Jos miettii otsikon vastausta niin periaatteessa voi - eihän lopullisen päätöksen tekemiseen tarvita kuin hetki ja jos sen hetken on aivan yksin ja mieli maassa, saattaa toimia ennen kuin muistaa omia vahvuuksiaan. Ihmismieli on siitä kummallinen, että se painottaa ajoittain asioita ehkä liikaakin miinukselle (ikäänkuin pakottaa rypemään huonossa olossa), sen sijaan, että se ohjaisi ihmistä näkemään itsensä ikäänkuin kauempaa ja pohdiskelemaan valintojensa syitä ja tarvetta tehdä tietynlaisia valintoja (eli keinoja päästä ulos ahdingosta ja nähdä vaikeudet vain yhtenä osana elämän moninaisia kokemuksia). Pitkä yksinäinen yö, kun epätoivo valtaa mielen, on varsin synkkä kokemus.

fargo kirjoitti:
Minulla on takana 8,5 vuotta vaihtelevaa parisuhdetta saman ihmisen kanssa joka järjellä ajateltuna olisi pitänyt lopettaa jo 8 vuotta sitten.

Tällaiseen kokemukseen voin yhtyä, jatkoin 13 vuotta vaikka järjellä ajateltuna, olisin voinut lopettaa ensimmäiseen vuoteen... mutta onko ihminen rakastuessaan järkevä? Onko nuorena kyyninen vai toiveikas, uskoo asioitten muuttuvan... kauan sitä jaksaa uskoa.

ei pysty tukemaan minua koska aina kun tulee vaikea paikka, pakenee.

Pystyy vaan ei halua - tämänkin olen kokenut. Kumppani halusi itse olla aina uhri, se jolla menee kaikista huonoimmin - häntä piti ymmärtää, hän tarvitsi tukea ja kun itse voin huonosti ja olisin kaivannut tukea - pakeni paikalta ja kerta kaikkiaan kieltäytyi ymmärtämästä että minäkin olen kooste erilaisista tunnetiloista ja vaikka monta kertaa pystyn olemaan vahva ja tekemään päätöksiä, minullakin on heikot hetkeni... eikä ne ole sen helpompia minulle kuin hänellekään.

Mielessä pyörii ykkösenä kuinka kukaan voi tehdä toiselle tieten tahtoen pahaa???

Ihmiskunnan historia on täynnä pahoja tekoja toista kohtaan - miksi me tämän päivän ihmiset olisimme mikään poikkeus... kysyisit ennemmin, miksi annat tehdä itsellesi pahaa. Ihmissuhde on aina kaksisuuntainen ja valitettavan usein on niin, että jos kokee olevansa haavoittuva ja tarvitsevansa toista niin ei se toinen olekaan valmis olemaan tukena vaan pyrkii vahvistamaan itseään toisen ahdingolla. Ikävää mutta niin todellista.
En halunnut masentaa sinua vaan toivon että voisimme jatkaa keskustelua - uskon että tilanteen laajempi tarkastelu voi selvittää syitä ja seurauksia ja antaa mahdollisuuden kohentaa itse kunkin olotilaa, olettaen että kestät sen että en ala paapomaan sinua vaan puhun asioista suoraan. Toinen kysymys mikä tuosta edellisestä tulee mieleen on se, että miksi tehdä toiselle pahaa, mitä se ilkimys siitä itselleen saa ja miksi hän niin haluaa...

Kiitos kirjoituksestasi Oodi.

Paapominen on viimeinen asia jota nyt kaipaisinkaan, enemmänikin ulkopuolista näkemystä ja mistä sen parhaiten saisikaan kun ihmiseltä joka on samantyyppistä kokenut ja ehkä oman raktaisunsa löytänyt.
Kun asioita omassa päässään pyörittää, ei todennäköisesti näe hommaa kokonaisvaltaisesti ja itsestäni tiedän etten omalla käytökselläni asioiden eteenpäin viemiestä läheskään aina edesauta!

Meilläkin tilanne on viime kirjoituksestani sen verran edennyt että mies ja auto tuli viime yönä monen uhkauksen jälkeen takaisin...auto on se jota takaisin manguin.

