTA EROAMINEN

- Mitkä ovat mielestäsi ne syyt, joiden vuoksi jäit väkivaltaiseen parisuhteeseen?
Halusin uskoa lupauksiin ja parempaan. Rakastin miestä, vaikka nyt on vaikea ymmärtää miksi. Hän halusi olla lapselleni isä ja koin, että hän olisi voinut olla hyvä isä niin halutessaan. Tahtoa ei vain ollut tarpeeksi. En halunnut lapseni jäävän paitsi mistään, vaikka nyt ymmärrän että lapseni olisi ollut parempi olla hyvinvoivan (tai ainakin paremmin voivan) äidin kanssa kahden. Syytin liiaksi itseäni tapahtuneesta.

- Oletko eroamisenne jälkeen harkinnut palaavasi yhteen puolisosi kanssa?
J:n kanssa palasinkin usein yhteen, vaikka periaatteeni on aina ollut, ettei eksän kanssa kannata palata yhteen. Eroon on aina syynsä ja jos niitä ei ole käsitelty, yhteen on turha palata. Kun lopulta sain tarpeekseni, en ole enää harkinnutkaan palaavani yhteen hänen kanssaan. P:n kanssa en edes ajatellut palaavani yhteen.

- Miksi olet palannut takaisin suhteeseen?
Aina jokin muuttui hieman; J haki apua, kävimme pariterapiassa... Silti lopulta mikään ei muuttunut. Kun koin, ettei enää keinoja ole, ei ollut tarvetta palata yhteenkään.

- Mitä tunteita puolisosta eroaminen aiheutti sinussa?
Helpotusta ja katkeruutta. Toisaalta olin helpottunut, että pääsin aloittamaan uuden elämän, mutta katkera kaikista hetkistä jotka olin "tuhlannut". Katkera siitä, että yritykseni pelastaa suhde menivät hukkaan. Etten ollutkaan tarpeeksi.

5) VÄKIVALLAN SALATTAVUUS:

- Minkälaista kohtelua olet saanut omasta mielestäsi muilta ihmisiltä, kun olet kertonut heille

kokemastasi väkivallasta?
Sääliä, ihmetystä. Moni näkee minut hyvin itsevarmana ja vahvana, ja heidän on vaikea ymmärtää että "jopa" minun ylitseni on voitu kävellä näin. Enimmäkseen on kuitenkin haluttu auttaa. Toiset ovat olleet vähätteleviä tai jopa kommentoineet kuin olisin ansainnut saamani kohtelun, itsehän olin suhteeseen jäänyt. Läheiset kuitenkin ovat olleet rohkaisevia, välittäviä ja valmiita juttelemaan asian kaikista puolista, joten vähemmän läheisten ihmisten negatiiviset mielipiteet ovat saaneet jäädä omaan arvoonsa.

- Oliko sinun helppo kertoa kokemastasi väkivallasta vai jouduitko piilottelemaan sitä muilta?
Ei ollut helppoa, varsinkaan läheisille. Olen aina kokenut vieraille puhumisen helpottavampana, sillä pelkään kuormittavani läheisiäni. Esim. psykiatriset sairaanhoitajat tekevät työtään, eivätkä yön pimeinä tunteina mieti, että voi sitä tyttöparkaa kun joutui kärsimään. Sen sijaan läheiset ottavat liiankin helposti rakkaan ihmisen ongelmat kannettavakseen. On kuitenkin ollut helpottavaa huomata, etteivät läheiset tuomitse.

- Haitko apua kokemaasi väkivaltaan?
Psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla kävin ja lääkeannostani nostettiin.

- Koitko halua eristäytyä kotiin?
Usein, yhä edelleenkin. Välillä tuntuu raskaalta kohdata ulkomaailma. Tuntuu katkeralta nähdä onnellisia pareja ja ihmisiä, vaikka itselläkin tällä hetkellä on asiat periaatteessa ihan hyvin.

