oon tosi pahoillani sun puolesta. masennus on sairaus, jota kaikki eivät ymmärrä tai jaksa. myös oma puolisoni lähti, koska ei jaksanut itse masennustani. mä pystyn hyvin kuvittelemaan mitä koet. oon ite 34-vuotias.

mulla on itellä 5- ja 8-vuotiaat tytöt. lapset sopeutuu ja selviää aikuisten erosta todella hyvin. usko pois, minä tiedän. mä olen yrittänyt lasten kanssa kaikki omat viikonloppuni ja loma-aikani. olen puhunut lapsille avoimesti erosta ja ennen kaikkea omasta sairaudestani. pienempi ei vielä aivan ymmärrä, mutta isompi kyllä. silti tunnen huonoa omatuntoa, kun en jaksa täysillä heidän kanssaan. molemmat yrittävät parhaansa lohduttaa minua. muista ottaa vastaan se, mitä lapsesi sinulle antaa. yritä nauttia niistä pienistä hyvistä hetkistä.

en oikein osaa sanoa mitään järkevää, mutta jaksa uskoa parempaan. parempi tulevaisuus on varmasti edessä. niin mä ainakin haluan uskoa, vaikka elämä onkin mennyt näin.

mankka kirjoitti 18.7.2012 20:57

Viime vuoden lopulla juuri ennen joulua hän ilmoitti että tämä on tässä. Hän haluaa erota. Järkytyin täysin ja kysyin tietenkin syytä. Niitä oli muutama.
Hän ei rakasta minua enää, hän haluaa itsenäistyä, ansaitsen parempaa, hän ei edusta sitä ihmistä joka oli ollut, halusi lähteä ennenkuin pettää, ei tiennyt miten muhun suhtautua, millä tuulella olen kun hän tulee kotiin, vaikken väkivaltainen ole ollut ikinä, oli hän alkanut pelkäämään minua jostain syystä. Vaikka pinna meinaa palaa mitä ilmeisemmin lääkityksen johdosta tavallista helpommin, en ole koskaan käynyt häneen käsiksi enkä edes uhkaillut tätä.

En minä mikään pyhimys ole ollut, mutta pyrkinyt olemaan aiheuttamatta ongelmia itselleni ja toisille.
En ollut uskoa mitään. Miksei se syytä mua? Sanoo vaan ettei sussa mitään vikaa ole.
Entäs lapsi, mitä me tehdään? Sanoo vaan että sovitaan joku hyvä juttu, kavereitahan tässä ollaan.

Hän ei halunnut edes keskustella. Ei ollut kuulemma keskusteltavaa. Oli liian myöhäistä, hän on päätöksensä tehnyt. Yksin. Me jotka ennen olimme uskoutuneet kaikesta toisillemme ja puhuneet asioista emme olleet puhuneet erosta ollenkaan.
Tottakai tiesin että hän on väsynyt ja usein sanoi niin itsekin, mutta näin väsynyt meihin? Minuun? Sairauteeni? Minähän olin se työtön, masentunut reppana, joka ei edes parane vaikka on käynyt kaksi vuotta lähes viikoittain terapiassa ja syönyt lääkkeitä vielä kauemmin.

Koko menneen kevään yritin etsiä keinoja paikata niitä joitain aukkoja suhteessamme ja saada hänet puhumaan mutta tämä oli päivä päivältä kylmempi ja sanoi vain että hänellä ei ole puhuttavaa ja hänen päätöksensä pitää.
Oloni paheni päivä päivältä kun asialle ei mahtanut mitään. Olin ihan hukassa.

Toukokuun alussa hän muutti omaan asuntoon. Lasta pyritään vuorottelemaan vuoroviikoin. Alussa on jousteltu suuntaan ja toiseen erinäisten menojen takia, joista uusimpana ex-avovaimoni pyöriminen uuden miesystävänsä, työkaverinsa kanssa.
Se siitä itsenäistymisestä. Ihastuminen tähän tapahtunut jo viime vuonna, kuulin.

Tuska ja raivo ja väsymys ovat tällä hetkellä melko pinnalla olevat tunteet.
Kirjoittaminen sujuu yllättävän hyvin ilman isoja tunnepuuskia.