Olin taas tuhannennen kerran päättänyt etten ääntäni korota vaan yritän saada rakentavan keskustelun aikaan...vaan kuinkas kävikään?

Kun tuli yöllä, oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, pyysi viereensä ja oli kuulemma ikaväkin ollut...just joo, kaikihan sen uskoo!
Pystyin pitämään suuni kiinni, en huutanut mutten kyllä paljoa jutellutkaan.
Kunnes tänään iltapäivällä kun kysyin kävisikö ruokakaupassa, ilmeni ettei viimeviikon palkasta ole mitään jäljellä. Ei ollut maksanut yhtään laskua eikä minulle lupaamaansa lainaa.
Tänään meillä sitten huudettiin! Minä huusin ja toinen ei sanonut sanaakaan koko aikana.
No, meillä ei ole tänään syöty ja jos minusta kiinni on, ei syödäkkään ennenkuin hän hommaa ruuat.
On oppinut näinä vuosina että minähän se kuitenkin velvollisuudentuntoisena ihmisenä laskut maksan ja kaupassa käyn jos jättää hoitamatta.
Nyt vaan mitta on totaalisen täynnä, enää ei homma mene herran toiveiden mukaan.
Aion kyllä laskut hoitaa mutten sitä hänelle kerro, mutta kaupassa meillä ei käydä ennen hänen palkkapäivää!

Ja vielä kun pysyisin tässä päätöksessä, tahtoo olla paha tapa uhkailla ja lopulta antaa periksi...toinen kun sen tietää niin ei ota huolta huomisesta!
Mutta nyt yritän pysyä!

Älä enää yritä, vaan pidä se päätös!

Eipä kestä - itseäni minäkin tässä yritän parannella... että samassa veneessä keikutaan...

Kun asioita omassa päässään pyörittää, ei todennäköisesti näe hommaa kokonaisvaltaisesti ja itsestäni tiedän etten omalla käytökselläni asioiden eteenpäin viemiestä läheskään aina edesauta!

Niin totta - on niin helppo vajota negatiiviseen tunteeseen ja kun yksinään ajattelee, niin murhe kooltaan pieni tai iso, alkaa kasvaa ja saa aivan hurjat mittasuhteet. Estää sitten näkemästä muuta.

Olin taas tuhannennen kerran päättänyt etten ääntäni korota vaan yritän saada rakentavan keskustelun aikaan...vaan kuinkas kävikään?

Vaikea kai siinä on olla tyyni ja rauhallinen - kaipa siihen pitäisi molempien osallistua, jos jotain rakentavaa halutaan saada aikaan - itse en ole mikään viilipytty vaan käämit käryää kun koen tulleeni täysin väärinymmärretyksi tai syyllistetyksi jostain toisen omista valinnoista tai koen että toinen on käyttäytynyt kuin lapsi, ottanut huomioon vain omat tarpeensa ja tunteensa. Olisihan se hienoa osata olla niin aikuinen, ettei tuo tunteitaan esille noissa tilanteissa äänen voimakkuudella mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Ei ollut maksanut yhtään laskua eikä minulle lupaamaansa lainaa.

Eli siis lupailee katteettomasti tämän tästä? Ja laskut lankeaa sitten sinulle - sanoisin tätä passiiviseksi hyväksikäytöksi. Jättää vain tekemättä ja luottaa siihen että toinen tekee. Niin kauanhan se onnistuu kun olet leikissä mukana - miksi olet?

Ja vielä kun pysyisin tässä päätöksessä, tahtoo olla paha tapa uhkailla ja lopulta antaa periksi...toinen kun sen tietää niin ei ota huolta huomisesta!
Mutta nyt yritän pysyä!