- Vaikuttiko puolisosi sinun yhteydenpitoosi ystäviisi ja sukulaisiisi?
Vaikutti, tuli puhuttua paljon pinnallisemmin asioista enkä itse oikeastaan suuremmin ottanut muihin yhteyttä.

- Miten perheesi ja ystäväsi ovat suhtautuneet kokemaasi väkivaltaan?
Hienosti. He ovat olleet tukenani ja myös suuttuneet asiaan kuuluvalla tavalla. On ihan helpottavaa päästellä hieman paineita ystävän kanssa huutamalla kilpaa siitä, kuinka väärin on joutunut kohdelluksi.

6) NYKYTILANNE

- Kärsitkö vieläkin kokemasi väkivallan vaikutuksista?
Miltei päivittäin. Palaan helposti miettimään sitä, mitä oikeastaan tapahtui ja pelkään jatkuvasti, että niin käy uudelleen. Arkipäivän tilanteet tuovat monesti mieleen menneisyydestä kaikenlaista ja nostavat pintaan monenlaisia tunteita. Olen katkera, enkä lainkaan pidä siitä itsessäni, mutta en tiedä kuinka asiat käsittelisin niin, että katkeruus väistyisi. Teen kuitenkin parhaani käsitelläkseni asiat järkevästi ja yritän antaa ensisijaisesti itselleni anteeksi paitsi menneet, myös nyt tuntemani tunteet.

- Kauanko parisuhteenne on kestänyt/kesti?
J:n kanssa n. vuoden, P:n kanssa vain joitakin kuukausia.

- Oletko joutunut turvautumaan päihteisiin kokemasi väkivallan vuoksi, mihin?
En.

- Jälkikäteen mietittynä, oliko suhteenne alussa jo merkkejä puolison hallitsevasta käytöksestä?
Oli. Sitä olen myös katunut usein, etten ottanut näitä merkkejä tosissani ja uskonut ensivaikutelmaani ja luottanut tarpeeksi näihin tunteisiini.

- Mitä keinoja sinun paranemisprosessiisi on kuulunut suhteesta irrottautumisen jälkeen?
Olen käsitellyt asiaa sairaanhoitajan kanssa, läheisteni, olen kirjoittanut päiväkirjaa ja mielenterveysaiheisille keskustelupalstoille. Olen myös yrittänyt tietoisesti luoda uusia unelmia, miettiä mitä elämässäni haluaisin tehdä, rakentaa turvallista elämää lapseni kanssa.

- Miten suhtaudut nykyisin puolisoosi?
En ole enää juurikaan kummankaan pahoinpitelijän kanssa tekemisissä. J:n kanssa lähinnä raha-asioiden vuoksi, mutta mahdollisimman vähän. Olen uudessa suhteessa ja pelkään pilaavani kaiken näiden menneisyydessä tapahtuneiden asioiden vuoksi. Minun on äärimmäisen vaikea luottaa tai antautua parisuhteeseen, minua myös loukkaa asiat jotka eivät ennen loukanneet. On toisinaan vaikea selittää, miksi on niin huono olla tai miksi en vain jaksa, ja pelkään että kanssani oleminen käy puolisolleni liian raskaaksi. Ymmärrän, ettei masentuneen kanssa ole helppoa olla. Toivon, että saamme yhdessä ja erikseen asiat selvitettyä, mutta toisaalta meillä on hyvin erilaiset maailmankatsomukset, enkä tiedä onko se mahdollista. On vaikea pysyä luottavaisena kaiken tapahtuneen jälkeen, saatika tietää milloin vain kannattaisi luovuttaa ja milloin jatkaa. Olen melko hukassa sen suhteen mikä on tervettä käytöstä suhteessa ja mikä ei.