Kamalin tunne tällä hetkellä on se etten jaksaisi olla lapseni kanssa. Prinsessaleikit eivät onnistu minulta ihan luonnostaan, mutta oikeasti pahin asia on se, että katsoessa tämän touhuja ei voi olla ajattelematta sitä että tämän piti tulla saada jakaa leikkinsä sekä äidin että isän kanssa Yhdessä.
Minua raastaa tieto siitä että en voi jakaa kokemuksia lapsestamme tämän äidin kanssa enää Yhdessä.

Aina sanotaan että eihän tän näin pitäny mennä, mutta itseäni ei kukaan valmistanut eroon. Olin kai tyhmä tai sokea tai liian naiivi koko suhteen suhteen, mutta pahinta on etten olisi voinut vaikuttaa lopputulokseen, sillä osoittautui että moraaliarvomme ihmissuhteiden suhteen ovat sittenkin erilaiset, vaikka ennen luulin aivan toisin.

Olen kamalan pettynyt puolisooni, mutta samalla syytän itseäni siitä etten ollut hänelle jonkun ulkopuolisen ihastuksen arvoinen.
12 vuotta yhteistä elämää tuntuu menevän hukkaan ja koko loppuelämä samoin. Iloisia tulevaisuudennäkymiä ei ole.

Et oikeastaan voi yhtään mitään ex-vaimosi tunteille. Jokainen on mitä on.

Mutta sitten, miksi vaimosi pelkäsi sinua? Oletko rikkonut omia tavaroitasi? Hänen tavaroitaan? Yhteisiä tavaroita? Oletko vähätellyt, pilkannut tai ivannut vaimoasi? Kiduttanut hiljaisuudella ja latistanut sovinnon mykkäkoululla?

Vaikkei henkinen väkivalta parisuhteessa ole Suomessa rikos, niin muissa maissa on. Sitä on ihan turha kenenkään osapuolen yhtään vähätellä.

Toivon todellakin, että olet niin hyvä tyyppi, ettet ole harjoittanut henkistä väkivaltaa ex-vaimoasi kohtaan. Oman kokemukseni mukaan miehet vain ovat valitettavan hyviä siinäkin väkivaltalajissa.

Kiitän vastauksista.

Myönnän että oon pari kertaa lyönyt seinää tai ovee, ja jotain pientä heittäny seinään, mikä nyt ensin käteen osuu, kaukosäädin tms. Kertoja kuitenkin koko yli 12-vuotisen suhteemme ajan alle 10.
Syy suuttumisiini on lähes aina johtunu exäni sanomisista, jos olen kokenu arvostelemiseni aiheettomaksi. Esim. niin pieni asia kuin pyykkien viikkailu kaappiin jo päivällä, ettei tämän tarvi illalla töiden jälkeen sitä itse tehdä, palkittiin ilmottamalla että "toi on väärässä paikassa", tai "toihan on ihan rypyssä". Tottakai tämä välillä jostain kiittikin, mutta turhan usein sain kuulla mokanneeni silti jossain. Tee siinä sitten asioita toisen puolesta, jos et täysin osaa.

Sitten kun omalta osaltani pyysin tilannetta anteeksi ja kysyin tältä, että painaako joku, tai ihan muuten vaan, ettei jonkun riidan jälkeen jos tämä näytti siltä, sain jatkuvasti vaan saman "ei mikään, väsyttää vaan" -vastauksen. Pyytäessäni tarkennusta oli "töissä rankkaa" vakiovastaus. Tämä siis tyypillistä jo suhteemme alussa.
Itse jos tälle kertoi jos joku ahdisti niin vastaus oli "sori, mut en mä voi sua auttaa".

Lopulta myöhemmin kun terapiani oli alkanut ja välillä illalla kerroin exälle mitä ongelmia oltiin päivällä terapeutin kanssa puitu ja mitä mahdollisia ratkaisuja/vinkkejä niihin tämä oli ehdottanut kokeiltavaksi, oli vastaus usein"mä en tykkää kun te puhutte musta siellä", tai "ei se tunne mua, ei se voi mua neuvoo".
Ehdotuksen pariterapiasta ex tyrmäsi täysin. "Ei mun tarvi semmosiin tulla".

Mykkäkoulu ei kuulu mun repertuaariin. Lapsena kun oli jotain mitä ei kehdannu sanoa vanhemmilleen, tuli väriteltyä totuutta tai keksin jotain ihan omaa, mutten koskaan
pitäny mykkäkoulua.