Peukutan puolestasi, että pysyt päätöksessäsi - askel kerrallaan edeten, älä vaadi itseltäsi liikoja vaan sopivasti - niin että ohjaat tilanteita muuttumaan sinulle mieleisempään suuntaan koska selvästikään et ole nykytilanteeseen tyytyväinen. Ehkä muutoksen aika on alkamassa juuri nyt 🙂👍

Elämä menee eteenpäin ja joinain päivinä elo tuntuu helpommalle kuin toisina...hämmästyttävän "muutoksen" olen myös kokenut!
En vielä usko että muutos olisi pysyvä, mutta pysyin päätöksessäni että meillä ei enää "ollut rahaa",eli meillä ei ollut kotona ruokaa eiliseen asti. Mieheni loihti kaikkea muuta kuin herkkuaterioita kaapin perukoita löytämistään makaroonipusseista ja tonnikalapurkeista yms.
En puuttunut syömispuoleen millään lailla, kiitin kun sain lautasen eteen ja siinä ohimennen aina mainitsin maksamattomista laskuista.
Olin oikeasti varautunut olemaan syömättä ensi kuun puoleenväliin asti!
Myönnän, kävin eilen ostamassa tupakka-askin ja suklaata puhumatta kotona mitään, olin todella päättänyt pysyä tässä lapsellisessa päätöksessäni.
Tänään iltapäivällä tuli tämä jymy-yllätys, mies tuli kotiin ruokakassin kanssa ja antoi lainaamansa rahat samalla!
Oli ottanut kottiin (no, se on ensi kuun palkasta pois) ja kertoi tajunneensa ettei se ruoka tule automaattisesti jääkaappiin vaikka on siltä tuntunut.
Nälkä tekee miehelle ihmeitä, alkaa ajatus juosta
😉

Onnittelut erävoitosta 🙂🌻🙂🌻🙂🌻

olin todella päättänyt pysyä tässä lapsellisessa päätöksessäni.

STOP! Äläs nyt ala vähätellä itseäsi - päätös ei ollut lapsellinen vaan tarpeellinen - tästä yhdestä oivalluksesta et nyt jaa puolisolle ylimääräisiä päänsilityksiä vaan pyrit pitämään linjan: sinua ei pompoteta, sinua ei käytetä hyväksi, sinä olet ansainnut tulla huomioon otetuksi tärkeänä ihmisenä - kun yhdessä eletään, kulut jaetaan, tästä on hyvä jatkaa eteenpäin... muutokset eivät kotiudu yhdessä kauppakassissa... vaadi lisää! Älä liikaa vaan tasapuolisesti vastuuta ja huolehtimista kaikista niistä asioista, jotka koskettavat molempia.

Nälkä tekee miehelle ihmeitä, alkaa ajatus juosta

Ehkä hän ei sittenkään ole tyhmä vaan ainoastaan ajattelematon sinua kohtaan. Auta häntä muuttamaan käytöstään siltä osin - et menetä mitään vaan todennäköisesti molemmat saatte suhteestanne entistä enemmän.

🙂👍

Kesäkuussa tuntui että elämä kurittaa nyt hiukka liian kovalla kädellä, tuntui että sietokyky ottaa se kaikki vastaan oli liikaa...nyt jälkeenpäin huomaan että minullahan oli voimavaroja jäljellä vielä vaikka kuinka paljon.

Tähän tulokseen tulin muutama viikko sitten kun huomasin että kesäiset vastoinkäymiset olivat vielä pientä!
Ensin jo aikuinen poikani sai sairaskohtauksen ja hänellä todettiin epilepsia (onneksi ei sen vakavampaa), seuraavaksi selvisi että työttömyyskassa eväsi päivärahani ensi maaliskuun alkuun asti ja uusin käänne elämässä tuli kun selvisi syy äitini voimattomuuteen ja itsensä sairaaksi tuntemiseen...pitkälle edennyt keuhkosyöpä jota ei voida hoitaa. Ja kaiken tietenkin kruunaa parisuhde joka on nyt täysin karilla.

Nyt kun en ole ollut töissä, en ole jaksanut myöskään pitää kavereihin yhteyttä ja ainoana lapsena äidin loppuaika on ainoastaan minun harteilla...eli olen tämän kaiken keskellä aivan yksin.