Ei tässä taas tiedä miten pitäisi olla. Toissailtana mies takertui muhun kiinni ja kutsui nimillä armas ja sydänkäpynen. Aloin nauraa että kuulostat siltä kuin kulkisit vaaleanpunaiset lasit silmillä. Ihmetteli että miten niin, "kun kuulostat niin umpirakastuneelta!" "Mähän oon umpirakastunut", vastasi, "suhun."
Viime yönä kumpikaan ei saanut nukuttua niin kysyin saisinko tulla halimaan. Vastaus oli tympääntynyt "no kai sä saat". Yleensä on aina tykännyt kun silittelen. Sanoo että meinaa aina nukahtaa siihen. Eipä tainnut olla mun kosketus jota nyt kaipasi.
Tänään on ollut taas kuin ahteriin ammuttu karhu. Tiuskii koko ajan kaikesta, ihan samanlaista kuin silloin kun haikaili eksänsä perään. Eikä kerro mikä painaa.
En tiedä miten päin olla kun kaikki on väärin eikä mistään voi sanoa mitään. Ei tällaista jaksa..

Saa näihin mun pälinöihin vastata ihan rohkeasti. 😉 Eikä tarvitse olla niin tähdellistäkään sanottavaa.
Olihan äsken taas fiilis. Oon muotialalla ja maanantaina menossa yksiin pienimuotoisiin kuvauksiin, johon mut pyydettiin tekemään mallille meikki. No, en todellakaan ole mikään maskeeraaja (vaikka se voisi olla hauskaa), mutta lupauduin. Aloin testailla ideoita omaan naamaani äsken ja kun sain oikein viimeisen päälle oppien mukaan tehdyn meikin valmiiksi (myönnetään, että tässä ajattelin nimenomaan kuvausta ja mallin kasvoja, en niinkään omiani tai sitä, onko soveltuva arkimeikiksi), katsoin peiliin. Ja mikä ränsistynyt vanhan näköinen eukko sieltä tuijottikaan! Onko ihme jos edes oma mies ei jaksa innostua tuollaisesta väsyneestä ja masentuneesta rääsyisestä mammasta.
Olisi kiva osallistua tuohon live-chattiin maanantaina. Riittämättömyyden tunnetta riittäisi vaikka muille jakaa. On sellaiseen aikaan, etten tod. näk. voi osallistua. Harmi.
Kaiken pitäisi taas olla ihan hyvin, mutta silti olo on yksinäinen ja tyhjä. Jos tuo miehen eksä ois sinkku, niin todennäköisesti eroaisin miehestä. Mikä mä olen onnen tiellä seisomaan, kun kaipaavat kerran toisiaan niin kovin? En pysty miehelle tästä puhumaan, en kykene myöntämään että olen viestejänsä lukenut. Yritän vain päästä yli ja ajatella, että ystävyyteenkin pohjautuva parisuhde voi olla ihan hyvä. Vaikka millaisia ystäviä me olaan, kun ei voida edes keskenämme jutella? Onhan meillä yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita (valokuvaus, matkustelu, ulkoilu, liikunta..), mutta kuinkahan pitkälle nekään kantaa? Tuntuu etten oikein voi olla oma itseni. Etten "saa" tehdä niitä juttuja kuin haluaisin, kuulematta jonkin sortin halveksuntaa tai saamalla mököttävää avopuolisoa. Mietin jo, että jos eksä kerran on omaa miestään valmis pettämään, niin olisiko vain helpompaa antaa omalle lupa mennä. Jos sitten saisin sen tyytyväisen, ihanan, lapsia rakastavan miehen takaisin. Ja sitten taas mietin että mikä ihmeen parisuhde se sellainen on, jossa taas asetan muiden halut omieni edelle. Olisinko oikeasti valmis siihen henkiseen paineeseen, jonka tuollaisesta tilanteesta saisin, vain siksi että lapset saisivat kasvaa päällisin puolin onnellisessa perheessä - mitä nyt äiti aina silloin tällöin itkisi itsensä uneen...
Ajatukset ovat sekavia. Olo on yksinäinen. Missään ei oikein ole mitään järkeä. Keskityn piirtämiseen, niin ahdistus ei pääse kasvamaan liian suureksi. Tuli jo "tilausta" potretista, mies sanoi että ala potrettipiirtäjäksi. Aina kun mietitään mistä saisi rahaa. Mielelläni sitä taidetta tekisin vaikka kaikki päivät, vaan sekin on aika kaukainen unelma.