Vähättelyä ja arvostelua exäni sai riittämiin mm. omalta isältään tyyliin "ompas sun p##sees * levinny" ja "kyllä sunkin tissis vielä alkaa roikkuun vaikka on noin pienet".
Tosi kannustavaa. Sitten kun nousin puolustamaan naistani, tämä vaan "Älä ny, suutu, se nyt vaan on tommonen". Sitten usein ihmetteli mulle että "kuinka sä voit olla tämmösen kanssa jolla on täin iso p##se. Varmasti vaikutti isäkullan sanomiset tämän itsetuntoon vaikka ei ikinä myöntäny niin. Veljensäkin pitää ihan samaa peliä kuin isänsä.

Appivanhempiani kyllä arvostelin, mielestäni syystäkin. Tästä kylläkään exäni ei pitänyt, olihan puhe tämän vanhemmista silti. Omia vanhempiani arvosteltiin yhdessä, jos siihen oli aihetta. Harvemmin kyllä, koska he rakastivat exääni kuin tytärtään, ja tarjosivat tälle aina tukeaan.
Anoppi soitti mulle eromme jälkeen ja halusi vain varmistaa etten tee lapsellemme mitään. Kiitos tästä myös median hehkuttamille perhesurmille.
Viimeistään sairastamiseni takia heidän ennestään vähäinen luottonsa kykyihini isänä ja puolisona loppui. Onneksi en heidän luottamuksesta tai sen puutteesta ottanut paineita. Eivät koskaan osoittautuneet sen arvoisiksi. Luottamus lapsen äidiltä riitti mulle.
Lapsemmekin on viihtyny paljon paremmin mun vanhempien, kuin exän vanhempien kanssa. Fiksu likka kun on, eikä mitään manipulointia kummankaan vanhemman puolelta ole ollu.

Vielä siihen miksi ex ilmeisesti pelkäsi minun mahdollisesti vielä joskus satuttavan tätä, johtuu mahdollisesti erään tämän ystävän vakuuttelusta että "ei sitä koskaan tiedä, ootko varma ettei se joku päivä kilahda suhun". Tästä juttelusta exäni kertoi, kun kysyin tältä miksi on alkanut pelätä ja varoa mua.
Tiesikö tämä ystävä, samalla myös työkaverinsa, jo jotain mistä mulla ei ollut vielä hajuakaan? Mahdollisesti.

Ja hyvä tyyppi tai en, parannettavaa on mullakin.

Jäin myös yksin juhannuksen aikoihin, mieheni rakastaa toista naista, asuu jopa hänen luonaan jo vaikka tapahtumasta on vasta pari-kolme viikkoa. Minulla on niin ahdistava olotila, lapsia on kaksi kouluikäistä, mies ei aio enään palata, meillä on asuntovelkaa enkä todella tiedä miten tästä kaikesta selviää. Olisimme olleet naimisissa kohta 12v. Kaikki asiat tuntuvat niin mahdottomilta.

Näin se vaan on...jotkut ovat joskus ihmetelleet, miksi minä olen eronnut miehestäni, kun kuulema kuulostaa ihan normaalille suhteelle.

No, tuo aloittajan kirjoitus kuulostaa niin tutulle....kasvukipuja, omaan suuntaan erilaistumista....ei tosin päällekkäistä tai uutta suhdetta edes pitkiin aikoihin eron jälkeen.

Mutta juuri se, että oma rakkauteni taisi kuolla jo monia vuosia ennen eroammme. Miehen käytös oli suurimmalta osan aikaa vihaista, hallitsemattomia tilanteita, ei kuitenkaan fyysistä väkivaltaa, mutta jatkuvaa huutamista ja syyttelyä kaikesta mahdollisesta,huutamista ja vihaa täysin puun takaa-tilanteissa. Kaikkeen piti löytää syyllinen ja sitten sitä syyllistä haukuttiin ja parjattiin niin maahan, että varmasti tiesi kuulleensa! Sille tielle, kun lähtee, niin loppua ei ole ja kaikki voivat huonosti. Vaikea oli siinä yksinään venettä luotsata positiivisempaan suuntaan, kun mies oli minunkin ajatuksilleni aivan kuuro. Myöskään apua itselleen ei mies koskaan halunnut hakea. Ei halunnut, kun ei nähnyt mitään syytä hakea. Ei kai pystynyt katsomaan asioita suoraan silmiin.