Mietin tässä nyt että kuinka paljon ihminen kerralla kestää? Joku on joskus sanonut ettei ihmiselle anneta enempää kun jaksaa kantaa, entä ne jotka ei jaksakkaan taakkaansa... 😯🗯️

Ihminen kestää uskomattoman paljon - tavalla tai toisella. Toinen keskittyy vaikeuksien keskellä syventämään huonoa oloaan, toinen taas pyrkii hakemaan edes jotain positiivista kaiken surkeutensa seasta. Valinta on itsellä, mitä painottaa. Helppoa selviäminen ei ole kummallekaan, ehkä jälkimmäisellä kuitenkin toiveikkaampaa. Eristäytymällä teet asiat itsellesi vielä raskaammiksi. Jos sinulla suinkin on ystävä, jolle voit puhua, se varmasti keventää oloasi. Tai sitten ammattiapu, jos sitä vain on saatavilla. Jos tuntuu vaikealta kohdata ketään kasvokkain, kirjoita edes tänne. Tuuleta ajatuksia, varmasti löytyy kohtalotovereita ja erilaisia näkemyksiä asioista, mitkä auttavat sinua saamaan asioihin perspektiiviä.

Tuollaisessa tilanteessa varmaan sallisin itseni hetken oikein rypeä itsesäälissä, joskus sitäkin tarvitsee, mutta en loputtomiin, vaan alkaisin sitten miettiä että miten tästä selvitään ja mikä on oleellista juuri minun itseni selviämisen kannalta. Minkä verran voin tukea ja auttaa läheisiäni, missä tarvitsisin itse apua ja miten voin itse auttaa itseäni. Minä itsehän päätän millaisen asenteen otan asioihin ja miksi - jos ajattelen, että selviäminen on sidoksissa jonkun toisen ajatuksiin tai tekoihin, tunnen olevani jumissa. Kyllä myötäeläminen lohduttaa mutta jos itse vain haluaa velloa pahassa olossa niin ei sieltä kukaan toinen saa minua kiskottua pintaan ellen itse halua. En myöskään voi elää toisen elämää vaikka kuinka haluaisin auttaa... sekin on hyvä tiedostaa. Kokemuksesta voin todeta että sitä on joskus hyvin vaikea hyväksyä, siis että pitäisi keskittyä vain omaan elämään. Toivon että löydät omat voimavarasi ja otat ne käyttöön.

Olen ottanut itseänii niskasta kiinni ja saanut asioita eteenpäin.
Aloitin uudessa työpaikassa ja onneksi se on se verran vapaata että pystyn käymään äidin luona myös päivisin, vointi on huonontunut viikko viikolta. Nykyisin halutaan pitää potilas kotona pahdollisimman pitkään ja kun äiti ei haua sieltä pois, hänen luonaan käy hoitaja...ja minä.
Raskasta tämä kyllä henkisesti on, tänäänkin sain turhasta tappelun aikaan aikuisen poikani kanssa aikaan ja nyt ihmettelen mahtavatkohan tyttöystävänsä kanssa olla vielä tulossa sovitusti jouluaattona yökylään vai olenko silloinkin yksin...

Pahinta tässä kaikessa on silti avoero, huomenna pitäsi käydä raha-asiat läpi ja sitten asiat olisivat hoidettu. Todellisuudessa toinen osapuoli on yöpynyt kotona lähes joka yö eli en tiedä onko hänellä nyt sitten asunto valmiina. Sain vain textarilla tiedon huomisesta keskutelustamme.
Meillä on ollut koko lähes 9 vuotisen suhteen aikana yhtenä ongelmana tämä puhumattomuus, toinen ei suostu asioista puhumaan. Kun tulee ongelma, se lakaistaan maton alle ja kun minua sellainen kaivaa eli en pysty ikinä niitä unohtamaan, yritin tietty saada asiat puheeksi...ei onnistunut.
Nytkin ollaan puhuttu vain että erotaan ja nyt tulleen textarin perusteella puhutaan raha-asiat. Ja se siitä!!!
Tuntuu että kohta silmät kuivuu päähän tämän jatkuvan itkemisen jälkeen.
Tiedän ettei meillä enää ole puhumisen aihetta suhteen jatkamisen osalta, mutta kun kaikki kysymykset jäivät ilman vastauksia, tuntuu eteenpäinmeno yksin mahdottomalta.
Onko kellään takanaan vastaavantyyppistä eroa? Millä keinoin saa oman elämän kasaan sen jälkeen?