olen lukenut kirjoituksiasi täällä ja miettinyt elämääsi ja sitä, miten sinulla menee. On ikävä lukea, että tunnet noin voimakasta riittämättömyyden tunnetta. Tiedän itse omasta kokemuksesta miltä tuntuu kun kokee itsensä arvottomaksi ja kumppanilleen kelpaamattomaksi. En oikein pysty käsittämään, miksi miehesi pitää yhteyttä exäänsä ja haikailee tämän perään, jos kuitenkin on ja (käsittääkseni?) haluaa olla sinun kanssasi? Tiedän myös oman kokemukseni kautta, että jatkuva epäilys on todella kuluttavaa ja raastavaa ja vie loputkin voimat ja mielenterveyden rippeet. Toivon todella, että miehesi tajuaisi lopettaa yhteydenpidon ja keskittyä sinuun ja teidän perheeseen! Sinuna kyllä yrittäisin puhua asiasta ja sanoisin suoraan miltä sinusta tämä tuntuu. Ehkä se herättäisi miehesi havahtumaan tilanteeseen ja keskittymään olennaisiin asioihin? Toki hän varmaan loukkaantuisi siitä että olet viestejä salaa lukenut, eihän se oikein ole. Toisaalta samaan itse alentuneena ymmärrän hyvin miksi niin olet tehnyt. Ja ymmärrän myös omaa avopuolisoani paremmin nyt kun itselin olen salaa hänen yhteydenpitoa exäänsä lukenut. Vaikka se ei ole oikein, on hyvä muistaa että loppujen lopuksi kyseessä on aika "pieni" paha jos suhteuttaa siihen että oma kumppani pettää tai suunnittelee sellaista. Tämä varmaan jakaa mielipiteet ja tuomitsin ennen itsekin tuollaisen ihan ehdottomasti...

On mukava lukea, että olet kuitenkin pystynyt säilyttämään luovuutesi ja mielenkiinnon tekemistä kohtaan vaikka tilanteesi onkin vaikea. Pidä siitä kiinni ja yritä tehdä mukavia ja itseäsi kiinnostavia juttuja🙂 Itselläni on toimintakyky käytännössä kadonnut ja en oikein pysty muuhun kuin 24/7 oman tilanteeni analysointiin ja tulevaisuuden murehtimiseen. Järki sanoo että keskity nyt hyvän tähden johonkin muuhun, ei vaan enään kykene.

Sanot myös, että ajattelet miehesi pitävän sinua kulahtaneena ja epähaluttavana. Onko hän sanonut niin? Luulen että masennuksessa usein käy niin että asettaa oman viehättävyyden ja kelpaamisen kyseenalaiseksi ja koska itse ajattelee itsestään niin, alkaa väkisinkin uskomaan että myös muut ajattelevat niin. Toivottavasti löytäisitte avoimen keskusteluyhteden ja kertoisitte molemmat toisillenne mitä ajattelette. Toi että jahkailet mielessäsi mitä miehesi exästään haluaa ja että kelpaatko hänelle on tosi kuluttavaa ja ette voi pidemmän päälle niin jatkaa. Vaikka itsellänikin on vaikeuksia arvostaa itseään, sanon silti että jokainen on hyvä ja kelpaava kaikista puutteista ja virheistään huolimatta ja ansaitsee onnen! Se että estää sen itseltään onkin sitten vaikeampi juttu ja sen kanssa tässä itse painiskelen. Tsemppiä sinulla Nanie!