Itse toki olin liian kauan katsellut sitä touhua. Olin myös tottakai joissakin asioissa typerä. Vasta eron jälkeen ymmärsin, että miehen pitää saada itse elää ja tehdä asiat, niinkuin hän haluaa, kuten, turha on toista usuttaa puhumaan asioistaan, jos hän ei siihen mitään syytä tai halua itsessään tunne.

Mies sanoi erlleenmuuton jälkeen, ettei samaan takaisin halua. Valitti ennen eroa, että minä olin kylmä naisen pitää kuulema hymyillä ja olla iloinen ja hän sai kapakassa kehuja joltakin naiselta, kuinka hän oli niin mukavan oloinen mies. Niinhän se menikin, että reissuillamme hän kyllä hymyili ja oli mukava muille naisille, mutta minä sain osakseni sen huutamisen ja syyttelyn.

Tottakai minä fiksuna naisena ymmärsin, mistä oli kysymys. Miehellä oli takanaan todella rankka lapsuus. Asiat olivat varmasti niin kipeitä vielä aikuisuudessakin, ettei hän niitä kyennyt tunnetasolla läpi elämään. Pelkäsi tulevansa hulluksi, sanoi jossain tilanteessa minulle niin. Hän sitten siirsi sen kaiken kuonan oman perheensä päälle. Tietysti meillä olimuutoinkin rankkaa aikaa. Lisäksi jo lähtökohtaisesti meidän parisuhteemme ei ollut ns. terveellä pohjalla. Minä en ollut itsenäistynyt ennen naimisiin menoa ja olimme molemmat kaiketi jollaintapaa läheisriippuvaisia ja huonolla itsetunnolla varustettuja. Kun menneisyyksiämme käy läpi, niin se oli oikeastaan ilmanmuuta selvää. Olihan meillä molemmilla aito rakkaus ja halu olla yhdessä ja rakentaa yhteistä kotia. Oli myös paljon onnellisia hetkiä. Vaikka ymmärsinkin, mistä siinä kaikessa oli kyse, en silti pystynyt elämään siinä...teoriassa ymmärtäminen on eri asia, kuin käytännössä eläminen sen kaiken keskellä.

Ongelmilla on ilmeisesti tapana kasaantua samaan kasaan, niin olen huomannut. Eron jälkeen on ollut paljon työtä saada perheeseen iloa ja onnellisuutta, mutta se on onnistunut.

Eron jälkeen olin onnellinen siitä,kun sain alkaa kokoamaan omaa identiteettiäni aivan rauhassa. Annoin vihdoin itselleni rauhan olla minä, eikä se, joksi minua painostettiin olemaan tai väheksyttiin. Tarvitsin paljon aikaa uskoakseni siihen, että minä olen kaunis, kokonainen, riittävä jne. Sellaisena aikana keräsi itsensä ympärille vain niitä ihmisiä, jotka tukivat ja jätti pois kaikki sellaiset ihmiset, joiden suusta tuli sammakoita, noin mustavalkoisesti ilmaistuna.

Suhteellamme ei olisiollut koskaan enää tulevaisuutta. Monien vuosien jälkeenkään en pystyisi viettämään päivääkään entisen mieheni kanssa tuntematta keljuja tuntemuksia. Vielä nykyäänkin lapseni ollessaan isänsä kanssa tekemisissä pelkäävät sitä, että isi raivoaa ja on hätäinen, eikä ymmärrä, että esim. tietyn asian tekemiseen vain menee tietty aika. On hyvä, että isillä on uusi naisystävä, joka vaikuttaa mukavalle ja tykkää meidän yhteisistä lapsista. Olen onnellinen lasten puolesta, että tämä nainen on niissä touhuissa mukana. Tilanne olisi hyvinkin luultavasti isällä ja lapsilla paljon huonompi, jos tämä nainen ei olisi tullut kuvioihin.

Aloittajan kuvaamassa tilanteessa ei kaiketi oikein muuta voi tehdä, kuin alkaa käymään läpi niitä omia asioitaan ja miten saisi sitten sen oman arkisen elämän mahdollisimman hyväksi ja onnelliseksi. Voimia siihen osoitteeseen!