Kyllä hän ainakin sanoo haluavansa olla meidän kanssamme, mutta toisaalta sanoo että oliai vain helpompi olla yksin, kun ei osaa parisuhteessa olla eikä halua mua turhaan loukata omalla käytöksellään. Huonoina päivinä, siis silloin kun hän vain tiuskii ja sulkeutuu itseensä, ajattelen että menköön. En oikeastaan edes murehdi silloin vaikka jättäisi meidät. Mitä se kertoo mun välittämisen ja rakkauden tasosta? Toisaalta mietin että olenko vain niin masentunut ja tottunut tulemaan hylätyksi jne että suojaudun ajattelemalla noin? En oikein erota mitä tunnen häntä kohtaan ja mikä on masennusta ja mikä vanhoja traumoja. Siksi haluaisin päästä lääkkeistä eroon, tuntuu että vaikka masennus pahenisi, saisin ehkä henkisen kompassini takaisin joka on ollut hukassa lääkkeiden aloittamisesta saakka.
Olen yrittänyt puhua vaikka ja mistä, mutta en oikein saa vastakaikua, eikä hän tosiaan kerro omista kokemuksistaan tai tunteistaan. Ja välillä tuntuu ettei hän edes haluaisi kuulla menneisyydestäni. Tuntuu turhalta edes yrittää, että kerjään vain verta nenästäni puhumalla vaikeista asioista. Ne tilanteet kun menevät aina joko niin että alamme riidellä jostakin typerästä tai sitten hän vetäytyy entisestään itseensä ja kadun, että koskaan sanoin mitään. Tiedän että hyvät hetket pitäisi käyttää vaikeiden asioiden puimiseen, ettei tunnekuohuissa tule sanottua harkitsemattomia asioita, mutta hyvät hetket haluan vain rauhoittua ja nauttia olemisesta kerrankin, huonot taas yritän ohittaa mahdollisimman pienellä.
Tiedän että se on väärä tapa ja minun pitäisi kertoa, mutta tuntuu etteivät voimat riitä.
Piirtäminen on oikeastaan tällä hetkellä ainoa tapa paeta todellisuutta. En edes piirrä mitään ihmeellistä, aivottomasti luonnostelen valokuvista kasvoja. Saan ainakin keskittyä muuhun kuin tunteisiini. Päivässä on kaksi tuntia "omaa aikaa", kun mies on salilla. Suurin osa ajasta menee lapsen kanssa, yleensä vähintään tunti seuralaisena autoleikeissä ja sitten nukuttuaessa. Sitten yleensä pienesti siivoilen, jos jaksan. Jos en, lueskelen tukinettiä ja selaan tumblria, itken tai piirrän tai kirjoitan päiväkirjaa. Ja sitten yritän taas olla siedettävä ihminen, jaksaa touhuta, laittaa ruokaa... Joskus haluaisin vain kadota sohvan sisuksiin, mutta en voi.
Ei hän sanonut ole, mutta hyvin harvoin mitään kehuakaan sanoo. Ja eilen oli puhetta mun "tyylistä", siis siitä joka joskus oli ja nyt en jaksa edes hiuksia kammata ja mitkään vaatteet eivät mene päälle enkä oikeastaan jaksa välittää. Hän totesi vain että kai sullakin jotain nättejä vaatteita on, en mä niitä oo kaikkia nähnyt. Ja sanoi ettei se nyt olis vaikeaa vähän edes pitää huolta itsestään. Hän on sanonut lähinnä asioita, että mulle sopisi pidemmät hiukset paremmin, näyttäisin paremmalta niin tai näin tms. Väistämättä ajattelen hänen pitkätukkaista hoikkaa eksäänsä. Minä olen tällainen amatsonin mittainen pian lahden lapsen äiti, jolla ennen oli siilitukka tai irokeesi. Aika kaukana hänen ihanteestaan siis, ilmeisesti. Mutta haluan silti olla oma itseni, enkä sitä mitä minulta odotetaan, ja tuntea oloni tyytyväiseksi niin.
Nyt oon niin monta kertaa katkaissut ajatuksen kesken kaiken, kun on pitänyt poliisiauto kaivaa tv-tason alta, etten muista mitä muuta kirjoitit. 😀

Oon aivan loppu. En vain jaksa enää. Elämä on joka päivä samaa pskaa ja vaikka rakastan lastani yli kaiken, en jaksaisi edes häntä hoitaa. Haluan vain olla yksin ja nukkua - mieluusti kokonaan pois.

Alkanut pikkuhiljaa ymmärtää mihin tämä elämä tässä väistämättä on kulkemassa. Ei mulla ja avopuolisollani oikeastaan ole mitään yhteistä. Olen raivoisasti halunnut pitää siitä uskosta kiinni, että tässä on se ihminen jonka kanssa "kuulun" yhteen mutta mitä enemmän olen asiasta jutellut ja sitä miettinyt, olen ymmärtänyt ettei niin ole. Rakkaus, joka meidän välillä on, on enemmän sellaista toverillista. Kaikki intohimo tuntuu kuolleen alle vuodessa tapaamisestamme. Jokainen päivä yhdessä tuntuu vain eron pitkittämiseltä. Voimme ehkä olla tässä suhteessa tyytyväisiä, mutta en usko että voimme koskaan kumpikaan olla onnellisia.

En oikein tiedä miten antaisin itselleni anteeksi sen, että olen tehnyt (myöhemmin ajateltuna melko harkitsemattomasti) kahden miehen kanssa lapsia. Kuvittelin tämän suhteen olevan jotakin enemmän, mutta jatkuvasti mietin mitä elämä olisi lasten kanssa kahdestaan. Itse yksinhuoltajuus jne ei pelota, mutta ajattelen poikaani, miten rakastaa isäpuoltaan, ja sitä miltä pojasta tuntuisi jäädä kotiin, kun toinen lapsi lähtisi isänsä luo. Hänellä ei olisi toista vanhempaa jonka luo mennä. Siinä tuntee olonsa väistämättä eriarvoiseksi, vaikka minulle ovat aivan yhtä rakkaita ja tärkeitä. Tuntuu myös oudolta ajatella että toinen lapsista jäisi isälleen - että me olisimmekin poikani kanssa se "viikonloppuperhe"... En osaisi olla lapsestani erossa, en tiedä miten käsittelisin sen. Kaduttaa raskaus, ja sitten häpeän katumustani, sillä lapsi on toivottu ja rakastettu.

Yöllä palasi mieleeni kuinka mieheni sanoi eksälleen ettei ole ketään kohtaan tuntenut samoin kuin häntä. Nyt en pääse ajatuksesta eroon ja kyyneleet pyrkivät silmiin koko ajan. Mies kyselee mikä mulla on, mutta en pysty puhumaan. Sanon vaan ettei mikään tai etten tiedä. Haluaisin tämän kaiken vain... Loppuvan. En jaksaisi enää.

Edellisyön nukuin sohvalla kun oli vaan niin huono olla, en vaan saanut miehen vieressä nukuttua. Eilisen mies sitten oli oikein ihana, kehui mua ja oli hellä. Ja tänään aamulla vielä kehui, mutta suuttui pojalle ja alkoi taas huutaa pojalle. Meni hermo ja tiuskaisin ettei tarvitse lapselle huutaa. Siitä asti mies on mököttänyt. Tiuskii vaan ja huutaa pojalle ja mulle ei puhu ollenkaan. Ei jollen kysy suoraa kysymystä, eikä aina silloinkaan.
Ajattelin huomenna soittaa josko kämpän saisi mun nimiin, vaikka oonkin luottotiedoton. En jaksa tällaista.